Koirien ja vauvan ensimmäinen kuukausi

Minulla on ollut sellainen asenne koiranomistamiseen, että en mielelläni jätä koiria hoitoon, vaan lähes kaikki tekemiset, olemiset ja reissut suunnitellaan niin, että koirat voivat olla mukana. Tämänhetkisten koiriemme pisimmät ajat minusta erossa rajoittuvatkin yhteen yöhön, eikä niitäkään tässä vuosien mittaan ole tainnut olla kuin pari kolme kappaletta.

Koirille olikin todella outoa, kun sitten yhtäkkiä olinkin melkein kokonaisen viikon poissa kotoa - ja tätähän edelsi vielä pitkä, lähes sataprosenttisesti kotona olo ollessani ensin sairauslomalla ja sitten  raskausvapaalla. Varsinkin Mesta oli kuulemma ikävöinyt minua kovasti ja ollut jopa hieman masentuneen oloinen. Se oli vasta muutaman poissaolopäiväni jälkeen vähän tottunut tilanteeseen ja edes pikkasen alkanut kanniskella leluja, mitä se normaalisti siis tekee joka päivä monta kertaa päivässä.



Sitä sanotaan, että koirille on ihan sama, onko ihminen kotoa poissa tunnin, päivän vai viikon, vastaanotto kotiinpaluusta on aina yhtä iloinen. Nyt huomasin, että tämä ei pidä paikkaansa ainakaan meidän koirien kohdalla. Koirat olivat ihan superonnellisia, kun vihdoinkin tulin takaisin kotiin, ja Mesta nuoli kättäni pitkään, mitä se koskaan ennen ei ole tehnyt ollenkaan, ja jatkoi sitä vielä parina seuraavanakin päivänä.

Elämä ei kuitenkaan palannut normaaliksi heti kotiutumiseni jälkeen, vaan koirille outo tilanne jatkui, sillä kanssani kotiin saapui jokin outo pikkutyyppi, jonka kanssa linnoittauduin makuuhuoneeseen lähes pariksi viikoksi - olin nimittäin niin kipeä, etten oikeastaan muuta voinut tehdä kuin makoilla sängyssä. Koirat olivatkin selvästi hämillään tilanteesta ja niiden käyttäytyminen oli vähän vaisua.

Koirien mielentila normalisoitui siinä vaiheessa, kun minun vointini koheni sen verran, että pystyin itsekin olemaan vähän normaalimpi versio itsestäni. Hyvin vähällä huomiolla koirat tosin olivat koko ensimmäisen vauvakuukauden, kun olin sekä huonossa kunnossa, väsynyt että lähes koko ajan kiinni vauvanhoidossa, kuten kerroinkin Elämä on valintoja- tekstissäni (klik). Miehen kanssa koirat kyllä onneksi ulkoilemaan pääsivät, minun kävelynikin kun alkuun olivat täysin nollissa ja senkin jälkeen rajoittuivat ihan maksimissaan muutamaan sataan metriin. Koirista minulla onkin ollut todella huono omatunto, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni ajatuksella, että tämä on vain väliaikainen tilanne ja helpottaa kyllä ajan kanssa, ja että koirat onneksi ovat tähänkin tilanteeseen nyt sopeutuneet.



Vauvasta kukaan koirista ei sen suuremmin ole ollut kiinnostunut. Mies toi jo sairaalasta pariin kertaan vauvantuoksuisia vaatteita koirille haisteltavaksi, mutta ne eivät kiinnostaneet koiria laisinkaan. Kotiintulon jälkeenkin koirien kontaktit vauvaan ovat rajoittuneet lyhyisiin haisteluihin, jonka jälkeen koirat itse poistuvat toisaalle. Pikkubolognese ja Mesta tulevat kyllä viereen hakemaan huomiota, kun vauvan kanssa ollaan ja saattavat vähäsen vauvaa vilkaista, mutta muuten ne eivät siitä piittaa - Pikkubolognese ihan surutta kävelisi vauvan ylitse ja Mesta antaisi tassua (jolla se toisinaan pyytää huomiota) vauvaa kolhiten tai ottaisi vauvan pehmeitä tavaroita suuhunsa. Ainoa poikkeus on Lumes, joka vauvan ollessa lattialla tulee joskus vähän viereen katselemaan vauvaa, mutta Lumes onkin koiristamme se, joka eniten lapsista tykkää.

Vauva ei vielä reagoi koiriin mitenkään, eikä onneksi edes niiden haukkumiseen. Kun itse olen ollut kipeä ja parantuminen kestää, on ollut helpotus, että vauva on tyytyväistä sorttia. Kunhan ruokahuolto ja vaippahuolto toimii ja läheisyyttä ja unta piisaa riittävästi, vauvalla on ollut kaikki hyvin. Ja se on muuten jännä, miten nopeasti uuteen elämään tottuu - jo lyhyessä ajassa tuntui siltä, kuin vauva olisi ollut meillä jo aina.