Iik, iilimatoja!

Lapsuudenkotini pihassa on vanha vesikaivo, josta saa vettä veivaamalla ketjun päässä olevan sangon alas kaivoon ja sitten takaisin ylös.

Meitä lapsia yritettiin pelotella kaivossa asuvalla näkillä, joka kuulemma nappaisi mukaansa kaivoon lapset, jotka kurkistelevat kaivonluukusta.

Ei me sellaiseen satuolentoon uskottu ( ei muuten uskottu ikinä joulupukkiinkaan, vaikka sitäkin tarinaa meille ylläpitää yritettiin ), mutta ei myöskään oltu niin tyhmiä, että oltaisiin menty liiaksi kurkistelemaan kaivoon - sitä sankoa me kyllä hilattiin alas ja ylös.

Äitini lapsuudenkodin lähellä on hiekkamonttu, jossa he kävivät lapsena uimassa. Meille on kerrottu, että siihen aikaan siellä oli iilimatoja, jotka tarttuivat uimareihin kiinni.

Monttu ei meidän aikanamme ollut enää uimakäytössä, se oli näivettynyt ja pusikoitunut, mutta sen ohi kulki kahden tien välinen oikoreitti.

Tämä ajatus iilimadoista oli meistä lapsista niin pelottava, ettemme uskaltaneet poiketa askeltakaan tältä montun ohi kulkevalta polulta. 

Kerran tosin yritimme veljeni kanssa olla rohkeita ja mennä rantaan katsomaan, josko siellä näkyisi matoja, mutta jo muutaman metrin jälkeen pyörsimme takaisin - ties vaikka iilimadot vaanisivat pusikossa, jota oli ainakin parinkymmenen metrin mittaisesti ennen vesirajaa, ja hyppäisivät niskaan.

Iilimatohan on viralliselta nimeltään siis verijuotikas ja se käyttää ravinnokseen/ tarvitsee lisääntyäkseen nisäkkäiden verta. 

Nykyään ihmiset usein sekoittavat iilimadon hevosjuotikkaaseen, joka on hyvin yleinen ja ravinnokseen syö toisia, itseään pienempiä selkärangattomia. 

Iilimato itsessään sen sijaan on vuosikymmenten aikana harvinaistunut niin, että laji on tänä päivänä uhanalainen ja rauhoitettu. Vaikka ei siltä ehkä tunnu, olet siis onnekas, jos törmäät siihen!

Ylellä on artikkeli iilimatojen harvinaistumisesta - tiesitkö esimerkiksi, että niitä aikanaan kerättiin kymmeniä tuhansia ja myytiin ulkomaille lääkintäkäyttöön. Artikkeli täällä.

Iilimadon tuntomerkit ynnä muut faktat Suomen lajitietokeskuksen sivuilla täällä ja hevosjuotikkaan vastaavat täällä.

Meidän kodin lähiympäristössä elelee runsaasti sammakoita. Sammakot käyvät keväisin kutemassa tienvarsiojiin ja nappopäiden - sammakonpoikasten siis - kehitystä on kiva seurailla niissä aina siihen asti, kunnes ojien kasvillisuus peittää näkyvyyden veteen.

Toissakesänä havaitsimme yhdessä ojassa muutakin elämää kuin sammakonpoikasia. Siellä uiskenteli kaksi matoa, jotka määrittelin hevosjuotikkaiksi - ne syövät muun muassa juuri näitä nappopäitä. Sielläpä oli juotikkailla lokoisat oltavat, kun ruokaa uiskenteli ympärillä runsain mitoin. 

Viime kesänä juotikkaat olivat jälleen samassa ojassa, mutta jäivät sammakotta. Kaikki sammakonmunat olivat näet jäätyneet loppukevään pakkasöinä eikä niistä poikasia enää kuoriutunut.

Minua olisi kiinnostanut katsella juotikkaita hieman lähemminkin, mutta sen verran lapsuuden verijuotikaspelko on vielä selkäytimessä, etten uskaltanut kättäni laittaa hevosjuotikkaidenkaan lähelle.

Olen ihmetellyt, mistä juotikkaat kyseiseen ojaan ovat ilmestyneet. Ojasta on kyllä yhteys suurempaan ojaan, siitä pieneen jokeen ja joesta mereen, mutta oja on kuitenkin aina jossain kohtaa kesää aivan kuiva.

Nyt, kun löysin tuon lajitietokeskuksen sivut, selvisi, että hevosjuotikkaat pystyvät kulkemaan myös kuivalla maalla. Se selittääkin paljon.

En tosin tiedä, onko se ajatuksena kovin mukava, sillä siinä tapauksessa juotikkaisiin - olkoonkin hevosjuotikas ja ihmiselle täysin vaaraton - voi periaatteessa törmätä ihan missä vaan.

Juotikkaita on useita eri lajeja vielä näiden kahdenkin lisäksi. Useat ovat esimerkiksi kalojen loisia. 

Juotikkailla on sekä etu- että takaosassaan imukupit, joilla ne saattavat joskus tarttua myös ihmiseen kiinni. Suomessa tavattavista juotikkaista ei kuitenkaan minkään muun kuin verijuotikkaan hampaiden pitäisi pystyä ihmisen puremiseen.

Klikkaa video neliöstä suuremmaksi tai katso YouTubesta.

Klikkaa video neliöstä suuremmaksi tai katso YouTubesta.

Nytpä olisikin sitten todella kiinnostavaa kuulla, kuinka sinua peloteltu/ yritetty pelotella lapsena, sekä jos joku muukin on tavannut juotikkaita!

Kuinka monta päätä ihmisellä on?

Ruotsinkielessä ei kuulemma käytetä ihmisen kehonosista kuin yhtä pää-nimitystä - ja se on se ihan oikea pää. 

Aloin laskemaan, kuinka monta päätä ihmisellä suomenkielessä on.

Pää

Nenänpää

Poskipää

Kurkunpää

Olkapää

Kyynärpää 

Sormenpää

Kantapää

Ja sitten on vielä alapää.

Jos unohdetaan ihminen kehonosat, niin löytyy etupää ja takapää, tai voit olla esimerkiksi talon väärässä päässä.

Työalatermeistä löytyy päämies ja pääministeri.

Meno voi olla aivan päätöntä.

Käydä jonkun päälle. Päällepäsmäri.

Pääasia. 

Koulussa oppilailla on pääaine.

Opetuksen pääpaino on teoreettisessa osaamisessa.

Pääosa suomalaisista on suomenkielisiä.

Alla olevassa kuvassa on aivan päättömän suuria pajunkissoja.

Lisätietoja muistakin päistä otetaan mielellään vastaan. 😄

Team Vallattomat YouTubessa

Minulla on meneillään suuroperaatio puhelimessa olevien koiravideoiden poistamisessa, sillä niitä on paaaljon. Ne ovat odottaneet, että ehtisin muokata niistä tietokoneella hienompia sekä kirjoittaa jotain kivaa saatetekstiä tänne blogiin, mutta enpä ole ehtinyt.

Puhelimen muisti on ihan täynnä, mutta pitäisi saada vauvaakin kuvattua, joten tyhjään nyt koiravideoita vähän hiljaiseloa viettäneelle YouTube - tilimme.

Mikäli aiheet koirien aktivoinnista, tempuista, jumppailusta, sup-lautailusta, metsässä ulkoilusta, jäljestämisestä, veneilystä ynnä muusta kiinnostavat, kannattaa nyt ottaa meidän YouTube - kanava seurantaan.

Videoita lisäilen vähintään yhden päivässä, välillä useammankin. YouTubesta löytyvät myös muun muassa kaikki Norjan reissumme videot sekä kotimaisia luontoretkikohteita.

YouTubeen pääset tästä.

Videoita löytyy itsestäänselvän videot- linkin lisäksi myös shorts- linkin takaa.

Vauvan viihdekeskus - itsetehty tietysti

Kuinka saada vauva viihtymään keittiössä? No rakentamalla sille ihan oma viihdekeskus. 

Ei väliä, missä päin keittiötä vauva hyörii, ryömii ja pyörii, aina on jotain kivaa kädenulottuvilla. 

Osa on jo valmiina lattialla ja kaikki roikkuvat härpäkkeetkin saa kiskottua irti. 

Ai että miksi ne lelut roikkuvat tuolinjaloissa eivätkä ole lattialla? Koska ne kiinnostavat vauvaa paljon enemmän roikkuvina kuin valmiina tarjolla olevina.

Parhaimmillaan vauva leikkii keittiössä itsekseen yli puoli tuntia ja saan esimerkiksi hyvin leivottua. Toki välillä juttelen hänelle jotain ja käyn katsomassa leikkejään. 

Ja sitten on toki niitäkin hetkiä, kun mikään muu kuin äidin syli ei kiinnosta, ja sittenpä puuhataan vauva sylissä.

Koirien iso lääkeruisku, joka on vielä alkuperäisessä suojamuovissaan - rapisee ihanasti!

Tyhjäksi syöty vitamiinipurkki, jonne laitettu yksi kolikko sisälle - kolisee kivasti - ja tukeva naru ympärille, joka estää purkin vierimisen liian kauas ja narusta on myös kiva tarttua kiinni.

Puinen verhorengas - yksinkertaisuudessaan ihmeellisen kiinnostava, juuri sopiva koko vauvan tarttua kädellä kiinni ( ja pureskella). Myös kiva heittoleluna, joskus pyörii tosi kivasti ihan vahingossa.

Tuttirasia, jossa lelu-ukkelin lippis sisällä, tämäkin kolisee kivasti.

Krokotiilipenaali, jonka sisällä ihanasti rapisevaa sellofaania ja ihanasti heliseviä kissanlelukulkusia.

Vanha, virkattu patalappu ja puisia verhorenkaita toisiinsa kiinnitettyinä, näitä on kiva pitää kiinni ja heilutella.

Yritin virkata matonkuteesta jotain hienoa ja kivaa, mutta tällaiset siitä tuli - onneksi vauva on kiitollinen lahjottava ja nämä äidin näperrykset kelpaavat hyvin näperreltäviksi.

Yksi suurimpia lemppareita - sopiva koko, helisee kivasti ja nauhoja on kiva pureskella.

Pehmoiset rasupupu ja kirahvi heilutteluun ja niistä etsitään pesulaput, joita on kiva pureskella.

Puuvillainen pitsiliina -kiva heilutella- ja pieni muovisanko -kiva käännellä, pureskella ja heilutella.

Muumi- leikkimatto on ollut ihan paras vauvan viihdyttäjä vastasyntyneestä vähän yli puolen vuoden ikään asti. Vauvan kasvettua leikkimattoiästä yli, olen irrottanut Muumin, Niiskuneidin, Nipsun, Haisulin ja Pikku Myyn kaaresta ja kas, monta kivaa uutta lelua käytössä! Osa rapisee, osa helisee ja yhdessä on myös peili, ja nuo kiinnitysleksut ovat yllättävän mielenkiintoiset myös.

Aina ensimmäisenä palapeli tyhjätään kaikista paloista ja niitä on kiva luisutella lattiaa vasten sekä tietysti pureskella - apina, leijona ja kirahvi ovat suosikit helpoiten tartuttavan muotonsa vuoksi varmaankin. Myös tyhjä palapelialusta luisuu kivasti lattialla ja sen kanssa voi mitellä voimiaan.

Tämä on oikeasti vesileikkikirja, mutta pehmomuovisen materiaalinsa ansiosta ihan paras kestävä ja pestävä pureskelulelu.

Muumipeikko oli pitkään aivan ylivoimainen järsimissuosikki, mutta nykyään kelpaavat ötökät, perhoset ja Pikku Myy myös siihenkin eikä vain viskomiseen.

Tylsyyden iskiessä voidaan lisäaktiviteeteiksi tarjoilla vielä muovisia leikkiastioita ja ruokia, kankaisia leikkiruokia tai ihan vaan pakasterasia, sen kansi tai vaikka jääpalamuotti - ihanan yksinkertaista.

Koirien ja vauvan kuukausikuulumiset laahaavat vähän jäljessä, viimeisin kertoo koirien ja vauvan viidennestä kuukaudesta ja löytyy täältä.

Kun koirani katosi...

...eli tarina siitä, kuinka bolognese -ja nyt puhutaan siis tietynrotuisesta koirasta, ei ruuasta-  melkein tuli syödyksi.

Pikkubolognese se aina näyttää söpöltä ja viattomalta, mutta on oikeasti hyvinkin kiero ja ovela italialainen.

Sen ajatuksenjuoksu on miettivä ja juonikas, aivan erilainen kuin näillä suorilla ja rehellisillä suomalaisilla.

Eivät lapinkoirat koskaan juonittele mitään, ne ovat todella selkeitä käytökseltään ja elävät siinä hetkessä, mikä meneillään on.

Bolognese sen sijaan ihan suunnitelmallisesti etsii tilaisuuksia tehdä asioita, joita ei saisi. Se selvästi miettii ja kyseenalaistaa asioita, jota lapinkoirat eivät koskaan tee.

Esimerkki 1

Talvella pihaa ympäröivästä aidasta voi päästä jostain kohdin yli, kun lumikinokset madaltavat aitakorkeutta tilapäisesti. 

Lapinkoirat eivät koskaan edes mieti, että aidan toiselle puolelle pitäisi päästä. Jos lumi on ihan aidantasalla, saattavat ne vahingossa kävellä siitä, mutta asia myös unohtuu samantien merkityksettömänä.

Bolognese sen sijaan bongaa heti nämä karkureitit, käyttää tilaisuuden hyväkseen ja ihan taatusti muistaa joka päivä siitä eteenpäinkin, että aidan toiselle puolen pääsee.

Esimerkki 2

Lapinkoirien ollessa pihassa ja kuullessa luoksetulokutsun, ne eivät sen kummemmin mieti tilannetta, mikä sillä hetkellä on meneillään, vaan toimivat aina samalla tavalla.

Bolognese taas tekee jatkuvia tilannearvioita siitä, kannattaako ja tarvitseeko kutsua noudattaa. Jos sillä vaikkapa on jokin muu asia mielessään, ja se olettaa, että ihminen ei tiedä, missä se on, se ei tottele. Esimerkiksi jos huutelet sitä keskellä pihaa - ei mitään vaikutusta - mutta jos samalla kävelet sitä pensasta kohden, jossa tiedät sen olevan, niin se tulee sieltä pois.

Välillä minusta myös tuntuu, että Pikkubolognese ei halua, että saadaan tietää, missä se on ollut. En tiedä, pystyykö koira niin monimutkaiseen ajatteluun, mutta todella usein käy niin, että se huutelujen jälkeen suhahtaa jostain seläntakaa esiin tai ilmestyy rappusille oven taakse samantien, kun ihminen on sulkenut oven perässään.

Ei se Pikkubolognese jatkuvasti tee katoamistemppuja, eikä se koskaan kauaa ole poissa, muutenhan sitä ei tohtisi pihaan vapaaksi päästääkään. Kyse on ihan muutamista minuuteista ja usein ei edes tiedetä, onko se piileksinyt vain kotipihassa vai ollut aidan väärällä puolella.

Ainoastaan kerran, pari vuotta sitten, sitä sai odotella reilun kymmenisen minuuttia ja käydä jo tielläkin huutelemassa. Sillä kertaa sen nähtiin tulevan tietä pitkin juosten sieltä päin, missä se aiemmin päivälenkillä oli löytänyt jotain herkullista syötävää.

Pimeän aikoja helpotti, kun kolme talvea sitten ostin bologneselle vilkkuvan valopannan. Voi sitä koiran hämmennystä, kun ihmiset pimeälläkin aina tiesivät, missä päin pihaa se on, vaikka ennen syksyn ja talven pimeys oli ollut juuri parasta piiloutumisaikaa.

Kevättalvisessa aamupimeydessä sattui tämä viimeisinkin katoaminen ja harmillisesti - vai ovelasti - juuri silloin, kun pannan akku oli jäänyt lataamatta ja bolognesen sijaintia määrittävä sininen merkkivalo hohti enää himmeästi.

Kului vartti ja kului toinenkin vartti. Bolognese oli ollut kadoksissa puoli tuntia ja alkoi tuntua siltä, että se on päätynyt jonkin metsäneläimen ruokalistalle.

Tyhmä koira. Mitäs lähtee pois pihasta.

Käyn kolmannen kerran kiertämässä pihaa ja metsänreunaa taskulampun kanssa. Huutelen "kom och ät" "är du hungrig" "maten" - näitä yleensä varmoja ruokakutsuja - mutta pientä valkoista koiraa ei näy missään.

Pikkubolognese on ollut teillä tietymättömillä 45 minuuttia. Silmäkulmiini valahtaa muutama kyynel. Se taisi bolognesen tarina olla siinä.

Palaan takaisin sisälle. Pitää herättää vauva, laittaa se kantorinkkaan ja mennä jatkamaan etsimistä.

Ensin kuitenkin avaan ulko-oven kurkatakseni rappusille, jos olisi sattunut ihme ja Pikkubolognese olisikin siellä odottamassa. Ja siellä se oli! Oli sen näköisenä, että täällä olen oven takana odottanut ainakin puoli tuntia, että joku viimeinkin päästäisi tämän kylmässä kärvistelevän koiraparan sisälle.

En voi olla miettimättä, että missäköhän puskassa se on vain seissyt odottamassa, että palaan sisälle, ja sitten samantien perässäni juossut rappusille, jotta en näe, mistä se tuli.

Oletko missannut Kun koirani katosi osa ykkösen? Ei hätää, se löytyy täältä. 

Kädentaitojen taidonnäyte

Olen suuri lapasten ja villasukkien ystävä, mutta minusta ei itse niitä ole kutomaan. Olikin oikein ilahduttavaa, kun arpaonni suosi minua Enkulin käsityöt- blogin arvonnassa ja postilaatikkooni kolahtivat Lumi Karmitsan xoxo- nimisellä ohjeella kudotut ihanat lapaset. Lisäyllärinä Enkuli oli vielä laittanut mukaan upeasti kimmeltelevän voima-boho-tagin.

Minulla on tapana pitää aina joko kaksia lapasia päällekkäin tai sitten sormikkaita lapasten alla, joten minulla on siis niin sanottuja aluslapasia ja päällyslapasia. Nämä uudet lapaset saivat sisuksiinsa sormikkaat ja pääsivät heti käyttöön.

Harmillisesti talvi tuntuu loppuneen juuri nyt, kun saisin työnnellä vauvanvaunuja uusissa lapasissani, mutta toivotaan, että pakkaskelit palaavat vielä hetkeksi - ja jos ei, niin ainahan se tulee myös uusi talvi.

Enkulin kädentaidot eivät tosiaan rajoitu tarkasti kuvioituihin lapasiin (ja villasukkiin), vaan olen jo pitkään ihaillut hänen blogissaan myös taidokkaasti sommiteltuja, yksityiskohtia täynnä olevia kortteja ja tageja.

En ole yksin mielipiteeni kanssa, sillä vauvakin ihastui heti tähän värikkääseen, paljetteja sisältävään tagiin - varsinkin tuo roikkuva hapsukoriste oli erityisesti hänen mieleensä. Laitoin tagin korttikansioomme muovitaskuun, josta voimme vauvan kanssa sitä turvallisesti yhdessä ihastella.

Suuri kiitos vielä Enkulille näistä ja tiedoksi, että lapasten koko on juuri sopiva! 😊

Rakkauden rytmissä hengitän

Ovatko ne runoja vai mietelauseita, on yksi ajatuksistani lukiessani äitini uutta runokirjaa Rakkauden rytmissä hengitän. 

Ehkä ne ovat vähän molempia, mutta se on ainakin selvää, että kuten äitini ensimmäisessäkin runokirjassa Rakkaudella merkitty, myös tässä runot jättävät tilan lukijan omille tulkinnoille. 

Pidän siitä, että äitini runot eivät ole valmiita, yksiselitteisiä, vaan että ne saavat ajattelemaan, oivaltamaan, vähän haastavatkin lukijansa.

"Pisara kerrallaan veden voima hioo kiveä pyöreäksi ja sileäksi. Pisara kerrallaan Rakkaus hioo ihmistä säteilemään sitä kirkkautta joka on." Ulla Ollanketo

"Ovi on auki ja seison kynnyksellä. Katson eteen ja taakse, mietin tätä hetkeä, kynnyksellä. Kuinka hyvä on elämä." Ulla Ollanketo 

Kirjan ulkoasusta vastaa jälleen Seinäjokinen Mainoshuone Force, joka suunnittelee ja toteuttaa asiakkailleen myös muun muassa nettisivuja, verkkokauppoja, sosiaalisen median julkaisuja, valokuvia ja logoja.

Kirjan painotyökin on kotimaista käsialaa, kuten viimeksikin, ja sen on hoitanut Printek Keuruulla. 

"Löydän tien läpi elämän labyrintin. Umpikujien kautta valoa kohti vaellan." Ulla Ollanketo 

Tasan vuosi sitten kirjoitin otsikolla "Runokirja ystävänpäivälahjaksi" (<klik>), ja lahjoitin yhden äitini Rakkaudella merkitty-runokirjan blogini lukijalle, Sartsalle.

Äitini oli ennakkoon tietämätön tästä teostani, ja todella otettu, kun tämän minun blogini kautta löysi tiensä Sartsan Silmukka soikoon-blogiin (<klik>), jossa oli kerrottu hänen kirjastaan ja vielä blogin lukijoiltakin oli tullut siihen monta kommenttia.

Nyt olisi jälleen jaossa runokirja ystävänpäivälahjaksi. Tällä kertaa äitini ihan itse ehdotti, että haluaisinko antaa hänen uudenkin runokirjansa jollekin, joka täällä käy juttujani lukemassa.

Mikäli siis runosuonesi sykkii siihen suuntaan, että tällainen Rakkauden rytmissä hengitän -teoksen lukeminen kiinnostaisi, hihkaise asiasi kommenttikenttään.

"Tuuli riepottelee lehdet puista maan keltaiseksi kullaksi kulkea. Hengästyneenä jään ihmettelemään kauneutta joka syntyy luopumisesta." Ulla Ollanketo 

Edellinen runokirja on ostettavissa myös netistä (<klik>), tämä uusi ainakin vielä vain suoraan kirjoittajalta (tai minulta).

Minäkin olen kirjoittanut kirjan, tai no, oikeastaan tehnyt blogistani kirjan (<klik>) itselleni muistoksi Lumes-koiran (joka muuten juuri täytti sen 16 vuotta, <klik> ) pentuajasta. Sen verran kova työ siinä oli, että toista kirjaa blogistani ei vielä ole ilmestynyt, vaikka sellaisen haluaisinkin tehdä.

Ps. Toivottavasti ystävänpäiväsi oli ystävällinen. <3