Lapsuudenkotini pihassa on vanha vesikaivo, josta saa vettä veivaamalla ketjun päässä olevan sangon alas kaivoon ja sitten takaisin ylös.
Meitä lapsia yritettiin pelotella kaivossa asuvalla näkillä, joka kuulemma nappaisi mukaansa kaivoon lapset, jotka kurkistelevat kaivonluukusta.
Ei me sellaiseen satuolentoon uskottu ( ei muuten uskottu ikinä joulupukkiinkaan, vaikka sitäkin tarinaa meille ylläpitää yritettiin ), mutta ei myöskään oltu niin tyhmiä, että oltaisiin menty liiaksi kurkistelemaan kaivoon - sitä sankoa me kyllä hilattiin alas ja ylös.
Äitini lapsuudenkodin lähellä on hiekkamonttu, jossa he kävivät lapsena uimassa. Meille on kerrottu, että siihen aikaan siellä oli iilimatoja, jotka tarttuivat uimareihin kiinni.
Monttu ei meidän aikanamme ollut enää uimakäytössä, se oli näivettynyt ja pusikoitunut, mutta sen ohi kulki kahden tien välinen oikoreitti.
Tämä ajatus iilimadoista oli meistä lapsista niin pelottava, ettemme uskaltaneet poiketa askeltakaan tältä montun ohi kulkevalta polulta.
Kerran tosin yritimme veljeni kanssa olla rohkeita ja mennä rantaan katsomaan, josko siellä näkyisi matoja, mutta jo muutaman metrin jälkeen pyörsimme takaisin - ties vaikka iilimadot vaanisivat pusikossa, jota oli ainakin parinkymmenen metrin mittaisesti ennen vesirajaa, ja hyppäisivät niskaan.
Iilimatohan on viralliselta nimeltään siis verijuotikas ja se käyttää ravinnokseen/ tarvitsee lisääntyäkseen nisäkkäiden verta.
Nykyään ihmiset usein sekoittavat iilimadon hevosjuotikkaaseen, joka on hyvin yleinen ja ravinnokseen syö toisia, itseään pienempiä selkärangattomia.
Iilimato itsessään sen sijaan on vuosikymmenten aikana harvinaistunut niin, että laji on tänä päivänä uhanalainen ja rauhoitettu. Vaikka ei siltä ehkä tunnu, olet siis onnekas, jos törmäät siihen!
Ylellä on artikkeli iilimatojen harvinaistumisesta - tiesitkö esimerkiksi, että niitä aikanaan kerättiin kymmeniä tuhansia ja myytiin ulkomaille lääkintäkäyttöön. Artikkeli täällä.
Iilimadon tuntomerkit ynnä muut faktat Suomen lajitietokeskuksen sivuilla täällä ja hevosjuotikkaan vastaavat täällä.
Meidän kodin lähiympäristössä elelee runsaasti sammakoita. Sammakot käyvät keväisin kutemassa tienvarsiojiin ja nappopäiden - sammakonpoikasten siis - kehitystä on kiva seurailla niissä aina siihen asti, kunnes ojien kasvillisuus peittää näkyvyyden veteen.
Toissakesänä havaitsimme yhdessä ojassa muutakin elämää kuin sammakonpoikasia. Siellä uiskenteli kaksi matoa, jotka määrittelin hevosjuotikkaiksi - ne syövät muun muassa juuri näitä nappopäitä. Sielläpä oli juotikkailla lokoisat oltavat, kun ruokaa uiskenteli ympärillä runsain mitoin.
Viime kesänä juotikkaat olivat jälleen samassa ojassa, mutta jäivät sammakotta. Kaikki sammakonmunat olivat näet jäätyneet loppukevään pakkasöinä eikä niistä poikasia enää kuoriutunut.
Minua olisi kiinnostanut katsella juotikkaita hieman lähemminkin, mutta sen verran lapsuuden verijuotikaspelko on vielä selkäytimessä, etten uskaltanut kättäni laittaa hevosjuotikkaidenkaan lähelle.
Olen ihmetellyt, mistä juotikkaat kyseiseen ojaan ovat ilmestyneet. Ojasta on kyllä yhteys suurempaan ojaan, siitä pieneen jokeen ja joesta mereen, mutta oja on kuitenkin aina jossain kohtaa kesää aivan kuiva.
Nyt, kun löysin tuon lajitietokeskuksen sivut, selvisi, että hevosjuotikkaat pystyvät kulkemaan myös kuivalla maalla. Se selittääkin paljon.
En tosin tiedä, onko se ajatuksena kovin mukava, sillä siinä tapauksessa juotikkaisiin - olkoonkin hevosjuotikas ja ihmiselle täysin vaaraton - voi periaatteessa törmätä ihan missä vaan.
Juotikkaita on useita eri lajeja vielä näiden kahdenkin lisäksi. Useat ovat esimerkiksi kalojen loisia.
Juotikkailla on sekä etu- että takaosassaan imukupit, joilla ne saattavat joskus tarttua myös ihmiseen kiinni. Suomessa tavattavista juotikkaista ei kuitenkaan minkään muun kuin verijuotikkaan hampaiden pitäisi pystyä ihmisen puremiseen.
Nytpä olisikin sitten todella kiinnostavaa kuulla, kuinka sinua peloteltu/ yritetty pelotella lapsena, sekä jos joku muukin on tavannut juotikkaita!