lauantai 8. lokakuuta 2022

Millainen koira on bolognese? osa2

Kirjoittelin reilu vuosi sitten aiheesta "Millainen koira on bolognese?". Elämääni oli tuolloin tulla tupsahtanut uusi, nelijalkainen kaveri, jota täällä blogissa kutsun Pikkubologneseksi, vaikka kyseinen yksilö ilmeisesti rotuisekseen onkin isokokoinen. Pikkubolognesen luonteesta ja elämästä sen kanssa löytyy enemmän juttua myös teksteistä "Eläinlääkäriä pelkäävä koira" ja "Oppiiko vanha koira uusia temppuja?".


Tunnettuani nyt Pikkubolognesen reilun vuoden ajan, tiedän siitä jo paljon enemmän. Turkinhoito esimerkiksi on vieläkin työläämpää, kuin mitä alkuun ajattelin, vaikka työlääksi sen toki tiesinkin. Olen välillä yrittänyt olla ahkera harjaaja ja sitä myöden antaa turkin kasvaa pidemmäksi, mutta jokapäiväinen harjaaminen ei vain ole minun juttuni.  Aina lopulta sakset ovatkin saaneet laulaa Pikkubolognesen päästessä jälleen lyhyeen, hieman helpompihoitoiseen kotitrimmiinsä.

Pikkubolognese on hyvin kiltti trimmattava, vaikka turkinleikkuu ei sen lempipuuhiin kuulukaan. Kärsivällisenä se seisoo tai istuu niin kauan, kuin on tarve, mutta yleensä koko koiraa ei saksita kerralla vaan muutamassa erässä. Trimmaamiseen kuuluu myös mielestäni yksi ikävä puoli, jota ei ennen niin tullut ajatelleeksikaan - kuonokarvojen leikkaamisen yhteydessä saavat kyytiä myös kuonon tuntokarvat, vaikka pyrinkin mahdollisuuksien mukaan säästämään niistä mahdollisimman usean.


Ulkoilmaihmisen koira Pikkubolognese ei ole. Liikkeessä se vielä tarkenee kohtuu hyvin viileälläkin säällä/puettuna, mutta paikoillaan oleskellen sen tulee ilman takkia kylmä jo lämpötilan ollessa siinä +10 paikkeilla, eikä pakkaskelillä pärjää edes puettuna. Talvi-, kevät- ja syksymökkeilyssä tämä on hieman ongelmallista.

Kylmyyden lisäksi talvi tuo Pikkubologneselle toisenkin ongelman - lumen. Siinä, missä 10-20cm lumikerros ei tunnu lapinkoirilla vielä missään, Pikkubologneselle 10cm lunta on jo puoliväliin jalkoja ja 20cm lunta se uppoaa vatsaa myöden. Lumisissa metsissä ja pelloilla ulkoilun saa siis unohtaa, ellei niistä löydy moottorikelkkauria tai laita Pikkubolognesea pulkan kyytiin.


Sulanmaankaan aikana metsälenkkeily ei ole ihan ongelmatonta. Poluilla Pikkubolognese kyllä pärjää hyvin, mutta varvikkoinen umpimetsä ei ole sen mieleen korkeiden varpujen yltäessä sitä kuononkorkeudelle asti ja tehden etenemisen ikäväksi ja raskaaksi.

Ennen Pikkubolognese myös häiriintyi pienestäkin turkkiinsa kiinnittyneestä risupalasta ja tyssäsi matkantekonsa siihen. Tässä asiassa on kuitenkin ilmeisesti tapahtunut siedättymistä, koska nykyään se ei enää jokaisesta risunpalasesta piittaa, vaan jatkaa niistä huolimatta kulkuaan eteenpäin.


Vaikka Pikkubolognesen yleisolemus onkin iloinen ja reipas, on se joissain asioissa herkkäluonteinen. Pikkubolognesella on ennen käytetty puolikuristavaa, pehmustettua kaulapantaa - joka hauska kyllä, oli tismalleen samanlainen kuin lapinkoirieni pannat, pienempi vain toki. Ostin sille aika pian valjaat ajatellen niiden olevan mukavammat käytössä fleksin kera lenkkeillessä.

Pikkubolognese ei ollut tykännyt pannankaan laittamisesta päänsä yli ja valjaiden pukemisesta se piti vielä vähemmän, vaikka olikin heti varusteet päälle saatuaan oven edessä tohkeissaan tepastelemassa. Vähitellen Pikkubolognese alkoi ennakoimaan uloslähtöön liittyvää valjaiden pukemista, eikä tullut enää eteiseen asti, vaan jäi kynnyksen toiselle puolelle odottelemaan ja väisti valjaita.

Löysin jostain koiratavaroideni kätköistä aikanaan Mestan mukana tulleen pikalukollisen pentupannan. Hämmästyttävää, miten pieni Mestakin on joskus ollut, ja että sen pentupanta sattui olemaan täydellisen kokoinen aikuiselle Pikkubologneselle. Pikalukkopantaa Pikkubolognese on nyt käyttänyt tyytyväisenä, mutta pitäisi ottaa asiaksi opettaa se valjaistakin pitämään.


Pikkubolognese on ääniarka, se pelkää ukkosta ja ilotulitteiden pauketta. Sisätiloissa se piiloutuu näissä tilanteissa sängyn alle tai tärisee sylissä. Osittain tämä on ehkä opittuakin käytöstä. Jos Pikkubolognesen kutsuu sängyn alta pois, se tulee sieltä ihan iloisena. Jos sen kanssa touhuaa esimerkiksi nameilla pikkutehtävistä palkaten, se ei piittaa ukkosen/ilotulitteiden äänistä mitään. Jos sen kanssa lähtee ulos reippaalle kävelylle, se myöskin on ihan normaali.

Pikkubolognesen suurimmat vahvuudet ovatkin ahneus herkuille ja halu puuhastella yhdessä ihmisten kanssa. Olen huomannut sen olevan myös hyvin älykäs, se oppii nopeasti asioita niin hyvässä kuin pahassakin. Seurakoirarotuunsa sopivasti se nauttii olla lähellä ihmisiä ja yöllä sängyssä nukkuessaan on niin järkähtämätön nukkumapaikastaan, ettei hievahdakaan, vaikka vetäisi peittonsa sen alta pois tai unissaan osuisi siihen jalallaan - lapinkoirat lähtevät sellaisesta heti pois sängystä.

6 kommenttia:

  1. Kuulostaa, että olet saanut aika mukavan kaverin seuraksesi ja lauman jatkoksi. :) Itselläni ei oikeastaan ole kokemuksia pienistä seurakoirista, kun mäyräkoira ei oikein ole seurakoira metsästyskoiraluontonsa vuoksi. Seurallisia nekin ovat kyllä, mutta esim. varvikot, lumihanget ja kylmyys eivät paljoa haittaa varsinkaan, jos metsästysvietti aktivoituu. Mäyräkoira voi pihtailla aamupissaansa tihkusateen vuoksi, mutta jäljestää verijälkeä tuntitolkulla kaatosateessa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, se on puutteistaan huolimatta aika kiva, pieni tyyppi. :) Mäyräkoirissa on kyllä hyvää luonteenvahvuutta, kun ympäristön haittatekijät ei hetkauta varsinkaan hommissa ollessa!

      Poista
  2. Hih, ihan samanlaisia juttuja, kuin äidin Bichon frisellä :) Talvella turkki kerää kamalasti paakkuja ja kylmällä, tai sateisella ilmalla se ei oikein ulkoilua välittäisi. Turkki tuntuu kasvavan kovaa vauhtia. Etenkin kasvoilta sitä on hankala leikata. Trimmaajalla se käykin yleensä, mutta joskus on pakko ottaa silmien ympäriltä, ettei mene silmiin. Nukkumisestakin olen kuullut samanlaisia juttuja :)
    Autossa, mökille ajellessa, tulee herkästi huono olo. Mitenkäs siellä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, hauska kuulla, että samanlaisia käytösmalleja eri bichon-rotujen koirilla. :) Joo, tuo karvojen leikkaaminen silmien ympäriltä on vähän jännittävää, mutta tosiaan pakko välillä leikata siitäkin, että näkee koira eteensä. Automatkustajana Pikkubolognese on kyllä ihan reipas. Se oli ennen tottunut olemaan aina sylissä, mutta hyvin on oppinut olemaan kontissakin lapinkoirien kanssa.

      Poista
  3. Tosi mielenkiintoinen postaus! Tälläisiä olisi mahtavaa lukea joka rodusta, erityisesti niille jotka itselleen harkitsemassa jotain tiettyä rotua, antaa niin laajan kuvan ja omakohtaisia kokemuksia. Kuulostaa tosi symppikseltä kaverilta, mutta itsekään en ole mikään erityisen innokas turkinhoitaja joten siinä olisi ainakin yksi syy miksei meille olisi sopiva valinta. Mutta tosi kaunis turkki ja kyllähän tämmöinen pikkuinen olisi kokonsa vuoksi helppo vaikka napata kainaloon=)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Realistisia rotukuvauksia saisi kyllä tosiaan olla enemmänkin. Ei ole kenenkään hyöty, että maalaillaan liian ruusuisia kuvia. Minäkin luulin, että kyllä näin pienen koiran turkin jaksan harjata, mutta ei, se olikin tosiaan vielä luultuakin työläämpää. Mutta ihana koira se on ja joskus köllöttelee siellä kainalossakin. <3

      Poista

Kiva, kun kävit, ja kiva, jos jätät vielä kommentin jälkeesi - vastailen niihin mielelläni sekä uudemmissa että vanhemmissa teksteissä. :)

Blogitekstisuositus

Vinkit menestykseen - löytöretkeilijä Pata Degerman

Mesta parin vuoden takaa kisapalkintojen kera. Työkaverini kävi keväällä kuuntelemassa parituntisen luennon, jossa puhujana oli Suomen ainoa...