Laksvatn P-paikka vesiputouksella, E8, Pohjois-Norja

Noin 40km E8-tietä Stromssasta Yykeänperälle/Skibotniin päin, on tilava tienvarren levähdysalue. Sieltä löytyy wc-rakennus sekä nätti polku viereiselle vesiputoukselle, jonka vedenkohina kuuluu p-paikalle asti.

Tässä on oikein sopiva kohde vessa-/eväs-/jaloittelutauolle, tai ihan varta vasten  käydä tsekkaamassa  helposti saavutettavissa oleva vesiputous.

Paikka löytyy Google Mapsista nimellä Parkeringsplass E8 Laksvatn.

Heinäkuinen reissumme Pohjois-Norjaan oli ihanasti lähes täysin ötökkävapaa. Kolmantena Norjan päivänämme, täällä p-paikalla, kohtasimme ensimmäistä kertaa meitä häiritseviä hyönteisiä - autosta noustuamme kimpussamme oli muutamia nälkäisen äkäisiä paarmoja.

Onneksemme paarmat kuitenkin pysyttelivät vain lämpöä hehkuvan, asvaltoidun p-paikan puolella. Sujahdettuamme koirien kanssa vesiputoukselle vievälle polulle, paarmat katosivat ympäriltämme ja saimme rauhassa nauttia luontoelämyksestä.

Putous pärskytti vesipisaroitaan pitkälle ja Lumes nautiskeli niiden tarjoamasta viileästä, sumuisesta suihkusta. Kieltämättä se lämpimänä päivänä virkisti mukavasti itseäkin.

Mesta ja Pikkubolognese pysyttelivät mielummin hieman etäämmällä, ja Pikkubolognese tuntui kokevan putouksen kohinan hieman epämieluisana.

Vuorilta alas virtaava lumen/jään sulamisvesi on väriltään ihanan turkoosia, samoin kuin vuoristojärvienkin vesi. Suomesta sellaisia ei löydy.

Veden värihän riippuu siitä, minkälaisia ulkoisia aineksia vedessä on tai ei ole, ja millä tavoin ne heíjastavat valoa. Suomen vesistöissä on paljon muun muassa humusta, joka saa veden näyttämään ruskeansävyiseltä. (lähde)

Koko reissukertomuksemme Pohjois-Norjasta täällä <klik> ja mikäli vain vesiputoukset kiinnostavat, retkestä Hengen-putoukselle juttu täällä <klik>. Jos mieleen heräilee jotain kysymyksiä aiheeseen liittyen, vastailen parhaani mukaan. :)

Alla vielä video Laksvatn p-paikan vesiputouksesta. Mikäli video ei näy, linkki Youtubeen.

Koirien kanssa suppailemassa

Se on hauska, miten koirien luonne-erot tulevat esiin kaikessa, mitä sitten tehdäänkin ja missä sitten ollaankin. Ne näkyvät hyvin myös käydessäni koirien kanssa suppailemassa.

Lumes on aina ollut utelias tyyppi. Se tykkää tutkia paikkoja ja tarkkailla ympäristöä. Sellainen Lumes on sup-laudallakin, jossa se mieluusti seisoo tai vähintääkin istuu, ja katselee tarkkaavaisena ympärilleen.

Mesta on taitava rauhoittumaan, kun mitään ei tapahdu. Se ei ala keksiä omia puuhia, vaan käy oma-aloitteisesti makuulle ja odottaa, milloin taas jotain kiinnostavaa on näköpiirissä. Sellainen Mesta on sup-laudallakin, jossa se ensin saattaa hetkisen istua, mutta sitten käy makuulle ja siihen jää.

Pikkubolognese on harvemmin mukana suppailemassa, koska kolmen koiran kanssa lauta käy jo vähän ahtaaksi (Kuinka monta koiraa mahtuu sup-laudalle? <klik>), ja lapinkoirat arvostavat suppailua Pikkubolognesea enemmän. Välillä sekin kuitenkin pääsee mukaan pienemmälle pyörähdykselle ja pari viikkoa sitten se oikein itse halusi tulla mukaan.

Sup-laudalla Pikkubolognese yleensä istuu. Makuulleen se ei mene laudalla ollenkaan. Ilman isoja koiria se saattaisi vähän kulkea laudalla edestakaisin, mutta Mestan ja Lumeksen väliin asetettuna pysyy nätisti ja rauhassa aloillaan.

Juhannuskuulumisissa (<klik>) kerroin, kuinka Lumes luiskahti ensimmäistä kertaa sup-laudalta veteen. Sillä on ollut usein tapana seistä laudalla etujalat aivan reunalla ja on ollut vain ajan kysymys, milloin tassu lipsahtaa ja juhannuksena niin sitten kävi.

Mietin silloin, että muistaakohan se vielä jälkeenpäinkin syy-seuraussuhteen, vai jatkaako reunalla keikkumista jatkossakin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tässä loppukesän aikana olen laittanut merkille, että Lumes on kuin onkin hieman varovaisempi tassujensa sijoittelussa, enää se ei pidä niitä niin reunalla asti.

Se myöskin käy nykyään todella nopeasti makuulle, jos seisoessa meinaa vähänkin horjahtaa tai lipsahtaa. Selvästi se muistaa putoamisen veteen, eikä halua, että niin käy enää toista kertaa. Mielellään tulee kuitenkin laudalle ja pitää suppailusta edelleen.

Meillä on vain yksi sup-lauta ja se viedään aina kesäksi mökille, koska siellä sitä eniten tulee käytettyä. Joskus se harmittaa, kun haluaisi nättinä päivänä käydä kotoakin käsin suppailemassa, mutta lauta on mökillä.

Välillä mietin, pitäisikö ostaa toinenkin sup-lauta. Silloin onnistuisi kotonakin ollessa suppailemaan lähtö, ja toisaalta sen voisi vaikka ottaa mökillekin mukaan, niin saisin ihmisseuraakin suppailemaan.

Vielä olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että toisen laudan käyttöprosentti taitaisi jäädä sen verran vähäiseksi, että olkoot kaupanhyllyllä. Nautitaan sitten koirien kanssa mökillä suppailusta senkin edestä.

Kuvat ovat viime kesältä, mutta samanlaiselta suppailu on tänäkin kesänä näyttänyt. 😊

Kun Mesta tapasi Mestan

Lapinkoiristamme nuorempi on nimeltään Mesta. Jo ensimmäisenä Pohjois-Norjan reissupäivänämme osui huoltoasemalla silmiini kuorma-auto, jossa luki mesta. Mikä oli ensimmäinen ajatukseni? No tietenkin se, että haluan ottaa Mestasta kuvan auton kanssa, jossa lukee Mestan nimi.

Kehtasinko käydä kysymässä autoa tankkaavalta mieheltä, voisiko hän tankkauksen jälkeen parkkeerata autonsa niin, että saisin otettua kuvan Mestasta Mestan kanssa? No en kehdannut.

Lähtiessämme Yykeänperältä ajelemaan Tromssaa kohden, oli matkalla pieni pätkä tietöitä. Suureksi yllätyksekseni kaikissa tietyömaan autoissa oli se sama mesta-logo, kuin aiemmin näkemässäni kuorma-autossakin. Mutta pystyinkö kesken tietyömaan alkaa kuvailemaan Mestaa Mesta-autojen kanssa?

Enpä tietenkään pystynyt, mutta onneksi hätä ei ollut tämännäköinen. Vähän matkaa ajettuamme näin tienviitan, jossa luki, mitäs muutakaan, kuin "Mesta" ja nuoli vasemmalle. Sinnehän oli päästävä!

Kävi ilmi, että Mesta on Norjan valtionyhtiö, jonka toimialaa on tie-, maa- ja vesirakentaminen. "Mesta rakentaa, ylläpitää ja kehittää norjalaista infrastruktuuria julkisten ja yksityisten asiakkaiden puolesta."

Vähän vastaava siis, kuin meillä Destia, joka tosin on Suomen valtion sijaan kansainvälisen Colas companyn omistuksessa. 

Tämä sattumalta löytämämme pieni Mestan sivukonttori oli jo sille päivää suljettu, joten en päässyt kysymään lupaa pihassa pyörimiseen - kyltit kun sen luonnollisesti kielsivät. Nappasin ohikulkiessa nopeasti muutaman otoksen ja poistuimme paikalta, mutta aihe huomioidaan varmasti mahdollisella seuraavalla Norjan reissullamme.

Koko heinäkuisen Pohjois-Norjan seikkailumme matkakertomus löytyy tämän linkin takaa.

Miksi autoillani on nimet?

Harvoin kuulen, että kukaan olisi antanut autolleen nimeä. Yleensä ihmiset puhuvat autostaan aina sanalla "auto" tai toiset autonsa merkin tai mallin mukaan "mun Bemari" "Transitilla mentiin". Minun kaikilla autoillani on ollut nimet. Autojen nimeäminen ei ole ollut mikään tietoinen päätös. Se on tapahtunut sattuman kautta, kun auton saadessani se vain onkin yhtäkkiä tuntunut tietyn nimiseltä.

Temppu

Olin ajelemassa kotia kohti ostettuani ensimmäisen oman autoni. Juuri ajokortin saaneena en ollut todellakaan mikään kokenut huippukuski, mutta hienosti meillä matkanteko yhdessä sujui - minulla ja autollani, vaikka ensimmäistä kertaa ikinä ajoin autoa ihan yksin. Hieman ennen kotitaloni näköpiiriin saapumista, oli matkalla T-risteys. Tulimme risteykseen ihan rajoitusten mukaisella vauhdilla, kytkintä pohjaan ja vaihdetta pienempään sekä hienoista hidastusta vauhtiin.

No, juuri siinä kohtaa risteystä, jossa olisi tapahtunut suunniteltu jarrutus ja esteettömän vai esteellisen vasemmalle kääntymisen tarkistus, huomasin, että tie oikealle olikin puomein suljettu ja siinä oli vielä tievahtikin paikalla. Seurasi nopea päätelmä, eli kun tie oikealle on suljettu, niin oikealta ei voi tulla autoja eteemme eikä vasemmalta kukaan jatkaa suoraan, joten niinpä minun ei tarvitsisikaan pysähtyä risteykseen vaan voisinkin vain suoraan hurauttaa vasemmalle risteyksen läpi - ja niin tein.

Unohdinpa sitten vain sen tosiasian, että ennen risteystä vaihtamallani pienemmällä vaihteella ei auto - ainakaan mielellään - kulje sitä vauhtia, mikä meillä oli. Ja siitäpä seurasi sitten yhtäkkinen, epämukava vauhdin äkkihidastus eikä ollenkaan sitä minun aikomustani lipua tyylikkäästi ja sulavasti portinvartijasta ohi.

Tästä tempusta autoni sai nimen Temppu, ja temppujahan meillä riitti jatkossakin - niin minulla kuin Temppu-autollanikin.

Valitettavasti en tähän hätään löytänyt Tempusta yhtään kuvaa, vaikka tiedän niitä jossain tallessa olevankin.

Jekku

Samoin, kuin ensimmäinen autoni Temppu, myös seuraava autoni sai nimensä jo heti ensimmäisellä kotimatkalla. Siinä, kun niiden pikatreffien jälkeen meillä oli paremmin aikaa tutustua toisiimme, ajattelin yksissä juuri edestämme punaiseksi vaihtuneissa liikennevaloissa säätää sivupeilit itselleni sopiviin asentoihin.

Tuumasta toimeen ja kun pienen ajan päästä sitten vilkaisin, mitä väriä liikennevaloissa nyt on, nehän olivatkin jo hyvästi vihreällä ja pitäisi kovasti jo jatkaa matkaa.  Onneksi takanamme ei sentään ollut ketään, niin ei tarvinnut kenenkään hermoilla meidän liian pitkälle pysähdyksellemme.

Ajelimme hyvillä mielin tietä eteenpäin, kun tuumasin, että vaihdetaanpa muuten radiokanavakin itselleni mieleisemmäksi. No, siinäpä sitten vaihtelin kanavia ja samalla ajoimmekin ohi minulle tuttuakin tutummasta risteyksestä, josta olisi pitänyt kääntyä kodin suuntaan. Eipä muuta kuin jarrutus ja U-käännös linja-autopysäkin turvin, jonka jälkeen autonnokka huolellisesti kotia kohti.

Ilta oli jo pimentynyt ja tien katuvalollinen osuus päättyi. Näppäsin uuden autokaverini pitkät valot päälle, mutta kas kummaa, näkyvyys ei kyllä juurikaan parantunut. Totesin, että Tempun lyhyillä valoilla näkee yhtä hyvin kuin tämän uuden tyypin pitkillä valoilla. Jännä juttu, että uudemmassa autossa on huonommat valot kuin vanhemmassa, vaikka ajattelisi asian olevan juuri toisinpäin.

Näistä jekkujen teoista uusi autoni sai nimen Jekku, vaikka aikamoinen kultamurukin se myöhemmin osoitti olevansa.

Valitettavasti en tähän hätään löytänyt Jekusta kuvaa, jossa se näkyisi kokonaan, vaikka tiedän sellaisia jossain tallessa olevankin. Tämä kuva Jekusta on kesältä 2013, kun kävimme hakemassa Mesta-pennun kotiin. Kuvassa Jekun vieressä on Mestan veli Pippurimuorin Arvopaketti.



Pulma

Kolmas autoni oli asunut ensimmäiset vuotensa Italiassa ja muuttanut sieltä Latviaan, josta se saapui minulle tänne Suomeen. Päättelin siinä joka puolella olevista pienenpienistä kolhuista ja naarmuista, että ilmeisesti sillä ei entisten omistajiensa huomissa ole kovinkaan auvoisat oltavat aina olleet - Italian ajokulttuuri ainakin taitaa olla vähän extremiä.

Näistä aiemman elämän traumoistaan johtuen minun oli vaikea saavuttaa uuden ajokkini luottamus. Välillä se oli ylivarovainen, esimerkiksi peruuttaessaan huusi kovaan ääneen "piiipipipiiiiipiiii", vaikka mitään tai ketään ei ollut mailla halmeilla. Toisaalta se taas oli itsetuhoinen ja koetti liikenteessä moneen otteeseen syöksyä vastaantulevia autoja päin, jonka vuoksi sen kyydissä oli hieman pelottavaa olla.

Tästä pulmallisesta käytöksestään uusi autoni sai nimen Pulma, mutta onneksi sen mieliala koheni vähitellen ja turhat peruutushuolet loppuivat. Renkaidenvaihdon jälkeen sen itsetuhoiset ajatuksetkin katosivat ja sain Pulmasta erittäin luotettavan ystävän.

Kuvassa Pulma syksyllä 2019 katollaan juuri ostamani sup-lauta ja edessään sen kertainen suppailu-kaverini Mesta. Tämä on lempikuvani Pulmasta.



Muhku

Pulma oli pieni ja söpö, uusi autoni sen sijaan iso ja muhkea, joten se sai nimekseen Muhku.

Kuvassa Muhku heinäkuisella Norjan reissullamme.

Olisi hauska kuulla, millä nimellä sinä kutsut autoasi ja miksi?

Kaikkea mahdollista omenoista

Pihassamme kasvaa yksi suuri ja vanha omenapuu. Sillä oli kesällä kaunis ja erittäin runsas kukinto. Mietin silloin, että jos jokaisesta kukasta kasvaa omena, tulee omenoita niin paljon, että olen ihan pulassa niiden kanssa - ja niinhän siinä sitten kävikin.

Onneksi emme sentään keväällä ostaneet paria uutta omenapuuntaimea, vaikka niin oli aikomus. Tuosta nykyisestä yksilöstäkin kun kyllä riittää omenaa enemmänkin kuin tarpeeksi. Siitä pitäisi oikeastaan leikata muutamia ylimpiä oksia pois, jotta omenamäärä hieman vähenisi ja alaoksien omenat saisivat enemmän valoa kasvuunsa.

Olen tehnyt omenasosetta erän jos toisen ja kolmannenkin, ja laittanut ne pakastimeen. Sosetta varten lohkon omenat kuorineen, keitän kattilassa vesitilkan kera pehmeiksi ja sokerin lisäämisen jälkeen soseutan tehosekoittimella.

Olen myös palonut omenoita palasiksi erän jos toisen ja kolmannenkin, ja laittanut ne pakastimeen. En koskaan viipaloi omenoita (enkä myöskään kuori niitä), vaan nimenomaan palon pikkukuutioiksi, jolloin ovat monikäyttöisempiä kuin viipaleet.

Perussäilömisen lisäksi olen leiponut valmiitakin omenatuotoksia pakastimeen, josta niitä on sitten helppo napata herkkunälän iskiessä. 

Kauraomenapaistos

8-10 pienehköä omenaa, 100g voita/margariinia, 1dl sokeria, 3dl kaurahiutaleita

Paloittele omenat ja laita ne voideltuun uunivuokaan. Sulata voi ja sekoita siihen sokeri ja kaurahiutaleet. Levitä seos omenoiden päälle. Kypsennä paistosta uunissa 175° lämmössä, kunnes omenat ovat pehmeitä ja kuorrutus kauniin ruskea. Tarjoile lämpimänä vaniljakastikkeen tai -jäätelön kanssa.

Omenakanelikakkuset

150g voita, 2,5dl tummaa kidesokeria, 3 kananmunaa, 2tl leivinjauhetta, 3,75dl vehnäjauhoja, 2tl kanelia, 2-5 pienehköä omenaa

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat yksitellen välillä vatkaten. Lisää kuivat aineet ja pilkotut omenat. Annostele muffinssivuokiin ja paista 175-asteisessa uunissa noin 25-30min.

Omenapiirakka

3 munaa, 1,5dl sokeria, 100g voita/margariinia, 1,5dl maitoa, 2tl leivinjauhetta, 4dl venhäjauhoja, 10 pienehköä omenaa, fariinisokeria, kanelia

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sekoita joukkoon jauho-leivinjauheseos vuorotellen sulatetun, jäähtyneen voin ja maidon kanssa. Kaada taikina uuninpellille leivinpaperin päälle ja levitä omenanpalaset taikinan päälle. Sirottele pinnalle fariinisokeria ja kanelia. Paista piirakka 200° noin 25min.

Nallevuopio, Skibotn, Pohjois-Norja

Nallevuopio on kaunis, vähän erilainen ranta-alue Yykeänperällä/ Skibotnissa. Se sijaitsee aivan E6 tien vieressä, josta löytyy myös kaksi pysähdyspaikkaa autoille. Pysähdyspaikoista suurempi tarjoaa matkailijoille myös palveluita, muun muassa vessa löytyy sekä turistien suosima kuvauskohde Skibotn-keinu, ja pienempi sen sijaan on mielestäni vähäsen kivemmalla kohdalla useamman opastaulun kera.

Se, miltä Nallevuopion rannassa näyttää, riippuu hieman ajankohdasta, milloin siellä sattuu käymään. Laskuveden aikaan, jolloin me olimme paikalla, ranta on maa-alaltaan suurempi kivikkoisen vedenpohjan ollessa näkyvillä. Meriharakat olivatkin useamman yksilön voimin syömässä leviin takertuneita simpukoita ja näkyivät niitä ihmisetkin keräilevän.

Nallevuopio kuuluu vuonna 2004 perustettuun luonnonsuojelualueeseen, jonka lisäksi sillä on pitkä historia Pohjois-Norjan ensimmäisenä markkinapaikkana. Ensimmäinen kirjallinen merkintä kaupanteosta Nallevuopiossa on vuodelta 1571, mutta oletettavasti kauppoja alueella on tehty jo sitäkin ennen. Vanha markkinapaikka ulottuu rannan lisäksi myös E6 tien toiselle puolen.

Pientä rantakäpsyttelyä enemmän liikuntaa haluavat voivat jatkaa Nallevuopiosta matkaa polkuja pitkin pidemmällekin retkelle. Tässä hyvä vaihtoehto niille, jotka haluavat ulkoilla upeissa maisemissa, mutta eivät innostu vuorille nousuista. Olettaisin Nallevuopiosta lähtevän reitin yhdistyvän Strandbu Campingiltä päin kulkemiimme polkuihin, joista kerroin täällä Strandbu Camping.

Toki Skibotnissa pääsee retkeilemään myös niille vuorille. Me kiipparoimme itsemme Hengen putoukselle asti, siitä juttu täällä.

Koko heinäkuinen Norjan reissumme tiivistetyssä muodossa löytyy täältä Seikkailu Pohjois-Norjassa. Jos mieleen heräilee jotain kysymyksiä aiheeseen liittyen, vastailen parhaani mukaan. :)