Koska viimeksi nukuit yön ulkona?

Viime lauantaina vietettiin Suomen luonnon päivää ja siihen liittyvää Nuku yö ulkona-haastetta.

Minä en ole aikuisena enää ollut kovinkaan aktiivinen ulkonanukkuja. Viimeksi olen yötä nukkunut ulkona kesällä -21 mökillä, ennen kuin lisärakennus makuuhuoneineen valmistui.

Niitäkään yöpymisiä ei ollut alunperin suunniteltu ulkona nukkumiseen. Meillä on sen verran iso vene, että siinä on makuupaikat viidelle hengelle, joten kaksi ihmistä koirineen mahtuu sinne nukkumaan oikein mukavasti.

Minä en vain oikein kestä sitä keinutuksessa nukkumista. Alkuyö meni aina hyvin, kun vesi oli tyyni, mutta aamuyöstä veteen alkoi tulla sen verran liikettä, että vene keikkui ja minulle tuli huono olo.

Muita nukkujia keikutus ei häirinnyt, mutta minä aina kömmin aamuyöstä peitto kainalossa veneestä ulos terassin sohvalle nukkumaan, ja mies tuli koirien kanssa sitten myötätunnosta perässä.

Olisihan sitä voinut jäädä illalla jo suoraankin sinne terassille nukkumaan. Jotenkin sitä aina kuitenkin halusi kokeilla, että jos tämä olisi nyt se yö, jolloin vene ei keiku ollenkaan, tai se yö, kun keikkumisesta huolimatta pystyisin siellä aamuun asti olemaan. Mutta ei, niitä öitä ei tullut.

Lisärakennus valmistui syksyllä -21 ja sen jälkeen ei olekaan ulkona tullut öitä nukuttua - sitä ei varmaankaan lasketa, että kesällä nukkuu makuuhuoneen ikkuna auki...

Mutta päiväunia minä olen kyllä ulkona nukkunut! Niitä nukutaan mökillä joka kesä siellä terassin sohvalla useammat. Vauvakin pääsi jo ensimmäisellä mökkivierailullaan samaiselle sohvalle torkkumaan sylin ja rattaiden lisäksi. Onhan se toki kotonakin jo vaunuissa päiväunia nukkunut, kun koirien kanssa käydään kävelyllä.

Maalasin pieniä taloja

"Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista. Illan tullen sanoi hän -Nyt mä lähden tästä talosta pois."

Tosielämässä tarina menee niin, että monta monta vuotta sitten aidanrakennuksesta jäi yli muutama tolpanpalanen. Otin palaset talteen, koska tuli mieleen, että niistä voisi joskus tehdä jotain.

Jossain kohtaa myöhemmin sain idean maalata toiseksi korkeimman tolpanpalan keltaiseksi taloksi. Tein sille askartelusavesta kavereiksi pari puuta, poron, lumiukon ja lumikasan ja niistä talvisen asetelman ulos lyhtyyn.

Tarkoituksenani oli heti perään maalata talot lopuistakin kalikoista, mutta minulle käy monesti niin, että innoissani aloitan jonkin projektin ja sitten se jääkin kesken.

Noh, nyt tuli vihdoinkin kaivettua esiin loputkin kalikat, maalattua ne, sijoitettua ulos ja talokylä on valmis. Uskotteko muuten, että nämä puunpalaset ovat seuranneet minua jo kahdessa muutossa mukana odottaen, että vihdoinkin tekisin niistä jotain?

Yhden talon ikkunat, ovi ja katto on maalattu vauva sylissä - heräsi kesken urakan - ja se näkyy työnjäljessä. Onneksi ei ole niin nöpönnuukaa, kun itselleen tekee, ja eiköhän se tuonne puunjuurelle kelpaa oikein hyvin sellaisenaan.

Hävityksen kauhistus

Pureskelu ja repiminen, hampaiden ja leukojen käyttö, sekä ruuanetsintä, ovat koiralle luontaista käytöstä, josta se nauttii. Niiden mahdollistaminen onkin osa koiran hyvinvoinnista huolehtimista, ja mitä useammin koira pääsee toteuttamaan näitä luontaisia käytösmallejaan, sitä parempi.

Helppo tapa tarjota koiralle kyseistä tekemistä on erilaisten, tyhjien kartonkirasioiden kerääminen ja sitten herkkujen tai ruuan piilotus niiden sisälle - koira saa etsiä rasioista ruokaa repimällä ne auki. Näin koiralle tulee tarjottua sen tarvitsemaa fyysistä (repiminen) ja henkistä (haistelu) tekemistä. Pennuille tämä toimii myös oivallisena väsytyksenä esimerkiksi ennen yksinoloja.

Yhdestä tai kahdesta rasiasta ei juurikaan ole iloa, ne on nopeasti tuhottu. Kannattaakin ottaa kartonkipakkauksia talteen hieman pidemmältä ajalta, ja mahdollisesti jopa pyytää sukulaisia tai tuttaviakin säästämään niitä koiraasi varten, jolloin saat kerättyä isomman kasan tarvikkeita lyhemmässä ajassa.

Koira, joka ei ole ennen saanut tämänkaltaista aktiviteettia, ei välttämättä heti ymmärrä, mitä tässä pitäisi tehdä, tai luovuttaa liian nopeasti. Kannattaakin alkuun tarjoilla ohuita, helpoiten revittäviä kartonkirasioita, ja jättää nekin ensiksi jopa ihan avonaisiksi, jotta koira saa helppoja onnistumisia.

Omistajalle tästä toki tulee siivoamista (pikkuroskat on helpoin lakaista putukihvelillä rikkalapioon, ja kipata siitä roskikseen), mutta se on pieni vaiva siihen nähden, kuinka tyytyväiseksi koira puuhastelusta tulee. Toki voi myös ottaa koiran mukaan saamaan lisäaktiviteettia ja keräämään roskia lattialta, ja palkita sitä lisäherkuilla jokaisesta tuodusta rasianpalasta.

Meillä lapinkoirat ovat saaneet toteuttaa itseään näin aina. Bologneselle se oli uusi juttu, johon törmäsi kanssani vasta aikuisiällä, ja sitä piti alkuun jopa hieman avustaa, jotta se oppii, kuinka homma toimii. Nykyään bolognesekin on innolla mukana, mutta pienellä suulla ei toki ole samanlaista purukapasiteettia kuin isommalla suulla, joten se etsii helpompia rasioita itselleen ja antaa lapinkoirien hoidella muut.

Lisää aktivointivinkkejä täältä (klik).

Koirien ja vauvan ensimmäinen kuukausi

Minulla on ollut sellainen asenne koiranomistamiseen, että en mielelläni jätä koiria hoitoon, vaan lähes kaikki tekemiset, olemiset ja reissut suunnitellaan niin, että koirat voivat olla mukana. Tämänhetkisten koiriemme pisimmät ajat minusta erossa rajoittuvatkin yhteen yöhön, eikä niitäkään tässä vuosien mittaan ole tainnut olla kuin pari kolme kappaletta.

Koirille olikin todella outoa, kun sitten yhtäkkiä olinkin melkein kokonaisen viikon poissa kotoa - ja tätähän edelsi vielä pitkä, lähes sataprosenttisesti kotona olo ollessani ensin sairauslomalla ja sitten  raskausvapaalla. Varsinkin Mesta oli kuulemma ikävöinyt minua kovasti ja ollut jopa hieman masentuneen oloinen. Se oli vasta muutaman poissaolopäiväni jälkeen vähän tottunut tilanteeseen ja edes pikkasen alkanut kanniskella leluja, mitä se normaalisti siis tekee joka päivä monta kertaa päivässä.



Sitä sanotaan, että koirille on ihan sama, onko ihminen kotoa poissa tunnin, päivän vai viikon, vastaanotto kotiinpaluusta on aina yhtä iloinen. Nyt huomasin, että tämä ei pidä paikkaansa ainakaan meidän koirien kohdalla. Koirat olivat ihan superonnellisia, kun vihdoinkin tulin takaisin kotiin, ja Mesta nuoli kättäni pitkään, mitä se koskaan ennen ei ole tehnyt ollenkaan, ja jatkoi sitä vielä parina seuraavanakin päivänä.

Elämä ei kuitenkaan palannut normaaliksi heti kotiutumiseni jälkeen, vaan koirille outo tilanne jatkui, sillä kanssani kotiin saapui jokin outo pikkutyyppi, jonka kanssa linnoittauduin makuuhuoneeseen lähes pariksi viikoksi - olin nimittäin niin kipeä, etten oikeastaan muuta voinut tehdä kuin makoilla sängyssä. Koirat olivatkin selvästi hämillään tilanteesta ja niiden käyttäytyminen oli vähän vaisua.

Koirien mielentila normalisoitui siinä vaiheessa, kun minun vointini koheni sen verran, että pystyin itsekin olemaan vähän normaalimpi versio itsestäni. Hyvin vähällä huomiolla koirat tosin olivat koko ensimmäisen vauvakuukauden, kun olin sekä huonossa kunnossa, väsynyt että lähes koko ajan kiinni vauvanhoidossa, kuten kerroinkin Elämä on valintoja- tekstissäni (klik). Miehen kanssa koirat kyllä onneksi ulkoilemaan pääsivät, minun kävelynikin kun alkuun olivat täysin nollissa ja senkin jälkeen rajoittuivat ihan maksimissaan muutamaan sataan metriin. Koirista minulla onkin ollut todella huono omatunto, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni ajatuksella, että tämä on vain väliaikainen tilanne ja helpottaa kyllä ajan kanssa, ja että koirat onneksi ovat tähänkin tilanteeseen nyt sopeutuneet.



Vauvasta kukaan koirista ei sen suuremmin ole ollut kiinnostunut. Mies toi jo sairaalasta pariin kertaan vauvantuoksuisia vaatteita koirille haisteltavaksi, mutta ne eivät kiinnostaneet koiria laisinkaan. Kotiintulon jälkeenkin koirien kontaktit vauvaan ovat rajoittuneet lyhyisiin haisteluihin, jonka jälkeen koirat itse poistuvat toisaalle. Pikkubolognese ja Mesta tulevat kyllä viereen hakemaan huomiota, kun vauvan kanssa ollaan ja saattavat vähäsen vauvaa vilkaista, mutta muuten ne eivät siitä piittaa - Pikkubolognese ihan surutta kävelisi vauvan ylitse ja Mesta antaisi tassua (jolla se toisinaan pyytää huomiota) vauvaa kolhiten tai ottaisi vauvan pehmeitä tavaroita suuhunsa. Ainoa poikkeus on Lumes, joka vauvan ollessa lattialla tulee joskus vähän viereen katselemaan vauvaa, mutta Lumes onkin koiristamme se, joka eniten lapsista tykkää.

Vauva ei vielä reagoi koiriin mitenkään, eikä onneksi edes niiden haukkumiseen. Kun itse olen ollut kipeä ja parantuminen kestää, on ollut helpotus, että vauva on tyytyväistä sorttia. Kunhan ruokahuolto ja vaippahuolto toimii ja läheisyyttä ja unta piisaa riittävästi, vauvalla on ollut kaikki hyvin. Ja se on muuten jännä, miten nopeasti uuteen elämään tottuu - jo lyhyessä ajassa tuntui siltä, kuin vauva olisi ollut meillä jo aina.

Koiran hauskat nukkuma-asennot osa2

Pikkubolognese ystävällisenä tarjoilee kattauksen nro2 koiran hassuja nukkuma-asentoja. Osa1 löytyy täältä.

Elämä on valintoja

Sain vuosia sitten ison kasan erilaisia postikortteja toimintansa lopettaneesta kyläkaupasta. Niitä kortteja siis todellakin oli paljon, sillä jouluna 2017 jaoin niistä joulukortteja sataan naapuruston postilaatikkoon Suomi 100v-vuoden innoittamana, ja siltikin kortteja vielä jäi reilusti jäljelle.

Korttikasasta löytyi myös muun muassa humoristisia Sampon kuvittamia kortteja, joista alla olevan annoin viime loppuvuodesta äidilleni taakse kirjoittamine saatesanoineni "Ensi kesänä ei sitten tarvitse muuta tehdäkään."  Ideanani oli kortin kautta kertoa äidille raskaudestani, mutta hassuttelu meni vähän pieleen, kun hän todellakin luuli korttia vain huumoriksi - äiti kun on ennenkin saanut minulta erilaisia hassuttelukortteja.

No, nyt sitä sitten saa todellakin vain istua ja imettää. Välillä vauva toki nukkuu, mutta herätessä on taas heti nälkä. Olenkin huomannut, että nykyään elämä on täynnä pieniä valintoja. Kun vauva nukkuu, ei voi koskaan tietää, nukkuuko se kolme minuuttia vai kolme tuntia. Minkä toiminnan valitsen itselleni siksi aikaa? 

Jäänkö nukkumaan vauvan kanssa? Ehdinkö käydä vessassa tai peräti suihkussakin? Söisinkö jotain nopeaa vai ihan jopa kokkaisin ensin? Tekisinkö koirien kanssa juttuja? Pesisinkö pyykkiä? Istahtaisinko rauhassa sohvalle? Lukisinko lehteä? Selaisinko nettiä? Jäisinkö katsomaan, kuinka söpö vauva on nukkuessaan?

Heinäkattomuseo, Kvaløya, Pohjois-Norja

Tromssan ja Sommarøyn väliin jäävä suuri Kvaløyan saari tarjoaa paljon nähtävää, kunhan vain malttaa katsella ympärilleen ja välillä myös pysähtyä, eikä vain paahtaa suorilta kohti Sommarøyta tai Tromssaa.

Viime kesänä "alareitin" tien asvaltti oli kyllä niin kuoppainenkin, ettei siinä vauhtia kovin suureksi halunnut kasvattaakaan, mutta silti autoillessa kivat paikat vilahtavat nopeasti ohi, jos ei ole tarkkana tai ottanut niistä etukäteen selvää.

Heinäkattoiset talot kuuluvat ilmeisesti vanhaan, Norjalaiseen rakennusperinteeseen, ja Kvaløysta niitä löytyikin kerralla oikein museopihallinen. Rakennuksista tulee jotenkin söpön, persoonallisen ja luonnonläheisen näköisiä, kun niiden katoilla rehottaa erilaista kasvustoa.

Museoalue oli nimeltään Perspektivet Straumen Gård (osoite Straumsvegen 1874) ja sen rakennukset kuuluvat vanhaan rannikkotilaan. Straumen Gård on kolmas osa Perspektivet museoita (kotisivut täällä), jonka pääkeskus on Tromssan keskustassa vanhassa puutalossa vaihtuvien taidenäyttelyiden kera ja toinen Folkeparken Tromssan eteläkärjessä.

Tänne ei ollut mitään varsinaista parkkipaikkaa, joten auto piti koettaa pysäköidä jotenkin sopivasti tienvarteen. Rakennuksiin ei pääse sisälle kuin erityisten tapahtumien aikana, mutta pihassa saa vapaasti kuljeskella katselemassa ja vaikka evästelemässä.

Jonkun muistikuvani mukaan rannassa olisi ollut laituri, josta pääsee uimaan, mutta voi myös olla, että muistan ihan väärin.

Kvaløyan "alatie", kuten itse sitä nimitin, kulkee koko matkan rantaa pitkin. Ylätie on osittain rannassa, osittain ei, mutta meidän reissullamme jouduin jättämään sen kokonaan väliin tien ollessa viime kesänä remontissa. Muuten olisimmekin ehdottomasti halunneet kiertää saaren kokonaan ympäri.

Heinäkattomuseon lisäksi me piipahdimme Kvaløyassa Sandviksletta-rannalla (juttu täällä) ja kukkuloille olisi pitkin matkaa lähtenyt useita houkuttelevia polkuja, mutta hellekeli esti meiltä retkeilyn koirien kanssa. Kävimme myös Sommarøyn saarella (juttu täällä), mutta jotenkin pidimme Kvaløyan monipuolisuudesta enemmän, vaikka hieno paikka Sommarøy toki olikin.

Tromssan ja Kvaløyan yhdistävä silta.

Tromssan visiittimme kuvina ja kertomuksina näiden linkkien takana:
https://teamvallattomat20.blogspot.com/2023/12/tromssan-hienot-rakennukset-pohjois.html
https://teamvallattomat20.blogspot.com/2023/10/missa-lokit-pesivat-tromssa-pohjois.html
https://teamvallattomat20.blogspot.com/2023/09/fjellheisen-gondolihissi-vuorelle.html