Mestalla ilmeni äkillisesti ennen joulua pahoja kipuoireita. Istuimme olohuoneen sohvalla syömässä iltaruokaa, kun huomasin, että Mesta puuttuu. Yleensä koirat kyllä seuraavat ruuan mukana huoneesta toiseen, mutta nyt paikalla olivat vain Lumes ja Pikkubolognese.
Huikkasin Mestaa - se oli jäänyt keittiöön makaamaan, mikä oli todella kummallista. Mesta tuli olohuoneeseen, kävi sohvan eteen maahan ja samalla vingahti. Pyysin sitä nousemaan ylös, minkä Mesta teki erittäin haluttomasti.
Sen oli vaikea nousta, vaikea kävellä edes muutama askel ja vaikea pysyä seisomassa, ja se seisoma-asentokin oli erikoinen - takajalat aivan toisissaan kiinni ja oikea takajalka ei edes kunnolla maassa vaan ainoastaan varpaankärjet hieman osuivat maahan. Seisoessaan myös vingahti kerran. Mesta yritti istua vain aloilleen, ja kun annoin sen istua, se kohta yritti mennä makaamaan, mutta se oli vaikeaa ja selvästi sattui.
Aloin soittelemaan lääkäreitä läpi, näin kivuliaan koiran kanssa en todellakaan alkaisi odottelemaan huomiseen. Kaikki normiklinikat olivat jo kiinni ja ilta yhdeksään asti päivystävälläkin klinikalla jo sen verran asiakkaita paikalla, että epäilivät, etteivät enää ehdi lisää potilaita ottaa vastaan.
Saimme onneksi lähteä kunnan päivystävälle eläinlääkärille. Mesta liikkui ulkona matalassa asennossa kävellen, normaalisti se aina juoksee. Autoon jouduin nostamaan Mestan, ja nostaessa se vingahti, eikä oikein tiennyt, mihin asentoon kontissa olisi jäänyt.
Lääkärillä Mesta tutkittiin ensin ulkoisesti. Vatsaontelon keskiosa tai lanneranka aristi voimakkaasti, Mesta vingahti ja veti selkää köyryyn. Tämän jälkeen sille annettiin vahvaa kipulääkettä ja rauhoitettiin röntgenkuvausta varten.
Röntgenkuvaus se vasta kävikin pelottavaksi. Tietokoneohjelma lakkasi toimimasta ja se piti käynnistää uudelleen. Tämä vei turhaan kallista aikaa, kun yllätyksenä Mesta ei rauhoitettuna meinannutkaan jaksaa hengittää itse. Sille piti antaa lisähappea sekä nipistellä huulesta, että havahtuu vetämään henkeä, ja heräte oli pakko antaa jo kesken kuvauksen, että saadaan se hengittämään.
Tämän takia nimenomaan yleensä asioin kalliilla, isoilla klinikoilla, koska heillä on välineistöä hoitaa koiraa myös silloin, jos jotain menee pieleen. Täällä kunnallisella eläinlääkärivastaanotolla sellaisia ei ole, mutta kaikeksi onneksi heräte sai Mestan virkoamaan ja hengittäminen alkoi taas onnistua.
Otetuista kahdesta kuvastakin selvisi kuitenkin sen verran, että suolistossa oli melko paljon kaasua (selittää vatsaontelon aristaminen painellessa) ja yhdessä selkänikamassa pitkä luupiikki (selittää käytöksen kipuoireet). Luupiikkejä selkärankaan aiheuttaa spondyloosi, joka on selkärangan ei-tulehduksellinen rappeumasairaus.
Mesta sai kotiin muutamalle päivälle vahvoja kipulääkkeitä sekä jatkoa varten reseptin tulehduskipulääkkeeseen. Liikkumisen kanssa pitää ottaa varovasti. Tuota pahaa kipua ei ole ainakaan vielä tullut toistamiseen, mutta pienempiä näkyy selvästi aina välillä.
Mikä onni, että vuosi sitten lopetin agilityn harrastamisen Mestan kanssa, vaikka se meistä molemmista niin kiva laji olikin ja aloimme juuri olla aika eteviäkin. Mielestäni agility, tai muutkaan fyysisesti raskaat lajit, eivät kuulu ikääntyvälle koiralle, ja tuolloin Mesta oli keväällä täyttämässä 10-vuotta.
