tiistai 23. helmikuuta 2021

Kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa

Painiskelin pari vuotta sitten kesällä sen ongelman kanssa, että en saanut millään opetettua Mestalle agilityn pujottelua kunnolla. Se sinänsä osasi sen, mutta esimerkiksi muutaman hyvin sujuneen aloituksen jälkeen se saattoi seuraavaksi pujahtaakin vasta johonkin kolmanteen keppiväliin, ja todella usein lopetti pujottelun toiseksi viimeiseen keppiväliin. Aloin olla jo vähäsen epätoivoinen, että Mestan pujottelusta ei ikinä tule kisavalmista.

Jos ei oteta huomioon ensimmäisen lapinkoirani kanssa käytyjä agilitytreenejä vuosina 1999-2001, niin minähän olen treenannut agilitya aina itsenäisesti. Tuolloin kesällä 2019 alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jos joskus niihin agilitykisoihin Mestan kanssa haluan, niin olisi nähtävästi vähän pakko hakeutua osaavamman ohjaukseen neuvoja saamaan. Onneksemme yhdistyksessä, jonka toiminnassa mukana olemme, aloitti juuri sinä kesänä uusi, pätevä tyyppi pitämään pidemmän tähtäimen tavoitteellisia agilitytreenejä ja pääsimme Mestan kanssa mukaan. Ja kas kummaa, pujotteluongelmatkin alkoivat ratketa, kun oli joku kertomassa, mitä kannattaisi tehdä toisin.

1. Olin ollut jumissa ajatukseen, että kaikki pitää alusta alkaen tehdä täydellä vauhdilla, jotta lopputuloskin olisi vauhdikas. Maksimaalisen vauhdin tavoittelun vuoksi monesti käytin pujottelussa palkkana jalkapalloa, jonka potkaisin keppien toiseen päähän ja sen jälkeen päästin innosta puhkuvan Mestan kepeille. Treeneissä vetäjä muistutti, että pujottelussa koira tarvitsee onnistuneeseen suoritukseen myös runsaasti aivotyöskentelyä, joten vauhdin tavoittelua ei välttämättä kannata heti viedä äärimmilleen. Hieman rauhallisemmalla mielialalla koira pystyy keskittymään paremmin ja sen reippaammankin vauhdin saa kyllä mukaan sitten, kun osaaminen tulee varmemmaksi. Vaihdettiin lelun heittäminen keppien lopussa odottavaan namialustaan ja tällä oli heti positiivinen vaikutus pujottelun aloituksen sujuvuuteen yhdistettynä muutaman kerran parin ohjurin käyttöön keppien alkupäässä.

2. Olin ollut jumissa ajatukseen, että haluan hiljaisen pujottelun, eli että en kannusta koiraa pujottelun aikana vaan se itsenäisesti keskittyy siihen, koska hiljaisuus tekee kivemman vaikutelman kuin jatkuva höpöttäminen koiran pujotellessa. Treeneissä vetäjä kehoitti kokeilemaan, sopisiko se kannustaminen kuitenkin koiralle paremmin, ja niinhän siinä kävi, että se kepkepkep-hoilotus auttoi Mestaa saamaan paremmin pujottelun rytmistä kiinni ja pysymään siinä loppuun asti. Tajusin, että vaikka ihanne on koiran itsenäinen suoritus, niin tyhmähän sitä on, jos ei vaikeissa kohdissa koiraa auta, joten otin tarvittaessa käyttöön myös jarrutuksen ennen keppejä, jotta sinne ei suinpäin syöksytä vaan aivotkin ehtivät mukaan.

3. Treenien vetäjä huomasi, että Mesta oli jumissa ajatukseen, että pujottelu kuuluukin suorittaa siten, että se loppuu toiseksi viimeiseen keppiväliin. Ei ollut väliä, oliko keppejä 6, 9 vai täydet 12, lopputulos oli aina sama. Mesta oli päässyt toistamaan pujottelun lopettamista kesken niin monta kertaa, että oli oppinut sen oikeaksi tavaksi suorittaa. Jotta Mestalle saatiin läpi ajatus keppien pujottelusta loppuun asti, pariin viimeiseen keppiväliin laitettiin ohjurit. Alkuhämmennyksen jälkeen Mesta tajusi niiden idean eikä enää hyppinyt yli/tunkenut ali, vaan alkoi pujottelemaan kepit loppuun asti ja toistojen kautta tämä uusi tapa jäi Mestalle pysyvään muistiin ja ohjurit voitiin poistaa.

Periaatteessahan nämä kolme meille ratkaisun avaimiksi ollutta kohtaa ovat ihan simppeleitä perusasioita, jotka olisi itsekin pitänyt tajuta. Kun yksin omassa päässään ongelmia pyörittelee, niin ei vaan aina näe omaa nenäänsä pidemmälle, vaikka kuinka yrittää. Tarvitaan joku muu laajentamaan sitä ajattelua ja näkemystä asioista. Puolen vuoden päästä ohjattujen treenien aloittamisesta oltiinkin Mestan kanssa jo sitten ensimmäisissä agilitykisoissamme.

Videoilla (jos eivät näy, linkki ja toinen linkki Youtubeen) pari Mestan pujottelutreenipätkää joulukuulta 2020. Haukkuva koira on Lumes, jota harmittaa olla käskettynä paikoilleen makaamaan - ja kyllähän se pääsikin Mestan jälkeen verestelemään agilitymuistojaan Mestan joutuessa vuorostaan jäädä katselijan rooliin. 


keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Kun koirani katosi

Olen kuullut lukuisia kertomuksia siitä, miten kissat ovat joutuneet hukkaan kodin sisätiloissa. Milloin ne ovat löytyneet sohvan sisuksista tai jostain kaapista ovien takaa, ja toisella kertaa taas pyykkikorista, vetolaatikosta tai muusta vastaavasta oudosta, mutta kissaa houkuttelevasta paikasta. Ymmärrän hyvin, että kissojen on helppo tehdä katoamistemppuja pienehkön kokonsa, notkean vartalonsa ja ahtaista, lämpimistä paikoista pitävän luonteensa vuoksi. Käykö teille muille kuitenkaan koskaan niin, että yhtäkkiä havahdutte siihen, että koira on hukassa? Minulle tätä sattuu kerran pari vuodessa ja se on aina yhtä hämmentävää, koska kyseessä ovat ihan kohtuullisen isokokoiset koirat noin niin kuin piiloleikkejä ajatellen.

Viime kesänä Lumes katosi päiväunieni aikana. Herättyäni kävelin keittiöön hieman unentokkuraisena ja mitä siinä jotain puuhastelin, kun huomioni sitten kiinnittyi koiriin - tai siis siihen, että niistä oli paikalla vain toinen. Minulle ei ole mikään itseisarvo, että koirien tulisi seurata minua huoneesta toiseen, mutta yleensä ne perässäni tulevat, jos hetkeä pidempään jossain toisessa huoneessa viivyn. Kävin vilkaisemassa, josko Lumes olisi jäänyt makuuhuoneeseen nukkumaan, mutta sitä ei näkynyt siellä. Palatessani keittiöön, koukkasin olohuoneen kautta, joka sekin oli tyhjä koirista. Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että on se nyt perin kummallista, ettei yhtä koiraa löydy näin rajatusta tilasta.

Tuulikaapissa ei ollut kuin koirien pyyhkeet lattialla eikä Lumes majaillut asunnon kolmannessakaan huoneessa, ja kurkistin myös kylpyhuoneeseen ja saunaan, vaikka ne olivatkin suljettujen ovien takana. Olihan se nyt ihan päivänselvää, että jossain sisällä Lumeksen oli oltava, koska ei se kiinni olleista ulko-ovistakaan yksin mihinkään olisi päässyt lähtemään, mutta silti hieman huolestuin. Kävelin katsomassa kaikki huoneet uudelleen läpi samalla Lumesta nimeltä kutsuen. Kun ei koiraa vieläkään näkynyt ei kuulunut, huoli kasvoi ja ääneni kohosi, jonka seurauksena makuuhuoneesta alkoi kuulua kynsien rapinaa ja mennessäni sinne katsomaan, Lumes siellä mönkii esiin sängyn alta. Se ainoa paikka, josta en ollut huomannut sitä etsiä, koska milloinkaan aiemmin Lumes ei sängyn alle ollut mennyt.









Team Vallattomat 2.0

Hei! Kiva, että löysit tiesi luoksemme ja tervetuloa Team Vallattomat 2.0 pariin! 😊 Alkuperäinen Team Vallattomat-blogimme, joka on ollut pystyssä maaliskuulta 2012 alkaen, tuli viime kesänä hieman yllättäen tiensä päähän. Blogin sulkemisen jälkeen tuntui oudolta ja tyhjältä, ettei enää ollut paikkaa, johon kuulumisia päivitellä. Hetken mielijohteesta perustin blogille korvikkeeksi tilin Instagramiin (linkki), mutta en oikein koskaan päässyt kunnolla sinuiksi sen kanssa, ja vähitellen kaipasin yhä enemmän takaisin bloggaamisen pariin. Uusi vuosi, uusi elämä ja uusi blogi -niin siinä sitten lopulta kävi. 👀
Toivottavasti viihdytte seurassamme ja kommenttejakin saa aina tarpeen mukaan heitellä. 👍 Tästä alkaa itsellenikin uudelleen aktivoituminen seuraamaan vanhojen (ja miksei uusienkin) tuttavuuksien blogeja, kun on taas pitkästä aikaa paikka, josta helposti näkee, kun kellekin uusia tekstejä ilmestyy. 😎

Mukavaa kevättalvea teille kaikille! Kesäisestä kuvasta huolimatta. 😄

Mitä seuraavaksi luettaisiin?

Mitä kesämökillä voi tehdä talvella?

Mitä kesämökillä tehdään talvella? Alla kuvakavalkadi meidän talvimökkeilyistä.  Kesämökillä syödään eväitä ja syötetään koirille niiden omi...