Millainen koira on bolognese?

Kahdeksan vuotta sitten minulla oli muutaman kuukauden ajan kolme koiraa. Se oli eräänlainen valikoitu siirtymäaika takaisin kahden koiran talouteen koirien ollessa iältään 14v, 4v ja 4kk. Tuona muutamana kolmen koiran yhteisen kuukauden aikana se nelikuinen pikkupentukin ehti kasvaa lähes täysiin kokomittoihinsa ja aiemmat mietintäni siitä, että kaksi koiraa on sopiva lukumäärä ja kolme koiraa jo liikaa, saivat vahvistuksen. 

Joskus myöhemmin mieleni tehdessä uutta koiraa pysyvämmäksi kolmen koiran porukaksi, järkeni sanoi ensin ei, mutta lievensi sitten kantansa, että kolme isoa koiraa on liikaa. Tämähän tarkoitti siis sitä, että jos se kolmas koira olisikin vain joku ihan pieni koira, niin se ei hankaloittaisi kaikenlaisia arjenasioita niin paljon kuin iso kolmas koira, ja pieni vie vain vähän tilaa ja se olisi helppo tarvittaessa ottaa myös syliin. Jonkun pienenrotuisen kanssa ei olisi myöskään niin kovasti harrastustavoitepaineita, koska moni harrastamani laji olisi automaattisesti poissuljettu joko koiran koon ja/tai rodun vuoksi.

En koskaan vienyt näitä ajatuksiani käytännöntasolle, kunnes viime keväänä elämääni yhtäkkiä tulla tupsahti pikkubolognese, josta instagramin puolella jo onkin joitain kuvia näkynyt. Iloinen, hurmaava, reipas ja tietenkin mahdottoman söpö, jo veteraani-ikään ehtinyt on tämä typy. Mikä onnekas sattuma tämän suhteen, että sekä Lumes että Mesta ovat molemmat jo aiemmin terveyssyistä kastroituja, niin narttukoira juoksuaikoineen ei aiheuta probleemaa. 

Koirien ensimmäinen tapaaminen ei mennyt ihan oppikirjan ohjeiden mukaan - pikkubolognese odotti auton ulkopuolella ja päästin vain suoraan Lumeksen ja Mestan autosta ulos vapaiksi. Uskalsin tehdä tämän luottaen Lumeksen ja Mestan peruskiltteyteen sekä siihen, että ne kyllä uskovat, jos niille toinen koira älä tule lähemmäs-ärähdyksen sanoo. Ja kuinkas kävikään; Lumes ja Mesta riehuivat ja haukkuivat innoissaan (ne eivät kaikissa arjen tilanteissa ole ihan niin asiallisia kuin mitä ehkä pitäisi olla 😇), pikkubolognese seisoi häntä pystyssä ja katseli vain uteliaana uusia tyyppejä. Tykästyin siihen heti! Tämän jälkeen käytiin yhdessä kävelyllä ja siitä edespäin koirat ovat olleet kuin aina olisivat toisensa tunteneet.

Alkuun pikkubolognese tosin hieman arasteli tulla ihan isojen koirien kylkeen kiinni, mutta päivien kuluessa rentoutui niissäkin tilanteissa. Isot koirat sen sijaan eivät ole oppineet/kiinnostuneet huomioimaan pienempäänsä ihan kaikissa tilanteissa - esim. ovelle juostessa tai kun lenkillä pikkubolognese pysähtyy niiden edellä, isot vaan jyräävät ihan huoletta yli. Mikäli tähän on jollain antaa vinkkejä/kokemuksia, niin mielelläni otan vastaan.

Pikkubolognese on erittäin seurallinen ja tykkää kovasti kaikista ihmisistä. Siitä tulisi loistava kaverikoira vanhainkotivierailuihin, mikäli minulla vain olisi riittävästi aikaa kyseinen vapaaehtoistyö sen kanssa aloitella. Pikkubolognesen persoona on kertakaikkisen hurmaava ja se olisi niin elementissään tepastellessaan ihmisen luota toisen tuo siliteltäväksi tai syliin käpertyväksi. Ja tepastelusta puheenollen, sitä on vaikea näin sanoin kuvailla, se pitäisi itse nähdä, mutta miten söpö se pikkubolognese onkaan kipittäessään menemään pikkutassuillaan kipkipkipkip. Ehkä minusta on jo tullut vähäsen pikkukoirahöperö, kun kaikki on vain niin pientä ja söpöä. 😄 Ja näkisittepä, miten kovaa se pääsee niin halutessaan, kuin joku raketti viuuuh!

En tokikaan ole malttanut olla opettamatta uudelle tulokkaalle uusia juttuja ja pikkubolognese onkin osoittanut olevansa oikein nokkela ja nopeaoppinen, sen kanssa on erittäin miellyttävä puuhastella. Motivointi yhteisiin juttuihin käy helposti ruuan avulla, sillä herkut kelpaavat pikkubologneselle paremmin kuin hyvin. Pieneksi ongelmaksi vain on muodostanut pikkubolognesen koko, joka yllätys yllätys on pieni, ja sitä mukaa ruuantarvekin huomattavasti lapinkoiria pienempi. Miten ihmeessä sitä pystyy tekemään yhtään enemmän harjoituksia kuin ihan vähäsen, jos ja kun koiran kunkin päivän ruokakiintiö tulee täyteen niin nopeasti? Ei lapinkoirien kanssa ole ollut koskaan tällaista ongelmaa. 😝

Pienessä koirassa on kyllä etunsakin. Miten paljon helpompaa on pestä sotkuinen pieni koira kuin sotkuinen iso koira (tai miten paljon vähemmän sotkuinen pieni koira sotkee paikkoja kuin isompi), miten paljon vähemmän karvaa lähtee pienestä koirasta kuin isosta, miten pienempään tilaan pieni mahtuu jne. Bolognesen turkki kylläkin on työläs ylläpidettävä tuossa lyhyessä kotitrimmissäkin, vaatii jatkuvaa harjaamista pysyäkseen siistinä ja minähän en ole mikään turkinhoidon ylin ystävä koskaan ollut. Ehkä se on pakko nyt opetella.

Talvi. Se on tulossa taas, vaikka vielä hyvinkin kesää elellään. Pikkubolognese ei ole kylmän kelin ystävä, eikä kyllä oikein vesisateisenkaan kelin ystävä, ja metsälenkeillä sen kulku pysähtyy heti, jos turkkiin jää kiinni pienikin risunpala. Ne pikkubolognese kiskaisee irti hampaillaan, jonka jälkeen matka taas voi jatkua. Kaikensään ja kaikenpaikan ulkoilukoiriin tottuneelle tässä on paljon uutta mietittävää. Alkaakohan tässä kohta ompelukone hurista tai neulepuikot heilua ja pikkubologneselle ilmestyä vaatekaappiin täytettä.

Lisää luettavaa Pikkubolognesen luonteesta ja elämästä sen kanssa: Millainen koira on bolognese? osa 2, Eläinlääkäriä pelkäävä koira ja Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Blogista kirjaksi

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Jo 7-8-vuoden iästä lähtien ajatukseni tallentuivat päiväkirjoihin, vihkoihin ja itse tehtyihin eläinlehtiin, nettiin aloitin koirieni kuulumisten päivittelyn vuonna 1999 saadessani ensimmäinen oman koirani. Alkuun kyseessä olivat hyvin yksinkertaiset kotisivuviritelmät ensin valmiilla nettipohjilla ja hieman myöhemmin monipuolisemmin omatekoisella sivustollani MikroBitti-lehden tilaajien kotisivupalvelun kautta.

Bloggaamisen pariin löysin vuoden 2008 tienoilla, jolloin perustin silloiselle koiralleni ja kanilleni oman blogin Vuodatukseen. Siitä vuosi eteenpäin ja minulla olikin jo kaksi koirablogia, kun tekaisin omat muistiinpanot myös pennulle, joka nykyään Lumeksena tunnetaan. Joskus alkuvuodesta 2012 Vuodatuksella ilmeni ongelmia, joiden ratkaisua en jaksanut jäädä odottelemaan, vaan yhdistin kaksi blogiani yhdeksi ja näin Team Vallattomat sai alkunsa täällä Bloggerin puolella. 

Ai kauhea, kun sitä tuntee itsensä vanhaksi - ja vähän nörtiksi -  kun alkaa laskemaan, että koiristani on ollut netissä juttua jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan. 😶

Kun pitkään kirjoittelee koiristaan tekstejä, kertyy siitä aikamoinen historia. Sitä sanotaan, että minkä kerran nettiin laittaa, niin se pysyy siellä ikuisesti, joten kannattaa harkita kahdesti, mitä sinne laittaa. Kuitenkin myös sanotaan, että kaikki on katoavaista, ja kun blogien palveluntarjoajillakaan ei ole vastuuta sisältöjen säilymisestä, niin sitä joskus miettii, että mitä jos joku päivä koko koirieni blogihistoria onkin kadonnut. Niin paljon tarinoita, niin paljon muistoja, niin paljon säilyttämisenarvoista!

Havahduin ensimmäisen kerran tähän blogitekstien mahdollisen katoamisen ongelmaan joulukuulla 2011 sopivasti juuri ennen Vuodatuksen ongelmien alkamista. Päätin tehdä blogiteksteistäni kirjan ja aloitin tallentamisen Lumeksen pentuajasta. Kopioin lähes kaikki Lumeksen blogin ensimmäisen vuoden kirjoitukset, etsin kuvat lukuisilta cd:iltä ja liitin ne kaikki Ifolorin A4-kokoiseen kuvakirjaan.

Homma oli valtava ja vei tunteja ja tunteja aikaa, mutta lopulta 132 sivuinen kirja oli painoa vaille valmis. Tammikuun 2012 puolivälissä sain painotuoreen kirjan viimein käsiini ja olihan se kaiken sen vaivan arvoinen. Ihan mahtava tunne pidellä käsissään kirjaa, joka ennen oli "vain joku blogi netissä". Ja mikä ihana muisto Lumeksen pentuajasta, johon kirjan myötä on niin helppo palata aina uudelleen ja uudelleen.

Tuon jälkeen olen monesti suunnitellut tekeväni saman blogista kirjaksi-projektin uudelleen, mutta oli se niin iso työ, etten ole jaksanut siihen vielä ryhtyä. Ehkäpä tulevan kesän aikana keräilen energiavarantoni kasaan ja katsotaan, mitä saan aikaiseksi, vaiko mitään. 😃 Helpommallakin toki halutessaan pääsee, sillä Bloggerissa ilmeisesti on työkalu, jolla blogin saa tallennettua PDF-muotoon tietokoneelle ja siitä lähetettyä painoon. Tällöin muokkausmahdollisuuksia ei vain ole samalla tavalla kuin alusta alkaen itse tehden. Itse muun muassa muokkailin tekstejä, niiden sekä kuvien sijoittelua ja lisäilin kirjaan kuvia enemmän kuin mitä niitä blogissa oli.

Olisi mukava kuulla, jos joku muukin on päätynyt tekemään blogistaan kirjan, ja miten sen toteutti, tai jos innostuit ajatuksesta. 😊

Ps. Minä kirjoitan blogia ja tein siitä kirjan, mutta äitini on kirjoittanut oman runokirjan Rakkaudella merkitty.

Rakkaudella merkitty

Äitini yllätti viime loppuvuodesta julkaisemalla oman runokirjan Rakkaudella merkitty. Hän kertoo kirjastaan näin: "Tässä pienessä runokirjassani Rakkaudella merkitty on 45 runoa, jotka puhuvat olevaisena olemisesta täällä maan päällä, itsensä rakastamisesta ja arvostamisesta ja omalla polulla kulkemisesta. "Sisälläni virtaavat joet ja kuplivat lähteet. Ajatukset juoksevat tähtien nopeudella ja minä olen täällä maassa kiinni ja uneksin." "...antaa tulla esiin ja näkyville piilotetut, alle jääneet, sivuun laitetut minuudet. Rakastaen kohdata kaikki puolet itsestään."" Kirjaprosessi tukee omalla pienellä panostuksellaan myös kotimaista yritystoimintaa, sillä ulkoasusta vastaa Seinäjokinen Mainoshuone Force ja painatuksesta huolehti Grano Oy jossain päin Suomea.

Posti toi yhden kappaleen minullekin - omistuskirjoituksella tottakai. Olen sukulaissuhteesta johtuen ehkä hieman jäävi arvioimaan äitini runoja, mutta minusta ne ovat oikein puhuttelevia. Moni runoista osuu ja uppoaa kohdilleen ja tarjoaa pohdittavaa sekä samaistumisen kohdetta. Tänään vietettävän kansainvälisen onnellisuuden päivän teemaan sopivasti haluankin lahjoittaa yhdelle blogini lukijalle mahdollisuuden tutustua äitini kirjaan. Ehkä se olet juuri sinä, jonka postilaatikkoon Rakkaudella merkitty joku päivä kolahtaa? Kirjanen on myös ostettavissa Kansallisen kirjakaupan kautta.

Ps. Äitini tietää, että kirjoitan blogia, ja hän silloin tällöin tätä lukeekin, mutta sitä hän ei vielä tiedä, että hänen kirjastaan täällä kirjoitan. Olkoon se yllätys.

Kuka, jos en itse, ottaa vastuun teoistani.
Kuka, jos en itse, siirtää jalkojani kulkemaan tätä tietä jolla olen.
Kuka, jos en itse, puhuu sanat suussani ja käyttää käsiäni.
Kuka, jos en itse, ajattelee ajatukseni.
Kuka, jos en itse, päättää suunnan jolle risteyksessä käännyn.
Ulla Ollanketo

Ps. Äitini on kirjoittanut oman runokirjan, minä sen sijaan olen tehnyt blogistani kirjan.

Pahoinpidelty pandakarhu

Olisinko ollut suunnilleen nelivuotias, kun sain kummeiltani lahjaksi noin metrisen pehmopandakarhun. Pandasta tuli yksi tärkeimpiä lelujani, en tosin muista sitä erityisesti leikeissä käyttäneeni, mutta iso ja hieno ja siksi tärkeä se oli. Muuttaessani omaan kotiin, panda muutti mukana ja istua köllötti olohuoneessa, kunnes toinen silloisista koiristani erään yksinolon aikana oli kiskaissut pandan lattialle, järsinyt sen isot muovisilmät ja repinyt kaulan auki. Harmitti. Toisaalta positiivisesti ajateltuna rikottuna oli sentään vain silmät ja kaula, ei koko höskää. Aikomuksenani oli korjata panda. Ei uusien silmien laittaminen ja kaulan kiinniompelu iso homma olisi ollut, mutta jotenkin se vain jäi ja jäi, ja lopulta passitin pandan muovisäkkiin parempia aikoja odottamaan.

Muovisäkin sisuksissa pandalla vierähtikin sitten lähes parikymmentä vuotta ja muutama muutto lisää, kunnes jokunen viikko sitten varastoa penkoessani panda säkkeineen osui käsiini. Mietin, että jos panda on vuosikausia rikkinäisenä ja hylättynä saanut varastossa lojua, niin ehkä se on vähitellen menettänyt sen hehkun ja merkityksen, mikä sillä minulle aikanaan oli. Muutama päivä sitten hain pandan sisälle, avasin säkin ja totesin, että kaikki asiat eivät säily loputtomiin säilyttämisen arvoisina, ja niinpä päästin pandan paremmille bambumaille. Kaikkea ei tarvitse pitää fyysisesti itsellään, vaikka niihin mukavia muistoja sisältyisikin. Ellen ihan väärin muista, niin jostain valokuva-albumien uumenista taitaa löytyä kuvakin siitä tilanteesta, kun pandan sain, ja sen kuvan myötä on myöhemminkin helppo muistella, miten mieluisa lahja iso panda pikkutytölle oli.

Toiset sanovat, ettei koiran saamalla liikunnan ja/tai aivotyöskentelyn määrällä ole tekemistä sen kanssa, tuhoaako koira paikkoja vai ei. Ratkaisevaa onkin syy, miksi koira yksinollessaan alkaa käyttää hampaitaan, ja ratkaisun asiaan pitäisi olla syyn mukainen. Kyseisellä pandakarhun pahoinpidelleellä koiralla kyse oli nuoren koiran aktiivisuudesta. Se vaati fyysistä toimintaa - esimerkiksi tunnin pyörälenkin - ennen yksinjäämistä, jotta jaksoi olla rauhassa kotona. Muuten kävi, kuten pandalle. Tai sohvalle. Tai eteisen jakkaralle. Ja sitten minäkin viimein opin, että joku suora syy-seuraussuhde tässä tosiaan on...

Kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa

Painiskelin pari vuotta sitten kesällä sen ongelman kanssa, että en saanut millään opetettua Mestalle agilityn pujottelua kunnolla. Se sinänsä osasi sen, mutta esimerkiksi muutaman hyvin sujuneen aloituksen jälkeen se saattoi seuraavaksi pujahtaakin vasta johonkin kolmanteen keppiväliin, ja todella usein lopetti pujottelun toiseksi viimeiseen keppiväliin. Aloin olla jo vähäsen epätoivoinen, että Mestan pujottelusta ei ikinä tule kisavalmista.

Jos ei oteta huomioon ensimmäisen lapinkoirani kanssa käytyjä agilitytreenejä vuosina 1999-2001, niin minähän olen treenannut agilitya aina itsenäisesti. Tuolloin kesällä 2019 alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jos joskus niihin agilitykisoihin Mestan kanssa haluan, niin olisi nähtävästi vähän pakko hakeutua osaavamman ohjaukseen neuvoja saamaan. Onneksemme yhdistyksessä, jonka toiminnassa mukana olemme, aloitti juuri sinä kesänä uusi, pätevä tyyppi pitämään pidemmän tähtäimen tavoitteellisia agilitytreenejä ja pääsimme Mestan kanssa mukaan. Ja kas kummaa, pujotteluongelmatkin alkoivat ratketa, kun oli joku kertomassa, mitä kannattaisi tehdä toisin.

1. Olin ollut jumissa ajatukseen, että kaikki pitää alusta alkaen tehdä täydellä vauhdilla, jotta lopputuloskin olisi vauhdikas. Maksimaalisen vauhdin tavoittelun vuoksi monesti käytin pujottelussa palkkana jalkapalloa, jonka potkaisin keppien toiseen päähän ja sen jälkeen päästin innosta puhkuvan Mestan kepeille. Treeneissä vetäjä muistutti, että pujottelussa koira tarvitsee onnistuneeseen suoritukseen myös runsaasti aivotyöskentelyä, joten vauhdin tavoittelua ei välttämättä kannata heti viedä äärimmilleen. Hieman rauhallisemmalla mielialalla koira pystyy keskittymään paremmin ja sen reippaammankin vauhdin saa kyllä mukaan sitten, kun osaaminen tulee varmemmaksi. Vaihdettiin lelun heittäminen keppien lopussa odottavaan namialustaan ja tällä oli heti positiivinen vaikutus pujottelun aloituksen sujuvuuteen yhdistettynä muutaman kerran parin ohjurin käyttöön keppien alkupäässä.

2. Olin ollut jumissa ajatukseen, että haluan hiljaisen pujottelun, eli että en kannusta koiraa pujottelun aikana vaan se itsenäisesti keskittyy siihen, koska hiljaisuus tekee kivemman vaikutelman kuin jatkuva höpöttäminen koiran pujotellessa. Treeneissä vetäjä kehoitti kokeilemaan, sopisiko se kannustaminen kuitenkin koiralle paremmin, ja niinhän siinä kävi, että se kepkepkep-hoilotus auttoi Mestaa saamaan paremmin pujottelun rytmistä kiinni ja pysymään siinä loppuun asti. Tajusin, että vaikka ihanne on koiran itsenäinen suoritus, niin tyhmähän sitä on, jos ei vaikeissa kohdissa koiraa auta, joten otin tarvittaessa käyttöön myös jarrutuksen ennen keppejä, jotta sinne ei suinpäin syöksytä vaan aivotkin ehtivät mukaan.

3. Treenien vetäjä huomasi, että Mesta oli jumissa ajatukseen, että pujottelu kuuluukin suorittaa siten, että se loppuu toiseksi viimeiseen keppiväliin. Ei ollut väliä, oliko keppejä 6, 9 vai täydet 12, lopputulos oli aina sama. Mesta oli päässyt toistamaan pujottelun lopettamista kesken niin monta kertaa, että oli oppinut sen oikeaksi tavaksi suorittaa. Jotta Mestalle saatiin läpi ajatus keppien pujottelusta loppuun asti, pariin viimeiseen keppiväliin laitettiin ohjurit. Alkuhämmennyksen jälkeen Mesta tajusi niiden idean eikä enää hyppinyt yli/tunkenut ali, vaan alkoi pujottelemaan kepit loppuun asti ja toistojen kautta tämä uusi tapa jäi Mestalle pysyvään muistiin ja ohjurit voitiin poistaa.

Periaatteessahan nämä kolme meille ratkaisun avaimiksi ollutta kohtaa ovat ihan simppeleitä perusasioita, jotka olisi itsekin pitänyt tajuta. Kun yksin omassa päässään ongelmia pyörittelee, niin ei vaan aina näe omaa nenäänsä pidemmälle, vaikka kuinka yrittää. Tarvitaan joku muu laajentamaan sitä ajattelua ja näkemystä asioista. Puolen vuoden päästä ohjattujen treenien aloittamisesta oltiinkin Mestan kanssa jo sitten ensimmäisissä agilitykisoissamme.

Videoilla (jos eivät näy, linkki ja toinen linkki Youtubeen) pari Mestan pujottelutreenipätkää joulukuulta 2020. Haukkuva koira on Lumes, jota harmittaa olla käskettynä paikoilleen makaamaan - ja kyllähän se pääsikin Mestan jälkeen verestelemään agilitymuistojaan Mestan joutuessa vuorostaan jäädä katselijan rooliin. 

Kun koirani katosi

Olen kuullut lukuisia kertomuksia siitä, miten kissat ovat joutuneet hukkaan kodin sisätiloissa. Milloin ne ovat löytyneet sohvan sisuksista tai jostain kaapista ovien takaa, ja toisella kertaa taas pyykkikorista, vetolaatikosta tai muusta vastaavasta oudosta, mutta kissaa houkuttelevasta paikasta. Ymmärrän hyvin, että kissojen on helppo tehdä katoamistemppuja pienehkön kokonsa, notkean vartalonsa ja ahtaista, lämpimistä paikoista pitävän luonteensa vuoksi. Käykö teille muille kuitenkaan koskaan niin, että yhtäkkiä havahdutte siihen, että koira on hukassa? Minulle tätä sattuu kerran pari vuodessa ja se on aina yhtä hämmentävää, koska kyseessä ovat ihan kohtuullisen isokokoiset koirat noin niin kuin piiloleikkejä ajatellen.

Viime kesänä Lumes katosi päiväunieni aikana. Herättyäni kävelin keittiöön hieman unentokkuraisena ja mitä siinä jotain puuhastelin, kun huomioni sitten kiinnittyi koiriin - tai siis siihen, että niistä oli paikalla vain toinen. Minulle ei ole mikään itseisarvo, että koirien tulisi seurata minua huoneesta toiseen, mutta yleensä ne perässäni tulevat, jos hetkeä pidempään jossain toisessa huoneessa viivyn. Kävin vilkaisemassa, josko Lumes olisi jäänyt makuuhuoneeseen nukkumaan, mutta sitä ei näkynyt siellä. Palatessani keittiöön, koukkasin olohuoneen kautta, joka sekin oli tyhjä koirista. Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että on se nyt perin kummallista, ettei yhtä koiraa löydy näin rajatusta tilasta.

Tuulikaapissa ei ollut kuin koirien pyyhkeet lattialla eikä Lumes majaillut asunnon kolmannessakaan huoneessa, ja kurkistin myös kylpyhuoneeseen ja saunaan, vaikka ne olivatkin suljettujen ovien takana. Olihan se nyt ihan päivänselvää, että jossain sisällä Lumeksen oli oltava, koska ei se kiinni olleista ulko-ovistakaan yksin mihinkään olisi päässyt lähtemään, mutta silti hieman huolestuin. Kävelin katsomassa kaikki huoneet uudelleen läpi samalla Lumesta nimeltä kutsuen. Kun ei koiraa vieläkään näkynyt ei kuulunut, huoli kasvoi ja ääneni kohosi, jonka seurauksena makuuhuoneesta alkoi kuulua kynsien rapinaa ja mennessäni sinne katsomaan, Lumes siellä mönkii esiin sängyn alta. Se ainoa paikka, josta en ollut huomannut sitä etsiä, koska milloinkaan aiemmin Lumes ei sängyn alle ollut mennyt.

Team Vallattomat 2.0

Hei! Kiva, että löysit tiesi luoksemme ja tervetuloa Team Vallattomat 2.0 pariin! 😊 Alkuperäinen Team Vallattomat-blogimme, joka on ollut pystyssä maaliskuulta 2012 alkaen, tuli viime kesänä hieman yllättäen tiensä päähän. Blogin sulkemisen jälkeen tuntui oudolta ja tyhjältä, ettei enää ollut paikkaa, johon kuulumisia päivitellä. Hetken mielijohteesta perustin blogille korvikkeeksi tilin Instagramiin (linkki), mutta en oikein koskaan päässyt kunnolla sinuiksi sen kanssa, ja vähitellen kaipasin yhä enemmän takaisin bloggaamisen pariin. Uusi vuosi, uusi elämä ja uusi blogi -niin siinä sitten lopulta kävi. 👀

Toivottavasti viihdytte seurassamme ja kommenttejakin saa aina tarpeen mukaan heitellä. 👍 Tästä alkaa itsellenikin uudelleen aktivoituminen seuraamaan vanhojen (ja miksei uusienkin) tuttavuuksien blogeja, kun on taas pitkästä aikaa paikka, josta helposti näkee, kun kellekin uusia tekstejä ilmestyy. 😎

Mukavaa kevättalvea teille kaikille! Kesäisestä kuvasta huolimatta. 😄