Ritgrundin majakkasaari, Mustasaari, Pohjanmaa

Kesäpäivän veneretkemme suuntautui Merenkurkun saaristoon, joka on Suomen ainoa kansainväliseltä Unescon maailmanperintölistalta löytyvä luonnonperintökohde.

Lounastimme pienellä ja ihastuttavalla Ritgrund-saarella, jonka kuusikulmainen puumajakka on rakennettu vuonna 1863 valaisemattomaksi merimerkiksi, tunnusmajakaksi, niin sanotuksi pookiksi. Vuonna 1945 se muutettiin valomajakaksi ja on nykyään Suomen ainoa pookista tehty merimajakka ja Suomen ainoa puurakenteinen valomajakka.

Tässä veneilykartalta kuvattuna Ritgrundin (ympyröity punaisella) sijainti suhteessa mantereeseen.

Ritgrundin vasemmalla puolella hieman alaviistoon on Raippaluodon saaristo, jonne pääsee nähtävyytenäkin tunnettua Raippaluodon siltaa pitkin, ja oikealta puolelta löytyvät Mikkelinsaaret, jonne suuntasimme matkamme Ritgrundilta lähdettyämme.

Ritgrundin kohdalta alkaa tärkeä sisäväylä Perämereltä Selkämerelle ja siellä on ollut luotsitoimintaa vuoteen 1983 asti. Luotsitalo onkin edelleen pystyssä majakan vieressä. Se on ollut alunperin yksikerroksinen, mutta myöhemmin siihen rakennettiin toinenkin kerros ja ilmeisesti samassa yhteydessä hirsiseinän päälle asennettiin paneelit.

Luotsi-nimike on sanana itselleni tuttu, mutta suoraan en kyllä osannut sanoa, mitä se itseasiassa tarkoittaa. Googlaamalla löytyi tieto, että luotsi on luotsiaseman alaisuudessa työskentelevää henkilöä, joka nykyäänkin muun muassa ohjaa aluksia turvallisesti avomeriltä satamiin ja niistä ulos. 

Ritgrundilta löytyy grillikatos (omat polttopuut mukaan), kierrätyspiste ja alla olevan kuvan söpöstä mökistä vessa. Vessa näkyi olleen ahkerassa käytössä paikallisten asukkaiden - lintujen - toimesta eikä sinne todellakaan tehnyt mieli mennä itse asioimaan. Harmi, ympäristön siisteyden kannalta puuceen käyttäminen olisi paljon parempi vaihtoehto kuin puskavessailu.

Saarella pesii tosiaan jonkin verran lintuja ja mekin saimme kalatiiran toimesta häädön, kun meinasimme vähän kävellä rantakivikkoa pitkin. Tiiralla oli ilmeisesti poikaset jossain siinä lähettyvillä.

Saarella on majakan ja luotsitalon lisäksi useampia muitakin rakennuksia. Entisaikaan, jo alkaen Suomen ollessa Ruotsin vallan alla, Ritgrundin asukaskuntaa lisäsi kesäaikaan saarella asuvat kalastajat.

Saari rakennuksineen on ulkoisesti viehättävän ja siistinä säilyneen näköinen. Valitettavasti tulin kurkanneeksi osaan avonaisina olevista rakennuksista ja jouduin pettymään, täälläkin käydään sotkemassa paikkoja ja tekemässä ilkivaltaa.

Ritgrundin satama-altaassa on kaksi laituria ja tilaa arviolta noin 7-10 veneelle. Saapuessamme paikalle aamupäivällä, saimme olla ihanasti omassa rauhassa, mutta puolenpäivän jälkeen sinne rantautui muutama vene ja kymmenkunta ihmistä lisää.

Päivän sää on suoraan verrannollinen veneilijöiden määrään. Kuten ensimmäisestä kuvasta näkee, sää retkipäivänämme oli todella aurinkoinen ja tyyni. Näin täydellisiä päiviä ei kesän aikana välttämättä tule montaa, joten ei tietenkään ollut yllätys, että meidän lisäksemme muitakin oli päättänyt lähteä veneilemään juuri sinä päivänä.

Lisätietoja Merenkurkun saaristosta muun muassa Vaasan kaupungin sivuilla. Tänä vuonna vietetään Merenkurkun maailmanperinnön 20-vuotisjuhlaa, tulossa on vielä 3.-9. elokuuta Kornäsin ja 12.-20. syyskuuta Maalahden kuntien maailmanperintöviikkojen ohjelmat.

Kertomukseni Keski-Pohjanmaalla Kokkolassa sijaitsevasta Tankarin majakkasaaresta.

Kesäloma Pohjanmaalla? Vieraile kreikkalaisessa puistossa ja peikkoluolassa. Suuntaa aivan ihanalle Kortjärven luontopolulle. Käy vaeltamassa Kunissa tai katsomassa hurmaava, vanha soramonttu.

Merkillisiä merikäärmeitä

Kotimme on melkein merenrannalla. Niin melkein, että usein lyhennän asian sanoen asuvamme merenrannalla. Tänä keväänä jäiden lähdettyä rannalle ilmestyi merkillisiä merikäärmeitä.

Näin valtavat merikäärmeet saisivat minut kyllä pysymään kaukana vesistöistä ja unohtamaan myös muuten niin mukavan sup-lautailun. Onneksi tällä kertaa kyse oli kuitenkin vähän vaarattomammista käärmeistä, sillä nämä rotjakkeet ovat ulpukanjuuria. Enpä ennen tiennytkään, että lumpeenlehdillä on vedenpohjassa näin massiivinen juuristo.

Rannalla on mukava istuskella (ja makoilla) ja katsella merta, laineiden liplatusta, lintuja, erilaisia ötököitä. Niitä pieniä kaloja, joita usein rantavesissä uiskentelee, ei tässä rannassa harmillisesti ole, mutta kaikenlaista muuta kiinnostavaa onneksi kyllä.

Lapsi tykkää leikkiä kivillä ja kaislasilpuilla, tällä kertaa mukanamme oli myös haavi. Saaliiksi tulikin monenmoista vedessä kelluvaa kaislanpätkää, lehteä ja pohjasta jopa kiviä. Kotimatkalla kalansaalis täydentyi männynkävyillä, joten tyhjin käsin (haavin) ei tältä reissulta tarvinnut palata.

Löysimme myös muutaman rikkinäisen ja tyhjän linnunmunan, jotka Google apunani olin tunnistavinani lokinmuniksi. Kuka lie toiminut munavarkaana? Mahdollisia epäiltyjä kyllä riittää.

Muistatteko muuten sen pikkuvalas pyöriäisen, jota aiemmin keväällä kerroin käyneeni katsomassa? Se ei valitettavasti ollut osannut poistua takaisin kotireitilleen, vaan uutisista luin sen menehtyneen ilmeisesti makeanveden aiheuttamiin ihotulehduksiin.

Tämän kilpailun minä voitan

Kuinka monta muurahaista olet nähnyt yhdellä kertaa? Minä näin niitä eilen niin paljon, etten ikinä ennen.

Joku oli nimittäin saanut loistoidean kipata pussillisen vanhoja sokereita kesämökin terassin eteen. Ja kun sanon "joku", tässä yhteydessä en tarkoita itseäni.

Meidän kesämökkimme ei ole vain meidän, vaikka sitä meidän mökiksi kutsunkin, vaan sitä käyttää myös muutama meidän sukulainen - ja sokeribuffetin ilmaannuttua myös tuhansia kekomuurahaisia.

En edes tiennyt, että kekomuurahaisetkin ovat makean perään, kun pieniä mauriaisia yleisesti nimitetään sokerimuurahaiseksi, mutta nytpä se on todistettu. Hyvin maistuu.

Sana herkullisesta buffasta oli levinnyt muurahaisten kesken niin tehokkaasti, että sokerikasaa ympäröi tuhansien muurahaisten porukka. 

Sokerikasalle johti noin 20cm leveä ja muutaman metrin pituinen muurahaisten moottoritie, jossa jatkuvana virtana kulki tuhansien muurahaisten joukkio sinne ja takaisin. Tämän jälkeen moottoritie jakaantui pariin pienempään reittiin, kunnes vähitellen hajaantui.

Eikä se ollut vain pienen hetken juttu. Me olimme mökillä tämän kevään ensivisiitillä kuutisen tuntia ja muurahaisten hulinat jatkuivat koko sen ajan, olivat alkaneet jo sitä ennen ja jatkuivat vielä sen jälkeenkin ties kuinka kauan.

Kurkkaa myös kukkaloistoa kesämökillä täältä ja vähän erilainen kesämökki täältä ja ei toivottuja mökkivieraita täältä.

Valasbongausta Pohjanmaan rannikolla

Tällä viikolla uutisissa on ollut useampi juttu pyöriäisestä, pienestä hammasvalaasta, joka on eksynyt kauas normaalista asuinympäristöstään.

Paljon ihmisiä on käynyt bongailemassa pyöriäistä ja montaa on onnistanut päästä seuraamaan sitä jopa useammankin tunnin ajan ihan vaan rannalla seisten.

Itse olin verrattain myöhään liikkeellä pyöriäisen oltua tuolla uudella alueellaan jo useamman päivän ajan, ja jännitin, tulisikohan turha reissu lähteä sitä katsomaan.

Onni suosi - pyöriäinen oli paikalla ja kävi lähimmillään noin 30m päässä rannasta, joten sen näki hyvin ihan paljainkin silmin. Pelkällä kännykällä sen sijaan kuvista ei tullut kovinkaan häävejä.

Mutta olihan se hieno luontoelämys. Toivottavasti pyöriäinen löytää tiensä takaisin kotiin lajitovereidensa luo.

Voikukkien monet kasvot

En ole ennen erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, miltä voikukat tarkalleen ottaen näyttävät.

Lapsen kanssa on tullut ihan eri tavoin katseltua yksityiskohtia. Olen huomannut, että jokainen voikukka on oma persoonansa.

Vai mitäpä olette mieltä näistä tyypeistä?

Iik, iilimatoja!

Lapsuudenkotini pihassa on vanha vesikaivo, josta saa vettä veivaamalla ketjun päässä olevan sangon alas kaivoon ja sitten takaisin ylös.

Meitä lapsia yritettiin pelotella kaivossa asuvalla näkillä, joka kuulemma nappaisi mukaansa kaivoon lapset, jotka kurkistelevat kaivonluukusta.

Ei me sellaiseen satuolentoon uskottu ( ei muuten uskottu ikinä joulupukkiinkaan, vaikka sitäkin tarinaa meille ylläpitää yritettiin ), mutta ei myöskään oltu niin tyhmiä, että oltaisiin menty liiaksi kurkistelemaan kaivoon - sitä sankoa me kyllä hilattiin alas ja ylös.

Äitini lapsuudenkodin lähellä on hiekkamonttu, jossa he kävivät lapsena uimassa. Meille on kerrottu, että siihen aikaan siellä oli iilimatoja, jotka tarttuivat uimareihin kiinni.

Monttu ei meidän aikanamme ollut enää uimakäytössä, se oli näivettynyt ja pusikoitunut, mutta sen ohi kulki kahden tien välinen oikoreitti.

Tämä ajatus iilimadoista oli meistä lapsista niin pelottava, ettemme uskaltaneet poiketa askeltakaan tältä montun ohi kulkevalta polulta. 

Kerran tosin yritimme veljeni kanssa olla rohkeita ja mennä rantaan katsomaan, josko siellä näkyisi matoja, mutta jo muutaman metrin jälkeen pyörsimme takaisin - ties vaikka iilimadot vaanisivat pusikossa, jota oli ainakin parinkymmenen metrin mittaisesti ennen vesirajaa, ja hyppäisivät niskaan.

Iilimatohan on viralliselta nimeltään siis verijuotikas ja se käyttää ravinnokseen/ tarvitsee lisääntyäkseen nisäkkäiden verta. 

Nykyään ihmiset usein sekoittavat iilimadon hevosjuotikkaaseen, joka on hyvin yleinen ja ravinnokseen syö toisia, itseään pienempiä selkärangattomia. 

Iilimato itsessään sen sijaan on vuosikymmenten aikana harvinaistunut niin, että laji on tänä päivänä uhanalainen ja rauhoitettu. Vaikka ei siltä ehkä tunnu, olet siis onnekas, jos törmäät siihen!

Ylellä on artikkeli iilimatojen harvinaistumisesta - tiesitkö esimerkiksi, että niitä aikanaan kerättiin kymmeniä tuhansia ja myytiin ulkomaille lääkintäkäyttöön. Artikkeli täällä.

Iilimadon tuntomerkit ynnä muut faktat Suomen lajitietokeskuksen sivuilla täällä ja hevosjuotikkaan vastaavat täällä.

Meidän kodin lähiympäristössä elelee runsaasti sammakoita. Sammakot käyvät keväisin kutemassa tienvarsiojiin ja nappopäiden - sammakonpoikasten siis - kehitystä on kiva seurailla niissä aina siihen asti, kunnes ojien kasvillisuus peittää näkyvyyden veteen.

Toissakesänä havaitsimme yhdessä ojassa muutakin elämää kuin sammakonpoikasia. Siellä uiskenteli kaksi matoa, jotka määrittelin hevosjuotikkaiksi - ne syövät muun muassa juuri näitä nappopäitä. Sielläpä oli juotikkailla lokoisat oltavat, kun ruokaa uiskenteli ympärillä runsain mitoin. 

Viime kesänä juotikkaat olivat jälleen samassa ojassa, mutta jäivät sammakotta. Kaikki sammakonmunat olivat näet jäätyneet loppukevään pakkasöinä eikä niistä poikasia enää kuoriutunut.

Minua olisi kiinnostanut katsella juotikkaita hieman lähemminkin, mutta sen verran lapsuuden verijuotikaspelko on vielä selkäytimessä, etten uskaltanut kättäni laittaa hevosjuotikkaidenkaan lähelle.

Olen ihmetellyt, mistä juotikkaat kyseiseen ojaan ovat ilmestyneet. Ojasta on kyllä yhteys suurempaan ojaan, siitä pieneen jokeen ja joesta mereen, mutta oja on kuitenkin aina jossain kohtaa kesää aivan kuiva.

Nyt, kun löysin tuon lajitietokeskuksen sivut, selvisi, että hevosjuotikkaat pystyvät kulkemaan myös kuivalla maalla. Se selittääkin paljon.

En tosin tiedä, onko se ajatuksena kovin mukava, sillä siinä tapauksessa juotikkaisiin - olkoonkin hevosjuotikas ja ihmiselle täysin vaaraton - voi periaatteessa törmätä ihan missä vaan.

Juotikkaita on useita eri lajeja vielä näiden kahdenkin lisäksi. Useat ovat esimerkiksi kalojen loisia. 

Juotikkailla on sekä etu- että takaosassaan imukupit, joilla ne saattavat joskus tarttua myös ihmiseen kiinni. Suomessa tavattavista juotikkaista ei kuitenkaan minkään muun kuin verijuotikkaan hampaiden pitäisi pystyä ihmisen puremiseen.

Klikkaa video neliöstä suuremmaksi tai katso YouTubesta.

Klikkaa video neliöstä suuremmaksi tai katso YouTubesta.

Nytpä olisikin sitten todella kiinnostavaa kuulla, kuinka sinua peloteltu/ yritetty pelotella lapsena, sekä jos joku muukin on tavannut juotikkaita!

Syksy kuvina

Olin vähän pettynyt kesän loppumiseen ja syksyn vaihtumiseen tilalle. Tiedossa oli märkää, harmaata, pimeää ja kylmenevää.

Pettymys sai väistyä, kun syksy onkin ollut pääosin ihanan värikäs ja aurinkoinen. Ulkoilukelit ovat olleet niin upeat, että kävelylenkkejä on tehnyt mieli jatkaa loputtomiin.

Alla olevassa kuvassa on meidän pihakivemme. Se on Mestan vakiopaikka, jonne hypätä ja odottaa, josko olisi herkkupalkkioita jaossa. Myös Pikkubolognese on oppinut herkkukiven merkityksen ja seuraa sinne usein Mestan perässä. Lumes ei enää niin välitä kiipeilyistä, mutta herkuista sekin toki pitää edelleen.

Tuo kivellä oleva pikkumökki on pitkään etsinyt paikkaansa. Ostin se joskus, kun se oli niin söpö, mutta en oikein ole keksinyt, mitä sillä sitten kuitenkaan tekisi. Ei pitäisi ostaa mitään, mille ei ole valmiiksi käyttöä tiedossa.

Mökki yrittää ilmeisesti olla linnunpönttö, koska siinä on pyöreä oviaukko. Se vain on niin huonosti suunniteltu ja huonoista materiaaleista valmistettu, ettei tätä linnunpönttönä voi kyllä käyttää.  Nyt se saa olla talven tuossa kivellä ja katsotaan keväällä, kuinka huonoon kuntoon se ulkona säänarmoilla menee.

Ja miksikö tämä söpö tupa ei käy linnunpöntöksi? Linnunpönttö pitää kiinnittää tukevasti puunrunkoon, sitä ei saa ripustaa narusta roikkumaan ja heilumaan. Linnunpönttö olisi hyvä tehdä karkeasta, maalaamattomasta laudasta, ei ohuesta levystä, joka ei kestä säänvaihteluita. Linnunpöntön olisi hyvä olla pohjasta tai takaseinästään avattavissa, jotta sen voi puhdistaa. Linnunpönttö pitää rakentaa siten, ettei vesi pääse satamaan sinne sisään. Sisäänkäynnin linnunpönttöön tulee olla pöntön keskikohdan yläpuolella, jotta pönttöön mahtuu rakentamaan kunnollisen pesän.

Kotipihan lisäksi Mesta bongailee kiipeilykiviä myös lenkkireitin varrelta. Tässä ollaan yhdellä vakiokivellä istuskelemassa herkkujen toivossa.

Puunoksilla on monena päivänä ollut pieniä vesipisaroita, jotka kimmeltävät kauniisti auringonvalossa. Tässä pensaassa ne vielä jotenkin kivasti korostivat pensaan viuhkamaista muotoa.

Tämä on jotenkin tosi kiva kuva Mestasta. Instagram-tilillämme (klik) julkaisin sen tarinoissa tekstillä "tunnen syksyn kutittelevan kuonokarvojani".

Muutamina päivinä on ollut vielä aamuisin sumua, kun olemme ehtineet aamulenkillemme. Usein sumu hälvenee niin nopeasti päivänkoitossa, ettei sitä ole enää jäljellä meidän ulkoillessamme, mutta välillä onnistaa.

En ole ennen törmännyt valkoisiin marjoihin satokauden ulkopuolella. Tiedän valkoherukan ja valkomansikan, mutta tämä valkoinen marja pääsi yllättämään.

Luulin ensin, että ne ovat jonkin ötökän munia, mutta kun niitä oli pensaan joka oksalla, niiden oli pakko olla jotain muuta. Google avitti asiassa ja kertoi kyseessä olevan lumimarjan.

Ja marjoista puheenollen, meidän punaherukkamme jäivät harmillisesti tänä vuonna pensaaseen. Kukaan ei niitä ehtinyt poimimaan, eikä edes linnuillekaan kelvannut.

Puiden syysväritys on tänä syksynä ollut upea ja lehdet ovat myös pudonneet puista maahan. Luulisi sen toki olevan itsestäänselvyys, mutta viime vuonna osassa puita lehdet jotenkin omituisesti vain jäivät paikoilleen ja/tai irtoilivat sitten vasta pitkin talvea. Se olikin vähän totutusta poikkeava näky, että lumipeitteen päällä on puunlehtiä.

Haravoitavaa on riittänyt, mutta se ei oikeastaan haittaa, sillä se on minusta ihan mukavaa. Pari vuotta sitten kirjoittelinkin tänne jutunkin minun ja koiriemme haravointipuuhista (klik). Meillä kyllä lehdet ovat pääosin vain kahden isoimman puun alla, eikä koko pihaa tarvitse onneksi haravoida - se ei ehkä olisi enää niin kivaa.

Heinäkattomuseo, Kvaløya, Pohjois-Norja

Tromssan ja Sommarøyn väliin jäävä suuri Kvaløyan saari tarjoaa paljon nähtävää, kunhan vain malttaa katsella ympärilleen ja välillä myös pysähtyä, eikä vain paahtaa suorilta kohti Sommarøyta tai Tromssaa.

Viime kesänä "alareitin" tien asvaltti oli kyllä niin kuoppainenkin, ettei siinä vauhtia kovin suureksi halunnut kasvattaakaan, mutta silti autoillessa kivat paikat vilahtavat nopeasti ohi, jos ei ole tarkkana tai ottanut niistä etukäteen selvää.

Heinäkattoiset talot kuuluvat ilmeisesti vanhaan, Norjalaiseen rakennusperinteeseen, ja Kvaløysta niitä löytyikin kerralla oikein museopihallinen. Rakennuksista tulee jotenkin söpön, persoonallisen ja luonnonläheisen näköisiä, kun niiden katoilla rehottaa erilaista kasvustoa.

Museoalue oli nimeltään Perspektivet Straumen Gård (osoite Straumsvegen 1874) ja sen rakennukset kuuluvat vanhaan rannikkotilaan. Straumen Gård on kolmas osa Perspektivet museoita (kotisivut täällä), jonka pääkeskus on Tromssan keskustassa vanhassa puutalossa vaihtuvien taidenäyttelyiden kera ja toinen Folkeparken Tromssan eteläkärjessä.

Tänne ei ollut mitään varsinaista parkkipaikkaa, joten auto piti koettaa pysäköidä jotenkin sopivasti tienvarteen. Rakennuksiin ei pääse sisälle kuin erityisten tapahtumien aikana, mutta pihassa saa vapaasti kuljeskella katselemassa ja vaikka evästelemässä.

Jonkun muistikuvani mukaan rannassa olisi ollut laituri, josta pääsee uimaan, mutta voi myös olla, että muistan ihan väärin.

Kvaløyan "alatie", kuten itse sitä nimitin, kulkee koko matkan rantaa pitkin. Ylätie on osittain rannassa, osittain ei, mutta meidän reissullamme jouduin jättämään sen kokonaan väliin tien ollessa viime kesänä remontissa. Muuten olisimmekin ehdottomasti halunneet kiertää saaren kokonaan ympäri.

Heinäkattomuseon lisäksi me piipahdimme Kvaløyassa Sandviksletta-rannalla (juttu täällä) ja kukkuloille olisi pitkin matkaa lähtenyt useita houkuttelevia polkuja, mutta hellekeli esti meiltä retkeilyn koirien kanssa. Kävimme myös Sommarøyn saarella (juttu täällä), mutta jotenkin pidimme Kvaløyan monipuolisuudesta enemmän, vaikka hieno paikka Sommarøy toki olikin.

Tromssan ja Kvaløyan yhdistävä silta.

Tromssan visiittimme kuvina ja kertomuksina näiden linkkien takana:
https://teamvallattomat20.blogspot.com/2023/12/tromssan-hienot-rakennukset-pohjois.html
https://teamvallattomat20.blogspot.com/2023/10/missa-lokit-pesivat-tromssa-pohjois.html
https://teamvallattomat20.blogspot.com/2023/09/fjellheisen-gondolihissi-vuorelle.html