tiistai 23. helmikuuta 2021

Kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa

Painiskelin pari vuotta sitten kesällä sen ongelman kanssa, että en saanut millään opetettua Mestalle agilityn pujottelua kunnolla. Se sinänsä osasi sen, mutta esimerkiksi muutaman hyvin sujuneen aloituksen jälkeen se saattoi seuraavaksi pujahtaakin vasta johonkin kolmanteen keppiväliin, ja todella usein lopetti pujottelun toiseksi viimeiseen keppiväliin. Aloin olla jo vähäsen epätoivoinen, että Mestan pujottelusta ei ikinä tule kisavalmista.

Jos ei oteta huomioon ensimmäisen lapinkoirani kanssa käytyjä agilitytreenejä vuosina 1999-2001, niin minähän olen treenannut agilitya aina itsenäisesti. Tuolloin kesällä 2019 alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jos joskus niihin agilitykisoihin Mestan kanssa haluan, niin olisi nähtävästi vähän pakko hakeutua osaavamman ohjaukseen neuvoja saamaan. Onneksemme yhdistyksessä, jonka toiminnassa mukana olemme, aloitti juuri sinä kesänä uusi, pätevä tyyppi pitämään pidemmän tähtäimen tavoitteellisia agilitytreenejä ja pääsimme Mestan kanssa mukaan. Ja kas kummaa, pujotteluongelmatkin alkoivat ratketa, kun oli joku kertomassa, mitä kannattaisi tehdä toisin.

1. Olin ollut jumissa ajatukseen, että kaikki pitää alusta alkaen tehdä täydellä vauhdilla, jotta lopputuloskin olisi vauhdikas. Maksimaalisen vauhdin tavoittelun vuoksi monesti käytin pujottelussa palkkana jalkapalloa, jonka potkaisin keppien toiseen päähän ja sen jälkeen päästin innosta puhkuvan Mestan kepeille. Treeneissä vetäjä muistutti, että pujottelussa koira tarvitsee onnistuneeseen suoritukseen myös runsaasti aivotyöskentelyä, joten vauhdin tavoittelua ei välttämättä kannata heti viedä äärimmilleen. Hieman rauhallisemmalla mielialalla koira pystyy keskittymään paremmin ja sen reippaammankin vauhdin saa kyllä mukaan sitten, kun osaaminen tulee varmemmaksi. Vaihdettiin lelun heittäminen keppien lopussa odottavaan namialustaan ja tällä oli heti positiivinen vaikutus pujottelun aloituksen sujuvuuteen yhdistettynä muutaman kerran parin ohjurin käyttöön keppien alkupäässä.

2. Olin ollut jumissa ajatukseen, että haluan hiljaisen pujottelun, eli että en kannusta koiraa pujottelun aikana vaan se itsenäisesti keskittyy siihen, koska hiljaisuus tekee kivemman vaikutelman kuin jatkuva höpöttäminen koiran pujotellessa. Treeneissä vetäjä kehoitti kokeilemaan, sopisiko se kannustaminen kuitenkin koiralle paremmin, ja niinhän siinä kävi, että se kepkepkep-hoilotus auttoi Mestaa saamaan paremmin pujottelun rytmistä kiinni ja pysymään siinä loppuun asti. Tajusin, että vaikka ihanne on koiran itsenäinen suoritus, niin tyhmähän sitä on, jos ei vaikeissa kohdissa koiraa auta, joten otin tarvittaessa käyttöön myös jarrutuksen ennen keppejä, jotta sinne ei suinpäin syöksytä vaan aivotkin ehtivät mukaan.

3. Treenien vetäjä huomasi, että Mesta oli jumissa ajatukseen, että pujottelu kuuluukin suorittaa siten, että se loppuu toiseksi viimeiseen keppiväliin. Ei ollut väliä, oliko keppejä 6, 9 vai täydet 12, lopputulos oli aina sama. Mesta oli päässyt toistamaan pujottelun lopettamista kesken niin monta kertaa, että oli oppinut sen oikeaksi tavaksi suorittaa. Jotta Mestalle saatiin läpi ajatus keppien pujottelusta loppuun asti, pariin viimeiseen keppiväliin laitettiin ohjurit. Alkuhämmennyksen jälkeen Mesta tajusi niiden idean eikä enää hyppinyt yli/tunkenut ali, vaan alkoi pujottelemaan kepit loppuun asti ja toistojen kautta tämä uusi tapa jäi Mestalle pysyvään muistiin ja ohjurit voitiin poistaa.

Periaatteessahan nämä kolme meille ratkaisun avaimiksi ollutta kohtaa ovat ihan simppeleitä perusasioita, jotka olisi itsekin pitänyt tajuta. Kun yksin omassa päässään ongelmia pyörittelee, niin ei vaan aina näe omaa nenäänsä pidemmälle, vaikka kuinka yrittää. Tarvitaan joku muu laajentamaan sitä ajattelua ja näkemystä asioista. Puolen vuoden päästä ohjattujen treenien aloittamisesta oltiinkin Mestan kanssa jo sitten ensimmäisissä agilitykisoissamme.

Videoilla (eivät välttämättä näy mobiiliversiossa) pari Mestan pujottelutreenipätkää joulukuulta 2020. Haukkuva koira on Lumes, jota harmittaa olla käskettynä paikoilleen makaamaan - ja kyllähän se pääsikin Mestan jälkeen verestelemään agilitymuistojaan Mestan joutuessa vuorostaan jäädä katselijan rooliin. 


4 kommenttia:

  1. Roni osallistui myös agilityn peruskurssille viime kesänä ja sain siis itsekin ensikosketuksen lajiin. Kepit olivat yllättävän hankala aivopähkinä tiiviiseen seuraamiseen oppineelle mäyräkoiralle. Roni yritti suorittaa tehtävän aina katsekontaktissa ohjaajaan. :D Se oli hauska kokeilu, jota emme kuitenkaan jatkaneet sen pidemmälle, koska aikaresurssi ei riittänyt ja lajin vaihto aksaan ei ollut tavoitteena. :)

    Toinen ihminen katsomassa ja kommentoimassa treeniä on hyvä juttu ainakin välillä. Itse ei aina osaa ajatella sen oman laatikkonsa ulkopuolelta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu pujottelu on vähän hankalaa koiralle jos tuijottaa vaan ohjaajaa. :D Se on kyllä ikävä (tai toisinaan toki ihan hyväkin, aiheesta riippuen) tosiasia, että aika ei vaan riitä kaikkeen ja joutuu miettimään, mitkä on niitä asioita, joita eniten haluaa tehdä.

      Jollain luennolla kerran sanottiin hyvä ohje: "Neuvo itseäsi niin kuin neuvoisit muita." Ei vaan aina onnistu tosiaan se oman toimintansa tarkastelu ulkopuolelta käsin, jotta voisi toimia tuon ohjeen mukaan. Vähän sama ajatus on toki perinteisessä kansanviisaudessa "älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon". :D

      Poista
  2. Joskus ajatukset jumiutuvat johonkin malliin ja ei oikein löydä ulospääsyä ennen kuin saa pallotella asiaa jonkun toisen kanssa. Ratkaisu on ehkä ihan siinä silmien edessä, mutta sitä ei onnistu näkemään - been there myself :)

    Kuten ylläkin Ronista kerrotaan, niin minulla on kepeistä sama kokemus Wiiman kanssa. Ilman ohjureita liike vaati jatkuvaa käsi- tai sanallista ohjausta. Alkeiskurssia pitemmälle mekään emme jatkaneet, mutta itse asiassa noista kepeistä on jäänyt meille sellainen hassu aktivointijuttu:
    joskus kun ollaan hömpöttämässä tuolla koirayhdistyksen kentällä, niin rakennan kepit peräkkäin ja tällään loppupalkan keppien päähän. Sitten lähetän Wiiman toisesta päästä - hän selviytyy kepeistä aika hyvin (kun mittarina ei ole agilitytreenit vaan temppuilu) kun kuljen vierellä ja ohjaan "Sinne, Tänne, Sinne, Tänne..", ekat ja vikan pään kepit kaipaa tätä sanallista buustia, keskikohta sujuu paremmin :D.

    Tuo meidän tyyli ei kyllä taida sopia Mestan ratkaisuksi, onneksi sait muita neuvoja :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, ja pätee monessa muussakin asiassa elämässä - onneksi ei tarvitsekaan yrittää kaikkea ratkaista yksin. :)

      Noin se minun ensimmäinen lapinkoiranikin aikanaan kepeillä toimi, käsillä viuhdottiin sinne-tänne-sinne-tänne. :D

      Poista

Millainen koira on bolognese?

Kahdeksan vuotta sitten minulla oli muutaman kuukauden ajan kolme koiraa. Se oli eräänlainen valikoitu siirtymäaika takaisin kahden koiran t...