Kotimaiset koirarodut

Ensimmäistä, sekarotuista koiraansa lukuunottamatta isälläni on aina ollut vain kotimaisia koirarotuja - suomenpystykorvia ja suomenlapinkoira. Sattumalta minullekin valikoitui aikanaan ensimmäiseksi omaksi koirakseni kotimainen rotu, suomenlapinkoira, ja sellaisia täältä löytyy vieläkin. Tänään vietettävän Suomen itsenäisyyspäivän johdosta kaivelin esiin muutamia kuvia vuodelta 2005, isäni suomenpystykorva Viksu oli tuolloin 9-vuotias ja oma suomenlapinkoirani Allu 6-vuotias.

Suomenpystykorvia ilmeisesti pidetään nykyään enemmän pelkkinä kanalintukoirina, mutta Viksu toimi monipuolisena kaiken riistan metsästyskoirana. Onhan se kätevää, että yksi ja sama koira riittää avuksi niin kanalintu-, jänis- kuin pienpetometsällekin. Viksun omasta mielestä listalle olisi voinut lisätä vielä kissat, nekin saivat sen metsästysvietin syttymään, mutta sen sijaan lemmikkikanimme Nöpön Viksu erotti omaan perheeseen kuuluvaksi.

Viksulla oli aika kipakka luonne, joka tuli enemmän esiin kyllä vieraiden kuin meidän oman perheen ihmisten kanssa. Viksu mm. piti paljon rapsutuksista ja antoi vieraidenkin antaumuksella paijata itseään, mutta Viksu halusi päättää, milloin rapsutushetki päättyy. Jos Viksua silitteli niin kauan, kunnes Viksu itse lähti muualle, kaikki oli ok, mutta jos vieras vain otti kätensä pois, Viksu saattoi näykätä kädestä tai vaatteista. Lasten kanssa Viksu sen sijaan oli täysin luotettava ja se nauttikin naapurin perhepäivähoitajan hoitolapsilta saamastaan huomiosta.

Viksu ja Allu olivat hyvät kaverukset, ne viihtyivät yhdessä oleillen ja leikkien, ainoastaan ruuasta niillä oli joskus kinaa. Allu ei ollut nuorena aivan kaikkiruokainen, esimerkiksi kuivia leipäpalasia se ei syönyt, mutta ei niitä sen syömättömiä leipiä saanut silti kukaan muukaan syödä. Vuosina, jolloin Allu oli ainoana koirana, sillä oli ruokakupissaankin aina ruokaa tarjolla ja se söi silloin kuin huvitti. Tämä vapaaruokinta oli kyllä tosi kätevä systeemi, kun ei tarvinnut koskaan miettiä koiran ruoka-aikoja, kunhan vain säännöllisesti aina laittoi lisää ruokaa kippoon.

Toisinaan minun tekisi mieli omaa suomenpystykorvaa, niin ihastuttava rotu se on. En kuitenkaan halua ottaa metsästyskoirarotuisen pentua, koska en itse metsästä. Kyllähän Viksukin tykkäsi kaikesta yhteisestä puuhastelusta, mm. lenkkeiltiin metsässä, koulutin sille tokoa, opeteltiin agilitya ja leikittiin piilosta. Mikään ei kuitenkaan voittanut sitä, kun Viksu näki isäni metsästyskamppeissa - voi sitä riemua, koira aivan syttyi eloon, pyöri ympyrää ja haukkui onnesta, ja nautti kaikista eniten siitä, mihin rotu on jalostettu, eli metsästämisesta, ei pelkästä metsässä ulkoilusta. Mutta ehkä joku aikuinen, metsästyskäyttöön soveltumaton pystykorva vielä joskus voisi vastaan tulla...

Nykyään kotoani löytyy lapinkoirien lisäksi myös yllätystuttavuus, pieni ja valkoinen, italialainen (bichon) bolognese, josta kerron kirjoituksessani Millainen koira on bolognese?

Koirien sopeutuminen omakotitalosta kerrostaloon

Miten naapurit suhtautuvat koiriini? Kuinka opettaa koirille, ettei kerrostalon normaaliäänistä tarvitse välittää? Mitä, jos koirani haukkuvat yksinollessaan? Sopeutuvatko koirani kerrostaloelämään? 

Muuttaessani aikanaan ensimmäiseen omaan kotiini, mielessäni pyöri paljon koiriin liittyviä kysymyksiä. Kun leppoisa elämämme maaseudulla omakotitalossa vaihtui pienen kaupungin taajaman reunamille kerrostaloon, itseni lisäksi myös silloiset koiranikin joutuivat suuren muutoksen eteen.

Erilaiset sisätiloissa tapahtuvat koirien aktivointipuuhat olivat runsaassa käytössä kerrostalovuosinamme.

Muuton jälkeen muistelisin minulla olleen viikon tai parin verran aikaa kotiuttaa koirat uuteen asuinympäristöön, jossa aiempaa tarkemmin tuli ottaa huomioon myös naapureiden asuinviihtyvyys. Liiallinen -miten sen kukin sitten tulkitseekaan-  äänenkäyttö taitaa kerrostaloissa olla yleisin valituksen aihe koirista. Silloiset koirani eivät olleet erityisen haukkuherkkiä, mutta toki niiden mahdollinen äänellä reagointi täysin uudessa asuintilanteessa jännitti minua alkuun.

Lähdin liikkeelle ennaltaehkäisevästi ja tarjosin koirille namia aina, kun joku kulki rappukäytävässä. En kieltänyt ääntelystä, en kehunut hiljaisuudesta, pyysin vain syömään ja rauhallisena annoin muutaman namin niitä näitä jutellen. Parissa-kolmessa päivässä koirien kiinnostus rappukäytävän ääniin väheni, mutta saksanpaimenkoira (joka myöhemmin oli pahoinpidellyn pandakarhun takana) haukahteli edelleen sekä omalle että naapureiden ovikellosummereille.

Totuttuaan kerrostaloelämään koirat osasivat ottaa rennosti.

Kokeilin, mitä tapahtuisi, jos laittaisin saksalaisen lempilelun eteiseen hattuhyllyn päälle "ovikellonsoittopalkaksi". Aina oman tai naapurin ovikellon soidessa, nousin ylös ja juttelin sille "missä sun lelu on, mennäänpä etsimään". Kävelin eteiseen koira innokkaana mukana, otin lelun hattuhyllyn päältä ja aloitin pienen leikkihetken, jonka aikana koira unohti tarpeen kommentoida ovikellonsoittoa.

Muutamassa päivässä päästiin siihen, että ovikellon soidessa koira haukkumisen sijaan juoksi eteiseen tuijottamaan hattuhyllyllä olevaa leluaan. Se oli siis mielessään yhdistänyt ovikellonsoimisen tarkoittavan mukavaa leikkihetkeä lempilelullaan. Jatkoin lelupalkkaa vielä jonkin aikaa satunnaisesti vahvistaakseni koiran toimintaa, ja sitten vähensin lelun kokonaan pois ko tilanteesta. 

Kirjoituksessani Kuinka ongelmia ratkaistaan on myös sivuttu tätä aihetta.

Uusien temppujen opettelu oli yksi vakiopuuhistamme sisätiloissa.

Kyselin aina silloin tällöin naapureilta, ovatko koirani haukkuneet, mutta aina sain vastaukseksi, että asunnossani on täysi hiljaisuus. Seinänaapurinamme asunut mummeli jopa esitti kerran toiveen, että olisi mukava, jos koirani joskus haukkuisivat, niin hänestä ei tuntuisi niin yksinäiseltä. Se oli aika herttainen kommentti, mutta ratkaisin asian juttelemalla itse useammin mummelin kanssa, en koiria haukuttamalla.

Toisinaan sain naapureiltani myös spontaania kommenttia koiristani, kuten silloin, kun lapinkoirani oli huomannut mahtuvansa leveälle ikkunalaudalle istuksimaan ja katseli sieltä pihan tapahtumia. Oli kuulemma oikein mieltä piristävä näky. Naapureiden mukaan se istuskeli ikkunalla useinkin, mutta itse pääsin vain kerran todistamaan tämän näyn. Ilmeisesti siis ikkunalla kurkistelija ehti aina näkemään minut ja hyppäämään alas, ennen kuin minä näin ikkunalle.

Joskus jouduin rauhoittamaan koirien leikkejä, kun pelkäsin riehumisäänien kuuluvan naapureille asti.

Kerrostalomme kuului neljän vierekkäisen kerrostalon sarjaan, joissa kaikissa oli suuret ja puistomaiset pihapiirit. Vaikka meidän talossamme väliin asui pari muutakin koiraa kuin omani, minä olin ainoa pihan nurmialueen käyttäjä, joten leikitin siinä usein koiriani vapaana, kuten omakotitalossa aikanaan. Muut asukkaat suhtautuivat koiratouhuihini hyväksyvästi ja ehkä vähän huvittuneestikin, osittain ehkä siksi, koska olin ko kerrostalon nuorin tyyppi. 

Pääsääntöisesti kerrostaloaikoina tuli tehtyä koirien kanssa päivittäin aamu-, iltapäivä- ja iltalenkit, saksalaisen kanssa kävimme lisäksi vielä usein pyörälenkeillä. Runsaan ulkoilun ja muun yhteisen puuhastelun ansiosta koirani tuntuivat olevan kerrostalossa yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin omakotitalossakin. Itse koin vaikeimmaksi asiaksi omat sairastelut, kun koirien kanssa oli lähdettävä kävelylle, vaikka oma vointi olisi ollut huonokin. Muistan edelleen sen, kun olin yli 39 asteen kuumeessa ja ulkona talvipakkasella kävellessä tuntui kuin olisin leijunut ilmassa, mutta pakko oli koirat tarpeillaan käyttää.

Pahoinpidelty pandakarhu

Olisinko ollut suunnilleen nelivuotias, kun sain kummeiltani lahjaksi noin metrisen pehmopandakarhun. Pandasta tuli yksi tärkeimpiä lelujani, en tosin muista sitä erityisesti leikeissä käyttäneeni, mutta iso ja hieno ja siksi tärkeä se oli. Muuttaessani omaan kotiin, panda muutti mukana ja istua köllötti olohuoneessa, kunnes toinen silloisista koiristani erään yksinolon aikana oli kiskaissut pandan lattialle, järsinyt sen isot muovisilmät ja repinyt kaulan auki. Harmitti. Toisaalta positiivisesti ajateltuna rikottuna oli sentään vain silmät ja kaula, ei koko höskää. Aikomuksenani oli korjata panda. Ei uusien silmien laittaminen ja kaulan kiinniompelu iso homma olisi ollut, mutta jotenkin se vain jäi ja jäi, ja lopulta passitin pandan muovisäkkiin parempia aikoja odottamaan.

Muovisäkin sisuksissa pandalla vierähtikin sitten lähes parikymmentä vuotta ja muutama muutto lisää, kunnes jokunen viikko sitten varastoa penkoessani panda säkkeineen osui käsiini. Mietin, että jos panda on vuosikausia rikkinäisenä ja hylättynä saanut varastossa lojua, niin ehkä se on vähitellen menettänyt sen hehkun ja merkityksen, mikä sillä minulle aikanaan oli. Muutama päivä sitten hain pandan sisälle, avasin säkin ja totesin, että kaikki asiat eivät säily loputtomiin säilyttämisen arvoisina, ja niinpä päästin pandan paremmille bambumaille. Kaikkea ei tarvitse pitää fyysisesti itsellään, vaikka niihin mukavia muistoja sisältyisikin. Ellen ihan väärin muista, niin jostain valokuva-albumien uumenista taitaa löytyä kuvakin siitä tilanteesta, kun pandan sain, ja sen kuvan myötä on myöhemminkin helppo muistella, miten mieluisa lahja iso panda pikkutytölle oli.

Toiset sanovat, ettei koiran saamalla liikunnan ja/tai aivotyöskentelyn määrällä ole tekemistä sen kanssa, tuhoaako koira paikkoja vai ei. Ratkaisevaa onkin syy, miksi koira yksinollessaan alkaa käyttää hampaitaan, ja ratkaisun asiaan pitäisi olla syyn mukainen. Kyseisellä pandakarhun pahoinpidelleellä koiralla kyse oli nuoren koiran aktiivisuudesta. Se vaati fyysistä toimintaa - esimerkiksi tunnin pyörälenkin - ennen yksinjäämistä, jotta jaksoi olla rauhassa kotona. Muuten kävi, kuten pandalle. Tai sohvalle. Tai eteisen jakkaralle. Ja sitten minäkin viimein opin, että joku suora syy-seuraussuhde tässä tosiaan on...