Olisinko ollut suunnilleen nelivuotias, kun sain kummeiltani lahjaksi noin metrisen pehmopandakarhun. Pandasta tuli yksi tärkeimpiä lelujani, en tosin muista sitä erityisesti leikeissä käyttäneeni, mutta iso ja hieno ja siksi tärkeä se oli. Muuttaessani omaan kotiin, panda muutti mukana ja istua köllötti olohuoneessa, kunnes toinen silloisista koiristani erään yksinolon aikana oli kiskaissut pandan lattialle, järsinyt sen isot muovisilmät ja repinyt kaulan auki. Harmitti. Toisaalta positiivisesti ajateltuna rikottuna oli sentään vain silmät ja kaula, ei koko höskää. Aikomuksenani oli korjata panda. Ei uusien silmien laittaminen ja kaulan kiinniompelu iso homma olisi ollut, mutta jotenkin se vain jäi ja jäi, ja lopulta passitin pandan muovisäkkiin parempia aikoja odottamaan.
Muovisäkin sisuksissa pandalla vierähtikin sitten lähes parikymmentä vuotta ja muutama muutto lisää, kunnes jokunen viikko sitten varastoa penkoessani panda säkkeineen osui käsiini. Mietin, että jos panda on vuosikausia rikkinäisenä ja hylättynä saanut varastossa lojua, niin ehkä se on vähitellen menettänyt sen hehkun ja merkityksen, mikä sillä minulle aikanaan oli. Muutama päivä sitten hain pandan sisälle, avasin säkin ja totesin, että kaikki asiat eivät säily loputtomiin säilyttämisen arvoisina, ja niinpä päästin pandan paremmille bambumaille. Kaikkea ei tarvitse pitää fyysisesti itsellään, vaikka niihin mukavia muistoja sisältyisikin. Ellen ihan väärin muista, niin jostain valokuva-albumien uumenista taitaa löytyä kuvakin siitä tilanteesta, kun pandan sain, ja sen kuvan myötä on myöhemminkin helppo muistella, miten mieluisa lahja iso panda pikkutytölle oli.
Toiset sanovat, ettei koiran saamalla liikunnan ja/tai aivotyöskentelyn määrällä ole tekemistä sen kanssa, tuhoaako koira paikkoja vai ei. Ratkaisevaa onkin syy, miksi koira yksinollessaan alkaa käyttää hampaitaan, ja ratkaisun asiaan pitäisi olla syyn mukainen. Kyseisellä pandakarhun pahoinpidelleellä koiralla kyse oli nuoren koiran aktiivisuudesta. Se vaati fyysistä toimintaa - esimerkiksi tunnin pyörälenkin - ennen yksinjäämistä, jotta jaksoi olla rauhassa kotona. Muuten kävi, kuten pandalle. Tai sohvalle. Tai eteisen jakkaralle. Ja sitten minäkin viimein opin, että joku suora syy-seuraussuhde tässä tosiaan on...
Voi pandaa... :(
VastaaPoistaMeillä oli koirille leluna vähän samanlainen iso nalle, mutta ruskeakarhu lähinnä lajiltaan. Aika nopeasti kyllästyin siivoamaan tuota murua lattialta, mitä pandastakin on sisältä tursunnut. :D
Joo ei tekisi kyllä mieli alkaa jatkuvasti siivoilemaan tuota vaahtomuovisilppua lattioilta, ymmärrän. :D
PoistaMeillä ei ole Wiima tai Tihkukaan tuhonnut vanhoja leluja. Mutta sain kiinni tuosta ajatuksestasi, että kaikkien tavaroiden ei tarvitse säilyä ikuisesti, vaikka ovat tärkeitä. Minulla oli pienenä nukke nimeltä Pompo. En ollut mikään nukketyttö, mutta Pompo oli mulle tosi tärkeä.
VastaaPoistaSe jäi lapsuuden kotiini, mutta kun vanhempani sitten muuttivat toiseen asuntoon, niin Pompo löytyi sieltä heidän kellarista hyvin pakattuna. Sen löytyminen oli tosi nostalgista ja hetken ajattelin, että tuon vanhan ystäväni sohvan nurkkaan. Mutta ajattelin uudelleen, ja päätin, etten kuitenkaan halua nukkea olkkariini, niin Pompo sai lähteä muille maille. Muistelen Pompoa jatkossa valokuvista :).
Mukava kuulla muidenkin kokemuksia vanhoista, tunnearvoisista leluistaan. :) Voi olla, että olisin muuten päätynyt pitämään pandan edelleenkin, mutta olen muutaman vuoden tehnyt luopumistyötä osasta kirjoistani ja ehkä siitä tullut kokemus helpottaa myös muista tärkeistä, mutta ei enää tarpeellisista asioista luopumista.
Poista