sunnuntai 23. lokakuuta 2022

Veneily koiran kanssa

Kuinka sujuu veneily koiran kanssa? Tarvitseeko veneilevä koira pelastusliivit? Kuinka koira tulee veneeseen ja veneestä pois? Missä koiran paikka on veneessä? Minkälaisia asioita veneilevän koiran olisi hyvä osata? Miten koira totutetaan veneilyyn?


Tarvitseeko veneilevä koira pelastusliivit?

Käytän koirillamme pelastusliivejä aina tilanteissa, joissa on mahdollisuus, että koira vahingossa putoaisi veteen. Näitä tilanteita ovat hengailu laiturilla veneeseen menoa odottaessa, veneeseen meneminen, veneen ulko-osissa oleskelu ja veneestä poistuminen. Pelastusliivien kahvasta avustamalla on myös helppo varmistaa koirille turvallinen hyppy veneeseen ja veneestä pois.

Vaikka kaikki koiramme osaavatkin uida, yhtäkkinen veteen putoaminen säikäyttää. Pelastusliivit estävät koiraa painumasta veden alle, helpottavat uimista äkillisessä tilanteessa ja auttavat koiran nostamisessa takaisin veneeseen tai laiturille. Pelastusliivien väristä riippuen ne myös lisäävät vedessä olevan koiran näkyvyyttä.

Isomman veneemme sisätiloissa koirat voivat olla ilman pelastusliivejä, ellei niillä ole vapaata kulkua ulos. Lyhyemmillä matkoilla jätän silti pelastusliivit päälle sisälläkin, koska säästyn näin edestakaisen riisumisen ja pukemisen vaivalta.


Kuinka koira tulee veneeseen ja veneestä pois?


Meillä koirat pääsevät veneeseen ja veneestä pois tilanteesta ja paikasta riippuen joko kantamalla tai avustettuna itse hypäten. Lumekselle ja Pikkubologneselle ei ole väliä, kummalla tavalla veneeseen mennään, mutta Mesta kokee kantamisen hieman epämieluisana. Suosinkin ensisijaisesti koirien omaehtoista tulemista veneeseen, jotta kaikilla säilyy hyvä mieli.

Mikäli koira on innokas tulemaan veneeseen ja/tai poistumaan sieltä, sisältävät nämä kulkutilanteet suurentuneen riskin koiran putoamisesta veteen. Pikkubolognese putosikin toissa kesänä laiturilta kurkotellessaan veneessä hääräävän ihmisen perään. Tämän vuoksi olisikin tärkeää joko opettaa koiralle, tai pitää asiasta itse riittävän hyvä huoli, ettei veneeseen tai sieltä pois hypätä koskaan ilman lupaa.

Lapinkoiristakin on veneilykokemuksen kertyessä tullut vähän liian itsevarmoja. Varsinkin mökkilaiturille tullessa ne jo mieluusti olisivat kärkkymässä tilaisuutta hypätä veneestä pois. Lumes ja Mesta ovat kuitenkin uskoneet sanallisia ohjeita, joten vahinkoja ei niiden kanssa ole käynyt. Usein koirat kuitenkin pidetään veneen suljetun oven takana, jos ihmiset ensin kulkevat edes takas tavaroita kantaen. Näin ei koirille tule turhaa houkutusta lähteä ihmisten perässä veneestä omin luvin pois.



Missä koiran paikka on veneessä?


Isossa veneessämme koirien on mahdollista valita useammasta paikasta, missä ne haluavat olla. Pikkubolognesen silti löytää useinmiten sylistä, sillä se ei viihdy veneessä itsekseen. Sylissä se kuitenkin matkaa  tyytyväisenä.

Mesta on keksinyt itselleen tukevan makuupaikan kuljettajan jalkatilasta. Toisinaan se viihtyy Lumeksen kanssa ulkona merituulia haistelemassa. Tällöin koirat ovat kiinni remmissä, ellen koko ajan ole itse vahtimassa niitä siellä.

Lumes käyttää veneen tiloja koirista monipuolisimmin. Se makoilee eri kohdin sohvalla, käytävällä tai minun jalkatilassani ja on mielellään myös ulkona istuskelusta nauttimassa.



Minkälaisia asioita veneilevän koiran olisi hyvä osata?


Mahdollisen veteenputoamisvahingon varalta olisi hyvä, ettei vesi ole koiralle aivan vieras elementti. Tämän vuoksi olisi hyvä teettää koiralla yksi tai useampi, vaikka ihan pienikin, hyvän mielen uimaharjoitus, jotta sille muodostuu jonkinlainen mielikuva vedessätoimimisesta.

Mikäli arvelee koiransa pitävän pelastusliivejä alkuun epämiellyttävinä, niiden käyttöön kannattaa totutella kotona mukavissa yhteyksissä herkkujen kera. Näin liivien käytön mahdollinen epämukavuus ei herkälläkään koiralla yhdisty veneeseen ja kaikilla on mukavampi fiilis aloittaa itse veneily.

Muutamien peruskäskyjen hallinta helpottaa ja turvaa koiran kanssa veneilyä. Esimerkiksi odota, tule ja ei ovat jo aika pitkälle riittävää sanavarastoa. Jos koiran on joskus tarpeellista jäädä joksikin aikaa yksin veneeseen, ennakkoon veneessä tehdyt yksinoloharjoitukset tuovat tilanteeseen luottoa sekä koiralle että ihmisille.

Rauhoittumisen taito on käytännöllinen koiran hallita monissa arjen tilanteissa, myös veneilyssä. Mikäli koiraa ei aiemmin ole juurikaan nosteltu, voi olla hyväksi sekä itselle että koiralle hakea siihenkin vähän valmiiksi rutiinia ja sopivaa tyyliä.


Miten koira totutetaan veneilyyn?


Kaikki koiramme ovat aloittaneet veneilyn reippaina, jo monenlaiseen menoon tottuneina aikuisina, joista ennalta tiedettiin, ettei niiden kanssa ongelmia tule. Jos nyt pitäisi pennun tai herkemmän aikuisen kanssa aloittaa veneily, kävisin ainakin muutaman kerran etukäteen tutustumassa veneeseen koiran kanssa.

Koira saisi harjoitella veneeseen tulemista ja veneestä poistumista, veneen ulkopinnoilla liikkumista sekä veneen sisätiloissa hengailua. Ennen ensimmäistä varsinaista venematkaa, kävisin myös ihan pienellä kierroksella testaamassa, miten koira reagoi liikkuvassa veneessä olemiseen ja sen ääniin. Näin tietää, mihin pitää vielä kiinnittää huomiota vai onko kaikki ok.

Välttäisin kovin keikkuvaa venekyytiä, kunnes koira on tottunut veneilyyn kunnolla. Aallokkoja vasten pomppivan veneen kyyti ei ole kovin miellyttävää ja voi herkemmälle koiralle aiheuttaa pelkoa. 



Kesäisin käyn koirien kanssa myös sup-lautailemassa, siitä voi lukea kirjoituksestani Harrastuksena suppailu. Muista veneilevistä koirista tulee ensimmäisenä mieleeni lapinkoirat Wiima ja Tihku, joiden veneilyistä lisää blogissaan.

tiistai 11. lokakuuta 2022

Koirat ja lehtikasa

Pihassamme kasvaa suuri ja komea haapa, joka järjestää meille aina syksyisin lehtienharavointioperaation. Yleensä lehdet tippuvat alas vähitellen, mutta tällä kertaa syysmyrsky sai riisuttua puun kertaheitolla lähes kaikista lehdistään.


Koirat olivat hengailukavereinani haravointipuuhissa. Heittelin niille välillä ruokapaloja lehtien sekaan, niin saivat hyvää tekemistä niitä etsiessään. Koirat ovat paljon tyytyväisempiä, kun saavat nähdä hieman vaivaa ruokansa eteen. Muutamassa sekunnissa hotkaistu ateria ei paljon mieltä lämmitä.


Työnteon lomassa piti toki vähän temputtaakin koiria. Kaikki pieni, arkinenkin yhdessä tekeminen vahvistaa suhdetta koiraan ja saa sen olemaan kiinnostuneempi omista ihmisistään. Mesta oli heti valmiina hyppäämään kottikärryjen kyytiin, se nauttii saadessaan erilaisia tehtäviä.


Kun yksi kolmesta saa ekstrahuomiota, löytävät loput kaksikin yleensä nopeasti paikalle. Eihän kukaan halua jäädä paitsi hauskanpidosta, eikä varsinkaan siihen mahdollisesti liittyvistä herkuista. Ja pakkohan näin intensiivisesti poseeraavat kaverukset on makupaloilla palkita.


Raittiissa ulkoilmassa kavereiden kanssa puuhastelun, ruuan etsimisen ja temppujen teon jäljiltä onkin hyvä ottaa päiväunet auringon mukavasti lämmittäessä. Mutta kuinka siivotaan lehtikasa pois, kun siinä nukkuu lapinkoira?

lauantai 8. lokakuuta 2022

Millainen koira on bolognese? osa2

Kirjoittelin reilu vuosi sitten aiheesta "Millainen koira on bolognese?". Elämääni oli tuolloin tulla tupsahtanut uusi, nelijalkainen kaveri, jota täällä blogissa kutsun Pikkubologneseksi, vaikka kyseinen yksilö ilmeisesti rotuisekseen onkin isokokoinen. Pikkubolognesen luonteesta ja elämästä sen kanssa löytyy enemmän juttua myös teksteistä "Eläinlääkäriä pelkäävä koira" ja "Oppiiko vanha koira uusia temppuja?".


Tunnettuani nyt Pikkubolognesen reilun vuoden ajan, tiedän siitä jo paljon enemmän. Turkinhoito esimerkiksi on vieläkin työläämpää, kuin mitä alkuun ajattelin, vaikka työlääksi sen toki tiesinkin. Olen välillä yrittänyt olla ahkera harjaaja ja sitä myöden antaa turkin kasvaa pidemmäksi, mutta jokapäiväinen harjaaminen ei vain ole minun juttuni.  Aina lopulta sakset ovatkin saaneet laulaa Pikkubolognesen päästessä jälleen lyhyeen, hieman helpompihoitoiseen kotitrimmiinsä.

Pikkubolognese on hyvin kiltti trimmattava, vaikka turkinleikkuu ei sen lempipuuhiin kuulukaan. Kärsivällisenä se seisoo tai istuu niin kauan, kuin on tarve, mutta yleensä koko koiraa ei saksita kerralla vaan muutamassa erässä. Trimmaamiseen kuuluu myös mielestäni yksi ikävä puoli, jota ei ennen niin tullut ajatelleeksikaan - kuonokarvojen leikkaamisen yhteydessä saavat kyytiä myös kuonon tuntokarvat, vaikka pyrinkin mahdollisuuksien mukaan säästämään niistä mahdollisimman usean.


Ulkoilmaihmisen koira Pikkubolognese ei ole. Liikkeessä se vielä tarkenee kohtuu hyvin viileälläkin säällä/puettuna, mutta paikoillaan oleskellen sen tulee ilman takkia kylmä jo lämpötilan ollessa siinä +10 paikkeilla, eikä pakkaskelillä pärjää edes puettuna. Talvi-, kevät- ja syksymökkeilyssä tämä on hieman ongelmallista.

Kylmyyden lisäksi talvi tuo Pikkubologneselle toisenkin ongelman - lumen. Siinä, missä 10-20cm lumikerros ei tunnu lapinkoirilla vielä missään, Pikkubologneselle 10cm lunta on jo puoliväliin jalkoja ja 20cm lunta se uppoaa vatsaa myöden. Lumisissa metsissä ja pelloilla ulkoilun saa siis unohtaa, ellei niistä löydy moottorikelkkauria tai laita Pikkubolognesea pulkan kyytiin.


Sulanmaankaan aikana metsälenkkeily ei ole ihan ongelmatonta. Poluilla Pikkubolognese kyllä pärjää hyvin, mutta varvikkoinen umpimetsä ei ole sen mieleen korkeiden varpujen yltäessä sitä kuononkorkeudelle asti ja tehden etenemisen ikäväksi ja raskaaksi.

Ennen Pikkubolognese myös häiriintyi pienestäkin turkkiinsa kiinnittyneestä risupalasta ja tyssäsi matkantekonsa siihen. Tässä asiassa on kuitenkin ilmeisesti tapahtunut siedättymistä, koska nykyään se ei enää jokaisesta risunpalasesta piittaa, vaan jatkaa niistä huolimatta kulkuaan eteenpäin.


Vaikka Pikkubolognesen yleisolemus onkin iloinen ja reipas, on se joissain asioissa herkkäluonteinen. Pikkubolognesella on ennen käytetty puolikuristavaa, pehmustettua kaulapantaa - joka hauska kyllä, oli tismalleen samanlainen kuin lapinkoirieni pannat, pienempi vain toki. Ostin sille aika pian valjaat ajatellen niiden olevan mukavammat käytössä fleksin kera lenkkeillessä.

Pikkubolognese ei ollut tykännyt pannankaan laittamisesta päänsä yli ja valjaiden pukemisesta se piti vielä vähemmän, vaikka olikin heti varusteet päälle saatuaan oven edessä tohkeissaan tepastelemassa. Vähitellen Pikkubolognese alkoi ennakoimaan uloslähtöön liittyvää valjaiden pukemista, eikä tullut enää eteiseen asti, vaan jäi kynnyksen toiselle puolelle odottelemaan ja väisti valjaita.

Löysin jostain koiratavaroideni kätköistä aikanaan Mestan mukana tulleen pikalukollisen pentupannan. Hämmästyttävää, miten pieni Mestakin on joskus ollut, ja että sen pentupanta sattui olemaan täydellisen kokoinen aikuiselle Pikkubologneselle. Pikalukkopantaa Pikkubolognese on nyt käyttänyt tyytyväisenä, mutta pitäisi ottaa asiaksi opettaa se valjaistakin pitämään.


Pikkubolognese on ääniarka, se pelkää ukkosta ja ilotulitteiden pauketta. Sisätiloissa se piiloutuu näissä tilanteissa sängyn alle tai tärisee sylissä. Osittain tämä on ehkä opittuakin käytöstä. Jos Pikkubolognesen kutsuu sängyn alta pois, se tulee sieltä ihan iloisena. Jos sen kanssa touhuaa esimerkiksi nameilla pikkutehtävistä palkaten, se ei piittaa ukkosen/ilotulitteiden äänistä mitään. Jos sen kanssa lähtee ulos reippaalle kävelylle, se myöskin on ihan normaali.

Pikkubolognesen suurimmat vahvuudet ovatkin ahneus herkuille ja halu puuhastella yhdessä ihmisten kanssa. Olen huomannut sen olevan myös hyvin älykäs, se oppii nopeasti asioita niin hyvässä kuin pahassakin. Seurakoirarotuunsa sopivasti se nauttii olla lähellä ihmisiä ja yöllä sängyssä nukkuessaan on niin järkähtämätön nukkumapaikastaan, ettei hievahdakaan, vaikka vetäisi peittonsa sen alta pois tai unissaan osuisi siihen jalallaan - lapinkoirat lähtevät sellaisesta heti pois sängystä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Retki vanhalle soramontulle

Kuulin vanhasta, käymisen arvoisesta soramontusta, joka sijaitsee Pohjanmaalla, Mustasaaressa. Uteliaana piti koirien kera lähteä katsomaan, millainen paikka kyseessä on. Yllätyin täysin.




Vanhasta soramontusta ei ihan ensimmäisenä tule mieleen näin kaunis paikka, kuin minne tiemme löysimme. Luonto oli vallannut vanhat soramaisemat ja paikasta tuli enemmänkin mieleen pieni metsäjärvi kuin soramonttu. 



Auringonpaiste sai syyspuvussaan olevat lehtipuut hehkumaan kauniin kultaisina ja heijastukset veteen kruunasivat maiseman. Mietin, kuinka paljon nättejä paikkoja onkaan olemassa myös siellä, josta ei niitä ihan ensimmäisenä kuvittelisi löytävänsä.


Montun vierustoilta ja montulle vievän metsätien varrelta näkyi lähtevän useita polkuja metsään, mutta emme tällä kertaa ehtineet niihin tutustumaan. Muutamia ulkoilijoita näimme, joten monttu ympäröivine metsineen on ilmeisesti paikallisillekin mukava ulkoilukohde.


Se aina ihmetyttää, miten hylättyjä, tai ainakin hylätyltä vaikuttavia, erilaisia työkoneita löytyy mitä kummallisimmista paikoista. Ajattelisi, että jos ne aikoinaan olisi myynyt pois, olisi niistä edes jotain rahaa saanut, mutta ei, jätetään mieluummin metsään sammaloitumaan.



Tämän vanhan soramontun luokse löytää tiensä, kun suuntaa ensin Andreas Knips Hembageria kohden, mutta jonkin verran ennen sitä kääntyykin vasemmalle metsätielle. Tietä, joka paikoin on kuoppainen, voi ajella lähes loppuun asti, tai sitten voi jättää autonsa johonkin sopivaan kohtaan tienvarteen ja kävellä perille.



Myös Keski-Pohjanmaalta löytyy kivoja retkikohteita, mm. Vetelissä pururata kulkee hienoissa kalliomaisemissa ja Kokkolassa on upea majakkasaari Tankar.

sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Ajatuksia agilitysta

Mestan saapuessa minulle pienenä pentuna, oli tarkoituksenani alun perin, että keskittyisimme ihan ensimmäisenä agilityn harrastamiseen ja muiden lajien vuoro tulisi sitten vähän myöhemmin. Tämän vuoksi aloitinkin agilityn pohjataitojen harjoittelun heti Mestan ollessa vielä pentu, ja etenimme vähitellen varsinaista lajiharjoittelua kohden.

Nämä alkuperäiset suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mestan ollessa 1-vuotias, kun pääsimme mukaan kennelpiirimme kaksivuotiseen nuorten koirien tokorinkiin ja sitä myötä päälajimme vaihtuikin yllättäen agilitysta tokoon.

Tokoringin jälkeen panostin pari vuotta palveluskoirien hakuun, jonka jälkeen aikaa vierähti koiratanssin (harrastuksena koiratanssi) parissa. Mestan ollessa 6-vuotias, havahduin siihen, että jos vielä haluaisin tosissani sen kanssa agilityakin harrastamaan, niin se pitäisi vähän niin kuin tehdä nyt eikä vasta eläkepäivillä.


Seurassa, jonka toiminnassa tuohon aikaan eniten olin mukana, oli agilityesteet kahdella kentällä, mutta ei minun lisäkseni muita agilitytreenien vetäjiä. Omat agilityoppini taas olivat peräisin vuodelta 2000, jolloin kävin alkeiskurssin ensimmäisen oman koirani kanssa, sekä myöhemmin Lumeksen itsenäisestä/kavereiden kanssa treenaamisesta saatu kokemus.

Osasin siis opettaa koirille esteet ja niillä radanomaisesti etenemisen, mutta mistään nykyajan hienosta koiran ohjaamisesta agiradalla minulla ei ollut mitään hajua - eikä ole oikein kyllä vieläkään, vaikka paljon viime vuosina olenkin edistynyt.

Lumeksen kanssa pärjäsin agilityssa joten kuten 3-luokkaa myöden silloisilla taidoillani, koska juoksimme koko radan läpi samaan tahtiin. Olen muistellut sen johtuvan siitä, että Lumeksen vauhti oli aika rauhallinen. Nyt, katsoessani vanhoja kisavideoita, näen, miten paikoin epäselvä ohjaamiseni hidastaa ja hämmentää Lumesta sekä saa sen välillä odottelemaan minua ja myöhässä olevia ohjeitani seuraavasta esteestä. Mutta miten kiltti Lumes onkaan ollut, kun se on jaksanut tunaroivaa omistajaansa!


Mestan olen osannut opettaa hakeutumaan itsenäisemmin esteille ja ehkä sen luonnekaan ei siitä johtuen ole niin "ohjaajakiltti" kuin Lumeksella, vaan se niin sanotusti lukee rataa ja miettii itsekin enemmän, mikä voisi olla seuraava este. Tämä eteneväisyys, vaikka siis hyvä ja tavoiteltava asia onkin, toi minulle ongelmia, koska vauhdikkaammin etenevän koiran ohjaaminen vaatii minulta parempaa koiran ohjaamista, jotta pysymme samalla kartalla reittivalintojen suhteen.

Onneksemme seuramme agilitytreeneille yhtäkkiä ilmoittautuikin uusi, taitava vetäjä ja mekin pääsimme Mestan kanssa viimein viikoittaisiin, ohjattuihin treeneihin. Ja miten paljon apua siitä meille olikaan, koska muun muassa pujotteluongelmamme ratkesi (kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa), keinun suorittamiseen saatiin lisää itsevarmuutta ja vauhtia sekä opimme hyödyllisiä ohjaustapoja erilaisiin esteiden lähestymisiin.

Niiden kahden treenivuoden aikana osallistuimme Mestan kanssa ensimmäisiin virallisiin agilitykilpailuihimme, nousimme 1-luokasta 2-luokkaan ja saimme kakkosista ensimmäisen nollan. Oli mukava huomata, että treeneissä oli opeteltu juuri sellaisia asioita, joita kisoissakin tuli vastaan. "Kyllä me tämä osataan" on kiva tunne tutustuessa rataan ja varsinkin sitä koiran kanssa suorittaessa.


Vaikka paljon opimmekin uutta ja parempaa yhteistyötä, eivät kaikki kisaradat olleet sujuvaa menoa vaan monenlaista kommervenkkia tuli vastaan. Milloin minä mokailin ja milloin taas Mesta keksi ihan omiaan - sillä on ihmeellinen taito yllättää minut mitä kummallisimmilla keksinnöillään sekä treeneissä että kisoissa.

Parhaiten on jäänyt mieleen, kun se kerran kesken kisaradan yhtäkkiä vain häipyi kehästä ulos ilmeisesti maahan jättämälleni namipussille, ja minä jäin kentälle yksin seisomaan wtf. Sitten Mesta juoksee iloisena takaisin luokseni "hei, jaa sä jäit tänne vielä" ja jatkettiin rata siitä loppuun kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan. Olisi muuten ollut puhdas nollarata ilman kehäpoistumisen tuomaa hylkäystä.

Kesällä -21 muutimme toisaalle asumaan ja koska olin ollut jo ajoissa asialla, olimme saaneet Mestan kanssa valmiiksi agitreenipaikan uudesta seurastamme. Kesä-joulukuun meitä opetti koutsi1, tammi-elokuun koutsi2 ja juuri alkaneella syyskaudella meille vaihtui koutsi3.

Olen hieman muutosvastarintainen tyyppi ja pysyttelisin mielelläni saman, meille sopivaksi havaitun kouluttajan treeneissä, mutta olen näiden muutosten ansiosta huomannut, ettei se vaihtelu aina pahasta ole. Kaikki ovat osanneet viedä meitä todella hyvin eteenpäin ja keskittyneet hieman eri asioihin, mikä on hyvä juttu. Osaamiseni Mestan kanssa on edistynyt huomattavan paljon.

Mesta Lappalaiskoirat ry:n kesäleirillä vuonna 2016 Rokualla.

Agilityssa on yleistä käydä kisoissa jopa joka viikonloppu, mutta itse olen kisannut aika säästeliäästi. En ensinnäkään jaksa käydä joka viikonloppu kisoissa ja toisekseen en halua ajella kisoihin kovinkaan kauaksi. 2020 kävin Mestan kanssa viisissä kisoissa (11 kisastarttia), 2021 kaksissa kisoissa (6 kisastarttia) ja nyt 2022 on takana kahdeksat kisat (15 kisastarttia).

Alkuperäinen tavoitteeni Mestan kanssa agilityssa oli sama kuin Lumeksen kanssa - päästä 3-luokkaan asti ja sitten voidaan lopettaa kisaaminen. Nyt meillä on takana kahdeksan starttia kolmosissa, jo kolme nollatulosta ja niin kiva fiilis päällä, ettei yhtään tee mieli lopettaa agilitya. Mesta vain täyttää ensi keväänä 10-vuotta, ja vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin jotenkin sitä haluaisi myös keventää ikääntyvän koiran harrastuksia vähemmän rasittaviksi.

Mestasta on harmillisen vähän agilityvideoita. Viime kisoihimme pyysinkin siksi siskoni käymään ja kuvaamaan meitä. Olipa ihana viimein itsekin nähdä, miltä meidän meno näyttää! Mesta etenee niin keveästi ja vaivattomasti, etten voi kuin ihailla. Ja vaikka ohjaamisessani on vielä hurjasti parannettavaa, saan kuitenkin ohjattua Mestan sujuvasti koko radan läpi ja yhteistyömme on oikein hyvää.

Jos alla oleva video ei näy, linkki Youtubeen.

Blogitekstisuositus

Vinkit menestykseen - löytöretkeilijä Pata Degerman

Mesta parin vuoden takaa kisapalkintojen kera. Työkaverini kävi keväällä kuuntelemassa parituntisen luennon, jossa puhujana oli Suomen ainoa...