Retki vanhalle soramontulle

Kuulin vanhasta, käymisen arvoisesta soramontusta, joka sijaitsee Pohjanmaalla, Mustasaaressa. Uteliaana piti koirien kera lähteä katsomaan, millainen paikka kyseessä on. Yllätyin täysin.

Vanhasta soramontusta ei ihan ensimmäisenä tule mieleen näin kaunis paikka, kuin minne tiemme löysimme. Luonto oli vallannut vanhat soramaisemat ja paikasta tuli enemmänkin mieleen pieni metsäjärvi kuin soramonttu. 



Auringonpaiste sai syyspuvussaan olevat lehtipuut hehkumaan kauniin kultaisina ja heijastukset veteen kruunasivat maiseman. Mietin, kuinka paljon nättejä paikkoja onkaan olemassa myös siellä, josta ei niitä ihan ensimmäisenä kuvittelisi löytävänsä.

Montun vierustoilta ja montulle vievän metsätien varrelta näkyi lähtevän useita polkuja metsään, mutta emme tällä kertaa ehtineet niihin tutustumaan. Muutamia ulkoilijoita näimme, joten monttu ympäröivine metsineen on ilmeisesti paikallisillekin mukava ulkoilukohde.

Se aina ihmetyttää, miten hylättyjä, tai ainakin hylätyltä vaikuttavia, erilaisia työkoneita löytyy mitä kummallisimmista paikoista. Ajattelisi, että jos ne aikoinaan olisi myynyt pois, olisi niistä edes jotain rahaa saanut, mutta ei, jätetään mieluummin metsään sammaloitumaan.

Tämän vanhan soramontun luokse löytää tiensä, kun suuntaa ensin Andreas Knips Hembageria kohden, mutta jonkin verran ennen sitä kääntyykin vasemmalle metsätielle. Tietä, joka paikoin on kuoppainen, voi ajella lähes loppuun asti, tai sitten voi jättää autonsa johonkin sopivaan kohtaan tienvarteen ja kävellä perille.

Ajatuksia agilitysta

Mestan saapuessa minulle pienenä pentuna, oli tarkoituksenani alun perin, että keskittyisimme ihan ensimmäisenä agilityn harrastamiseen ja muiden lajien vuoro tulisi sitten vähän myöhemmin. Tämän vuoksi aloitinkin agilityn pohjataitojen harjoittelun heti Mestan ollessa vielä pentu, ja etenimme vähitellen varsinaista lajiharjoittelua kohden.

Nämä alkuperäiset suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mestan ollessa 1-vuotias, kun pääsimme mukaan kennelpiirimme kaksivuotiseen nuorten koirien tokorinkiin ja sitä myötä päälajimme vaihtuikin yllättäen agilitysta tokoon.

Tokoringin jälkeen panostin pari vuotta palveluskoirien hakuun, jonka jälkeen aikaa vierähti koiratanssin (harrastuksena koiratanssi) parissa. Mestan ollessa 6-vuotias, havahduin siihen, että jos vielä haluaisin tosissani sen kanssa agilityakin harrastamaan, niin se pitäisi vähän niin kuin tehdä nyt eikä vasta eläkepäivillä.

Seurassa, jonka toiminnassa tuohon aikaan eniten olin mukana, oli agilityesteet kahdella kentällä, mutta ei minun lisäkseni muita agilitytreenien vetäjiä. Omat agilityoppini taas olivat peräisin vuodelta 2000, jolloin kävin alkeiskurssin ensimmäisen oman koirani kanssa, sekä myöhemmin Lumeksen itsenäisestä/kavereiden kanssa treenaamisesta saatu kokemus.

Osasin siis opettaa koirille esteet ja niillä radanomaisesti etenemisen, mutta mistään nykyajan hienosta koiran ohjaamisesta agiradalla minulla ei ollut mitään hajua - eikä ole oikein kyllä vieläkään, vaikka paljon viime vuosina olenkin edistynyt.

Lumeksen kanssa pärjäsin agilityssa joten kuten 3-luokkaa myöden silloisilla taidoillani, koska juoksimme koko radan läpi samaan tahtiin. Olen muistellut sen johtuvan siitä, että Lumeksen vauhti oli aika rauhallinen. Nyt, katsoessani vanhoja kisavideoita, näen, miten paikoin epäselvä ohjaamiseni hidastaa ja hämmentää Lumesta sekä saa sen välillä odottelemaan minua ja myöhässä olevia ohjeitani seuraavasta esteestä. Mutta miten kiltti Lumes onkaan ollut, kun se on jaksanut tunaroivaa omistajaansa!

Mestan olen osannut opettaa hakeutumaan itsenäisemmin esteille ja ehkä sen luonnekaan ei siitä johtuen ole niin "ohjaajakiltti" kuin Lumeksella, vaan se niin sanotusti lukee rataa ja miettii itsekin enemmän, mikä voisi olla seuraava este. Tämä eteneväisyys, vaikka siis hyvä ja tavoiteltava asia onkin, toi minulle ongelmia, koska vauhdikkaammin etenevän koiran ohjaaminen vaatii minulta parempaa koiran ohjaamista, jotta pysymme samalla kartalla reittivalintojen suhteen.

Onneksemme seuramme agilitytreeneille yhtäkkiä ilmoittautuikin uusi, taitava vetäjä ja mekin pääsimme Mestan kanssa viimein viikoittaisiin, ohjattuihin treeneihin. Ja miten paljon apua siitä meille olikaan, koska muun muassa pujotteluongelmamme ratkesi (kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa), keinun suorittamiseen saatiin lisää itsevarmuutta ja vauhtia sekä opimme hyödyllisiä ohjaustapoja erilaisiin esteiden lähestymisiin.

Niiden kahden treenivuoden aikana osallistuimme Mestan kanssa ensimmäisiin virallisiin agilitykilpailuihimme, nousimme 1-luokasta 2-luokkaan ja saimme kakkosista ensimmäisen nollan. Oli mukava huomata, että treeneissä oli opeteltu juuri sellaisia asioita, joita kisoissakin tuli vastaan. "Kyllä me tämä osataan" on kiva tunne tutustuessa rataan ja varsinkin sitä koiran kanssa suorittaessa.

Vaikka paljon opimmekin uutta ja parempaa yhteistyötä, eivät kaikki kisaradat olleet sujuvaa menoa vaan monenlaista kommervenkkia tuli vastaan. Milloin minä mokailin ja milloin taas Mesta keksi ihan omiaan - sillä on ihmeellinen taito yllättää minut mitä kummallisimmilla keksinnöillään sekä treeneissä että kisoissa.

Parhaiten on jäänyt mieleen, kun se kerran kesken kisaradan yhtäkkiä vain häipyi kehästä ulos ilmeisesti maahan jättämälleni namipussille, ja minä jäin kentälle yksin seisomaan wtf. Sitten Mesta juoksee iloisena takaisin luokseni "hei, jaa sä jäit tänne vielä" ja jatkettiin rata siitä loppuun kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan. Olisi muuten ollut puhdas nollarata ilman kehäpoistumisen tuomaa hylkäystä.

Kesällä -21 muutimme toisaalle asumaan ja koska olin ollut jo ajoissa asialla, olimme saaneet Mestan kanssa valmiiksi agitreenipaikan uudesta seurastamme. Kesä-joulukuun meitä opetti koutsi1, tammi-elokuun koutsi2 ja juuri alkaneella syyskaudella meille vaihtui koutsi3.

Olen hieman muutosvastarintainen tyyppi ja pysyttelisin mielelläni saman, meille sopivaksi havaitun kouluttajan treeneissä, mutta olen näiden muutosten ansiosta huomannut, ettei se vaihtelu aina pahasta ole. Kaikki ovat osanneet viedä meitä todella hyvin eteenpäin ja keskittyneet hieman eri asioihin, mikä on hyvä juttu. Osaamiseni Mestan kanssa on edistynyt huomattavan paljon.

Mesta Lappalaiskoirat ry:n kesäleirillä vuonna 2016 Rokualla.

Agilityssa on yleistä käydä kisoissa jopa joka viikonloppu, mutta itse olen kisannut aika säästeliäästi. En ensinnäkään jaksa käydä joka viikonloppu kisoissa ja toisekseen en halua ajella kisoihin kovinkaan kauaksi. 2020 kävin Mestan kanssa viisissä kisoissa (11 kisastarttia), 2021 kaksissa kisoissa (6 kisastarttia) ja nyt 2022 on takana kahdeksat kisat (15 kisastarttia).

Alkuperäinen tavoitteeni Mestan kanssa agilityssa oli sama kuin Lumeksen kanssa - päästä 3-luokkaan asti ja sitten voidaan lopettaa kisaaminen. Nyt meillä on takana kahdeksan starttia kolmosissa, jo kolme nollatulosta ja niin kiva fiilis päällä, ettei yhtään tee mieli lopettaa agilitya. Mesta vain täyttää ensi keväänä 10-vuotta, ja vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin jotenkin sitä haluaisi myös keventää ikääntyvän koiran harrastuksia vähemmän rasittaviksi.

Mestasta on harmillisen vähän agilityvideoita. Viime kisoihimme pyysinkin siksi siskoni käymään ja kuvaamaan meitä. Olipa ihana viimein itsekin nähdä, miltä meidän meno näyttää! Mesta etenee niin keveästi ja vaivattomasti, etten voi kuin ihailla. Ja vaikka ohjaamisessani on vielä hurjasti parannettavaa, saan kuitenkin ohjattua Mestan sujuvasti koko radan läpi ja yhteistyömme on oikein hyvää.

Jos alla oleva video ei näy, linkki Youtubeen.

Itse tehty haavapuku koiralle

Koirille suositellaan leikkausten, yleisimmin kastraation/sterilisaation, jälkeen pidettäväksi haavapukua tai pantaan kiinnitettävää, muovista "tötterökauluria", jotteivat ne nuole ja/tai järsi leikkaushaavaansa. Klinikalta yleensä annetaan mukaan juurikin muovikauluri, mutta harva omistaja on huomannut etukäteen totuttaa koiransa sen käyttöön. Osa koirista ei ole kaulurista moksistaan, mutta moni vieroksuu päänsä yli menevää tötteröä, joka tuntuu ikävältä osuessaan huonekaluihin tmv. ja hankaloittaa mukavan nukkuma-asennonkin löytämistä.

Muovikauluria suositaan, koska se on helppo, edullinen ja yleensä varmin tapa estää koiran pääsy haava-alueelle. Haavapuku sen sijaan on monesti koiralle mukavampi vaihtoehto eikä vaadi samalla tavalla opettelua kuin kauluri, mutta se pitäisi hoksata hankkia koiralle jo etukäteen.

Loppuvuodesta 2017 tein aika nopeasti päätöksen Mestan kastroinnista, kun eturauhasvaivat uusivat samantien hormonihoidon vaikutusajan päättymisen jälkeen. Kuten suuri osa muistakaan koiranomistajista, en minäkään sen kummemmin ajatellut etukäteen haavanhoitoasioita. Siinä vaiheessa se olikin jo sitten myöhäistä, kun silmien liikuttamista lukuunottamatta taju kankaalla oleva koira kannettiin autoon kauluri päässään.

Kaulurin heivasin heti pois, eikä nukutuksesta väsynyt koira kyllä osoittanutkaan mitään mielenkiintoa haaroväliinsä. Illan tullen vetäisin sille kaksi vanhaa, uusiokäyttöä odottanutta t-paitaa housuiksi ja paidaksi. Rennon oloasuinen lapinkoira oli aika kotoisa näky.

Etuosan paita oli Mestalla ihan vain kiristettynä selänpäältä solmulla, kuten kuvastakin näkyy. Se pysyi oikein hyvin paikoillaan. Takaosan paita oli pienellä fleece-kankaanpätkällä solmittu kiinni rinnan ympäri, mutta siitä huolimatta paita valui aina taaksepäin, vaikka tein siihen vielä muitakin virityksiä, kuten mm. samanlaisia solmuja kuin etuosan paitaankin.

Aivan liian isojahan nämä paidat toki olivatkin Mestalle, mutta itse tykkäsin, että varsinkin takajalkojen välissä oli paljon löysää, jottei kangas osu haavaan. Näillä t-paitayhdistelmillä mentiin niin kauan, kun Mestaa ei tarvinnut jättää yksin kotiin. Yötkin sujuivat hyvin näissä vermeissä, kun aitasin Mestan nukkumaan sängyn viereeni.

Leikkauspäivän ilta, Mesta ihan nuutunut vielä nukutuksesta.

Kun tuli aika jättää Mesta yksin kotiin, oli sille tehtävä haavapuku, joka pysyisi kunnolla päällä ja suojaisi myös haava-aluetta varmemmin. Jälleen nappasin vaatekaapista jo aikansa eläneen t-paidan, puin sen Mestalle takajaloista alkaen ja tuumailin, miten lähdetään haalaria siitä tekemään.

Vatsanympäryksestä leikkasin suunnilleen 15-20cm pois ja ompelin leikatut reunat takaisin toisiinsa kiinni. Poisleikatusta palasta muotoilin ja ompelin etujaloille lahkeet, jolloin samalla saatiin aikaiseksi kaula-aukko. Paidan hihoja, eli tässä tapauksessa takajalkoihin lahkeita, kavensin sekä lyhensin.

T-paidan alkuperäinen kaula-aukko oli häntäkolona, sitäkin pienensin. Takajalkojen väliin puvun sisäpuolelle ompelin kiinni päällekkäin kaksi fleece-kankaan palaa, koska t-paita itsessään on niin ohutta, että sen läpi koira saisi halutessaan nuoltua ja hampaillaan nakerrettuakin haavaa. Haalarin sai puettua päälle uuden, suurehkon kaula-aukon läpi takajaloista alkaen.

Lähes kaikki puvun saumat ompelin tarkoituksella niin päin, että sauman taitteet tulevat ulkopuolelle, jotteivat ne osu nykyisiin tai mahdollisesti tuleviin haavoihin. Nappi, ja toisella puolella napinlävi, olivat kaula-aukon pienentämistä varten haalarin ollessa päällä. Ajatus oli ensin, että ne vedettäisiin etukautta kiinni, mutta ompelun jälkeen näyttikin siltä, että käytännön kannalta on parempi kiristää pukua kaulalta ylöspäin.

Perinteisesti koirien haalareissa on vetoketju selänpäällä, mutta en jaksanut tällä kertaa nähdä vetoketjun ompelemisen vaivaa, eikä t-paitakangas materiaalinakaan vetoketjulle oikein sovi. Tykkäsin, että puku oli tällaisenaan oikein helppo ja nopsa pukea Mestalle. Puku myös pysyi oikein hyvin Mestan päällä, ja joustavuuden ja väljyyden ansiosta myös ainakin näytti olevan mukava käyttää, vaikka kuvia varten ei niin iloisella ilmeellä poseerattukaan. 

Pidin Mestalla pukua parisen viikkoa yöt ja yksinolot. Loppuajasta sitä ei tosin varmaan olisi enää tarvinnut, mutta halusin ottaa varman päälle ja pitää haavan suojassa vähän suositeltua pidempään.

Alkuvuodesta 2020 haavapuku tuli jälleen tarpeeseen, Lumes jouduttiin kastroimaan kiveskasvaimen vuoksi. Tosin sillä kertaa olin kokemuksesta viisastunut ja opetin Lumeksen valmiiksi muovikaulurin käyttämiseen, joten pystyin pitämään sillä vaihdellen sekä kauluria että haavapukua.

Halvat on huvit

Ennen muuttoamme nykyiseen asuinpaikkaamme, ulkoilutin koiria paljon vapaana metsässä (metsä parantaa). Mesta nautti erityisen paljon keppien kanssa leikkimisestä ja keppi suussaan juoksentelusta, joka taas ei ollut minun mielestäni oikein hyvä homma siihen sisältyvien loukkaantumisriskien vuoksi.

Leluja oli hankala kuljettaa mukana, kun niiden piti kuitenkin olla sen verran suuria, etteivät heti joudu hukkaan varvikossa tai lumihangessa, ja suuret lelut taas eivät millään mahtuneet takintaskuihin. Käsissäni en niitä halunnut pitkiä matkoa kanniskella, kun ei se Mesta kuitenkin koko lenkkiä niitä kanna. Lopulta keksin oikein passelin ratkaisun, keltainen köydenpätkä - löytyy hyvin metsästä ja helppo kantaa olan yli heitettynä.

Yritys hyvä kymmenen, mutta johonkin se köysikin lopulta katosi. Mielestäni se kyllä aina lenkin päätteeksi tuli kotiin, mutta kerran sitä vaan ei enää löytynyt mistään. Jossain vaiheessa, oltuaan hetkisen aikaa lelutta metsässä ja minun ollessa edelleen innostumatta keppileikeistä, Mesta sai hyvän idean.

Mikäpä sitä olisikaan parempi lelu metsässä riehumiseen kuin minun hanskani? Olen itse kyllä Mestan kanssa asiasta hieman eri mieltä, koska mielummin käyttäisin lämmintä ja kuivaa kuin kuolaista/lumista hanskaa. Mutta raaskinko kieltääkään, kun Mesta tulee hanskaleikeistä niin iloiseksi? Enpä tietenkään, leikkiköön sitten.

Yritin muutaman kerran ottaa lelua mukaan, että Mesta voisi juosta sellaisen kanssa eikä minun hanskani kanssa, mutta eihän se lelu ollut yhtään niin hauska juttu kuin minun hanskani. Ei auttanut, vaikka otin mukaan ylimääräisen hanskankin ihan varta vasten Mestalle, ei sitä sellaisella saanut huijattua.

Nykyään Mesta on unohtanut hanskaleikkinsä, kun täällä se joutuu lenkkeilemään niin paljon remmissä eikä sitä remmissä leikit kiinnosta. Se on tosi harmillista, sillä pelkkä kytkettynä ulkoilu kyläteitä pitkin ei tee koiria eikä minua onnelliseksi. Täytyykin taas ottaa asiakseen lähtemällä lähteä johonkin metsäänkin välillä.

Kun koira kyykäärmeen kohtasi

Suomessa esiintyy luonnonvaraisena kolme käärmelajia: Rantakäärme (myrkytön), kangaskäärme (myrkytön, tavataan vain Ahvenanmaalla) ja kyykäärme. Kyy on myrkyllisyytensä vuoksi monien ihmisten inhokkilistalla ykkösenä, vaikka tilastollisesti kyynpuremat ovat melko harvinaisia, vain 50-150 vuodessa. Ihmisiä enemmän kyynpuremia tosin kohdistuu lemmikki- ja kotieläimiin, niiden saamien puremien määrä on ilmeisesti ainakin kolminkertainen.

Itse olen koko ikäni kulkenut paljon metsissä (klik) ja pelloilla koirien kanssa, ja kaikkina näinä vuosina olen edes nähnyt kyyn alle kymmenen kertaa - ja näistäkin yli puolet olisi jäänyt huomaamatta ilman koirien mukanaoloa. Oma kokemukseni kyykäärmeistä onkin, että ne eivät ihan helpolla pure - ja kun ne eivät pure, niitä harvoin edes huomaa, vaikka ihan vierestä kulkisi. Samahan se taitaa olla kaikkien luonnoneläinten kanssa, ne huomaavat meidät, mutta me emme näe niitä.

Ensimmäinen kohtaamiseni kyyn kanssa tapahtui ollessani silloisten koirieni kanssa lenkillä hiekkamontuille. Metsätiellä, noin kilometri ennen monttuja, molemmat koirat hyppäsivät yhtäkkiä ojaan ja samantien ojasta pois. Olipas kummallinen juttu, mietiskelin, ja jatkoin matkaa montuille, jossa koirista suurempi kävi uimassa lelunsa kera.

Käveltyämme hetken matkaa takaisinpäin, aloin katsomaan, että ihan kuin sillä uimassa käyneellä koiralla olisi kuono vähän hassunnäköinen. Jonkin ajan päästä turvotus oli jo niin selkeä, ettei siitä voinut erehtyä - ilmeisesti ojassa oli ollut kyy, jonka päälle koirat olivat suoraan hypänneet ja kyy oli säikähtyneenä purrut niistä toista kuonoon. Kotiin päästyämme koira oli jo vähän vaisu ja lähdin pikaisesti hakemaan sille kyytabletteja apteekista.

Tuohon aikaan yleinen suositus oli kyytablettien antaminen ja lääkäriin soiteltiin vasta silloin, jos koiran vointi käy oikein huonoksi. Näin minäkin tein, ja koirani oli viikon verran voipunut, mutta vähitellen sen vointi palautui normaaliksi. Nykyään suositellaan, että kyytablettien antamisen sijaan koira viedään lääkäriin heti kyynpureman saatuaan, sillä tukihoito tehoaa parhaiten, mitä nopeammin se saadaan aloitettua.

Olin ennen luullut, että kyyt eivät liiku lumihangella, mutta väärässä olin, Lumeksen ensimmäinen kyylöytö oli juurikin keväthangilta. Lumes oli vapaana jonkin matkaa edelläni, kun kiinnitin huomiota sen omituiseen käytökseen. Lumes seisoi paikoillaan metsätien reunassa ja veti päätään eteen-taakse-eteen-taakse. Kävelin lähemmäs katsomaan, mitä se Lumes oikein touhuaa ja sillähän oli siellä meneillään vuoropuhelu kyyn kanssa: Moi, kuka sä oot? Painu hittoon täältä! Moi, kuka sä oot? Painu hittoon täältä tai puren! Moi, kuka sä oot? Usko nyt, en halua tutustua!

Kyy oli puolustusasemissa pää pystyssä ja teki valeiskun Lumekseen päin, jolloin Lumes veti päätään taaksepäin. Valeiskun jälkeen taas kyy veti päätään taakse, jolloin Lumes siirsi päätään eteenpäin lähemmäs kyytä, jonka vuoksi kyy teki taas valeiskun ja Lumes veti päänsä taaksepäin, jolloin kyy vetäytyi myös ja Lumes taas siirsi päänsä lähemmäs kyytä jne.

Täytyy kyllä kehua, miten kärsivällinen tuo kyy Lumeksen kanssa oli, koska tämä eteen-taakse-eteen-taakse show ehti jatkua tosiaan useamman kerran ennen kuin huomasin kyyn ja käskin pois Lumeksen, joka totteli heti. Ja toisaalta oli myös onni, että Lumes kunnioitti kyyn elekieltä ja vetäytyi aina kyyn uhkauseleen tieltä, jolloin kyy pysyi rauhallisempana.

Koska rauhanneuvottelut kyyn kanssa eivät ensimmäisellä kerralla tuottaneet tulosta, päätti Lumes muutaman välivuoden jälkeen yrittää tutustua niihin uudestaan. Olimme siskon ja hänen lastensa kanssa etsimässä geokätköjä, lapset taluttivat koiria, kun Lumes alkoi kiskoa itseään polulta varvikkoon päin. Menin katsomaan, mitä se Lumes nyt niin sinne haluaa, ja kyyhän siellä luikerteli edellä kovaa vauhtia karkuun ja Lumes perässä kuono melkein kyyn hännässä kiinni. 

Tämäkään ei vielä Lumekselle riittänyt, vaan samantapainen tilanne toistui myöhemmin myös kotimetsässämme. Sekään kyy ei onneksemme hännillään tulevaa Lumesta purrut, kunhan yritti edetä rivakkaa tahtia pois utealiaan koiran ulottuvilta. En tiedä, mikä käärmeissä Lumesta kiehtoo. Jänis saa lähteä nenän edestä juoksuun, metso lentää metrin päästä ohi ja hiiret/myyrät vipeltää menemään ihan rauhassa, eikä Lumesta kiinnosta. Ehkä se ei jotenkin miellä käärmettä samalla tavalla eläimeksi, vaan se on jokin outo, kiehtova asia, jota pitää tutkia lähempää.

Muutama viikko sitten Mesta juoksi mökkipolulla kyyn yli, siitä kerroinkin silloin instagramissa. Mesta ei huomannut kyytä ollenkaan, minä siinä vaiheessa, kun Mestan juostua kyyn yli, kyy nousi puolustusasemiin sihisemään. Se oli aika jännittävä tilanne. En tiennyt yhtään, oliko kyy purrut Mestaa vai ei. Minun oli myös itse päästävä kyyn ohi, ja vaikka tiedän, etteivät ne tee hyökkäyksiä monen metrin päähän, vähän silti pelotti kiertää pää pystyssä sihisevä kyy sen katsoessa vuoroin minun ja vuoroin Mestan suuntaan. Kannoin Mestan mökille ja tarkkailin sitä pari tuntia, mutta se oli pirteä eikä mihinkään kohtaan koiraa noussut turvotusta, joten kyy ei ollut purrut sitä.

Aikoinaan treenatessani usean vuoden ajan hakua koirieni kanssa, etsintäaluetta tallatessamme törmäsimme kyihin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kyyn löytäjä olin minä - huomasin kyyn kesken askeleen ollessani juuri laskemassa jalkaani alas. Kyy köllötteli varvikossa ja huikkasin treenikavereille, että mitäs nyt tehdään. Päädyimme nostamaan kyyn kepinnokkaan ja kantamaan kivenkoloon, jonka jälkeen treenit jatkuivat normaalisti, eikä kyytä enää näkynyt. Toisissa treeneissä kyy löytyi samoin, sen päälle melkein astuttiin, mutta silloin vaihdoimme treenit toiseen kohtaan metsää, kun mukana oli yksi hyvin käärmekammoinen henkilö.

Kuvat ja videot ovat syyskuulta 2020 Keski-Pohjanmaalla sijaitsevan Vetelin Puusaaren alueen pururadan/hiihtoladun maastoista, joissa on todella kivat reitit ja maisemat. Kannattaa piipahtaa, jos liikkuu niillä nurkilla, auton parkkeeraus hiihtomaja Pärinäpirtin pihaan (Kokkolantie 155).

Taistelevat joutsenet

Melko tarkalleen pari vuotta sitten olin ollut koirieni kanssa iltasuppailemassa (Harrastuksena suppailu), kun jo pakattuani kaikki kamppeet takaisin autoon, huomasin neljän joutsenen olevan laskeutumassa järvelle. Tilanne vaikutti idylliseltä ja fiilistelin siinä, että ai miten mukavaa, kun järvellä asusteleva joutsenpari poikasensa kera saa vähän seuraa syysmuuttokokoontujista.

Kuinka väärässä olinkaan. Järvellä asustellut joutsenpari ei todellakaan ollut vielä muuttoseuraa vailla, vaan aloitti kauhean kaakatuksen ja siipien uhkaavan räpyttelyn samantien kahden ensimmäisen joutsenen laskeutuessa veteen. Tulokkaat huomasivatkin nopeasti olevansa ei toivottua seuraa ja lähtivät niiltä sijoiltaan takaisin lentoon.

Tämän kyseisen joutsenparin poikanen oli hieman keskenkasvuinen, jonka vuoksi emolintunsa eivät olleet vielä muuttoaikeissa ja ilmeisesti kokivat vieraat joutsenet uhkaksi. Vaikka kevät- ja syysmuutoissa joutsenet kokoontuvatkin kymmenien, jopa satojen yksilöiden parviksi, ovat ne pesimäkaudella hyvinkin reviiritietoisia ja puolustavat hanakasti itselleen valitsemaansa asuinympäristöä sekä poikasiaan. 

Harrastuksena suppailu

Uiminen on hyvä, turvallinen ja tehokas liikuntamuoto ihmisten lisäksi myös koirille, ja varsinkin helteisillä kesäkeleillä se nousee arvoonsa, kun normaalia lenkkeilyä joutuu vähentämään. Aloittaessani suppailun kesällä 2018, olikin alkuperäisenä ajatuksenani saada sup-laudan avulla  uitettua Mestaa pidempää matkaa kuin vain rannalta lelua heittämällä. Vuokrasin läheiseltä leirintäalueelta laudan noin kerran viikossa tunniksi, josta alkupuolen käytin Mestan uittamiseen ja loppuaika suppailtiin yhdessä ympäri järveä.

Tykästyin näihin suppailuhommiin Mestan kanssa, joten jatkoin sup-laudan vuokraamista myös kesällä 2019, kunnes lopulta saman vuoden alkusyksystä päädyin ostamaan oman laudan - Jobe Yarran. Omalla laudalla sai mennä suppailemaan koska halusi, minne halusi ja niin pitkäksi aikaa kuin halusi, ja lisäksi suppailuharrastuksen jatkuessa hinnakkaammankin laudan ostaminen maksaa itsensä takaisin jatkuvaan vuokraamiseen verrattuna. 

Lyhenne SUP tulee englanninkielen seisten melomista tarkoittavista sanoista. Itse suppailin ensimmäisen kesän pääosin polvillaan laudan päällä. Seuraavana kesänä olin jo rohkeampi ja seisoin laudalla vähintäänkin yhtä paljon kuin olin polvillaankin, ja liikuntamuodon tehokkuus on tullut todenteolla ilmi. Vaikka periaatteessa suppailu on vain laudalla seisomista ja ylävartalon liikettä meloessa, eikä kuulosta kovin liikunnalliselta, se oikeastaan on aika monipuolisesti lihaksistoa rasittavaa treeniä.

Vedessä liikkuvan laudan päällä seisominen on vähän kuin tasapainotyynyilyä, jossa ei voi vain seistä passiivisesti, vaan lihakset tekevät koko ajan töitä tasapainon säilyttämiseksi. Tätä ei huomaa niinkään siinä laudalla ollessaan, jos keli on melko tyyni, mutta kun rantaudut vaikkapa tunnin suppailun jälkeen ja poistut laudalta lähtien kävelemään, tuntee jalkalihastensa tosiaankin olleen työnteossa. Koska suppailen aina yhdessä koirien kanssa, olen myös miettinyt, miltä sup-laudalla oleilu niistä mahtaa tuntua. Oletan, että kelistä ja koiran laudalla oleskelun asennosta riippuen suppailu on niillekin hyvää syvien lihasryhmien treeniä vähän dobo-pallon päällä tasapainoilun tapaan.

Kaksi ensimmäistä kesää suppailin vain yhden koiran kanssa kerrallaan. Oletin jotenkin automaattisesti, etteivät ne mahdu molemmat samalla kertaa kyydille. Kolmantena suppailukesänä minua alkoi sitten vielä aiempaakin enemmän harmittamaan, että aina toinen koira joutuu jäämään kotiin, kun toisen kanssa lähdetään suppailemaan. Eräänä päivänä taas kerran suppailemaan lähtiessäni päätin sitten kokeilla, että mitähän tapahtuu, jos kummatkin pääsevät mukaan, ja hyvinhän siinä kävi. 

Olen kertonut ennenkin (Tutkittuja terveysvaikutuksia - metsä parantaa) siitä, että mielestäni luonnonmaisemissa on jotain sellaista, johon ei vain kyllästy koskaan. Ihan sama, vaikka se on aina ne samat metsät, joissa kulkee, tai samat vesistöt, jossa suppailee, niin jokaisella kerralla niitä vain ihastelee yhtä paljon. Ja miten ne hetket koiran kanssa luonnossa voivatkaan toisinaan olla niin rauhaa, onnea ja tyytyväisyyttä täynnä.

Varsinkin peilityynellä järvellä hiljakseen eteenpäin lipuessa minulle tulee sellainen olo, että tässä on kaikki, mitä tarvitsen, voisiko aika vain pysähtyä, jotta voisin nauttia tästä hetkestä ikuisuuden. Olenkin täysin koukuttunut suppailuun, koska vesillä liikkuminen on niin mainio tapa päästä luontoa lähelle erilaisella tavalla maalla kulkemiseen verrattuna, ja silti suppailukin on samalla kuitenkin myös yhdessä olemista ja tekemistä koirienkin kanssa.

Aina ei kylläkään siihen luonnonrauhaan ole luottamista. Kerran elokuun alkupuolella siinä rennosti seisoen meloin laudalla ja Mesta istuskeli keulilla, kun yhtäkkiä kajahtaa laukaus - ja vielä alle sadan metrin päässä meistä. Hätkähdän itse hieman sitä ensimmäistä laukausta, koska tilanne oli täysin odottamaton, mutta onneksi Mesta vähät välitti. Oli kyllä todella epämiellyttävä tunne olla yhtä aikaa vesillä veneestään lintuja ampuvien kanssa, joten olin hyvilläni, kun linnut lensivät järven yltä metsään ja metsästäjätkin sitten poistuivan maihin.

Ei toivottuja mökkivieraita

Kesänvietto mökkeillen on ollut mukavan leppoisaa ja sekä ihmiset että koirat ovat nauttineet olostaan, kuten jo keväälläkin kerroin koirien kanssa mökkeilystä. Kesäkuun helteillä merenrantamökki myös tarjosi oivallisen paikan mukavasti viilentäviin uintihetkiin ja olo pysyi miellyttävän raikkaana pitkään. 

Tykkään koiriemme reippaista ja ystävällisistä luonteista näin muutenkin, mutta varsinkin useiden - välillä yllättäenkin saapuvien - mökkivieraiden kanssa se nousee omaan arvoonsa. Miten helppoa onkaan olla, kun ei tarvitse yhtään jännittää koirien käyttäytymisen puolesta, vaan voi luottaa niiden kyllä handlaavan osansa.

Kesäkuun alkupuolella kiinnitin huomiota västäräkkipariskuntaan, joka viihtyi usein mökin terassin läheisyydessä. Ne pyydystivät hyönteisiä ja seisoskelivat kivillä pyrstöään keikutellen. Lumeksen uteliaan kuonon ansiosta kävi ilmi, että niillä oli pesä terassin alla olevassa tyhjässä kukkalaatikossa.

Heinäkuun vaihteessa västäräkkipariskunta pyöri edelleen mökkipihalla, vaikka poikaset olivat jo jättäneet pesänsä ja toivonmukaan jatkaneet kasvuaan kohti aikuisuutta. Heinikkojen trimmeröinnin yhteydessä paljastui, että västäräkeillä olikin jo uusi pesä uudessa paikassa ja kuusi munaa haudottavanaan. Koska pesää suojaava heinikko tosiaan ehdittiin kaataa, laitoimme vanerilevyn pesän päälle suojaksi ja västäräkit näyttivät onneksi hyväksyvän sen.

Toissaviikolla mökkeilyyn tuli hetkiseksi dramaattinen käänne villiminkkien löytäessä paikalle. Yhtenä iltana niitä näkyi ensin kaksi, jotka vilahtivat nopeasti metsän puolelle. Kymmenisen minuuttia myöhemmin kolmas minkki ui rantaan kadoten laiturinaluskivikkoon. Hetkisen kuluttua Lumes löysi sen rantakivikosta ja minkin pitämä sähinä oli niin kovaäänistä, että luulin sen olevan jo Lumeksen kimpussa. Onneksi Lumes kuitenkin vain katseli minkkiä minkin mielestä liian läheltä, ja tuli heti kutsusta pois.

Karhasimme minkin takaisin mereen ja toistimme saman, jos niistä joku yritti uudelleen pihan puolelle. Ilmeisesti olimme riittävän vakuuttavia, sillä yön jäljiltä västäräkkien poikaset olivat ainakin tallessa, eikä minkkejä viime viikollakaan enää näkynyt. Näyttää siltä, että saimme mökkirauhamme takaisin.

Vinkit menestykseen - löytöretkeilijä Pata Degerman

Mesta parin vuoden takaa kisapalkintojen kera.

Työkaverini kävi keväällä kuuntelemassa parituntisen luennon, jossa puhujana oli Suomen ainoa ammattimainen löytöretkeilijä Pata Degerman. Luento oli kuulemma ollut mielenkiintoinen ja viihdyttävä, joten löysin itseni googlettelemasta Degermania ja päädyin Youtubeen kuuntelemaan yhden hänen haastatteluistaan. Hyvin nopeasti kaivoin esille muistiinpanovälineet, sillä huomasin monien Degermanin ajatuksista sopivan erittäin hyvin myös koiranomistamiseen ja koiran kanssa harrastamiseen.

Tässä kokoamani koiramainen vinkkilista haastattelun "Mitä sinä voit oppia vuorien valloittajalta? - Haastattelussa Pata Degerman" pohjalta.

• Älä anna negatiivisten ajatusten jäädä jumittamaan päähäsi. Opettele jokin mantra, esim. "ylös ja eteenpäin", jota hoet itsellesi saadaksesi jumittuneen, huonon ajatuksen katoamaan. Olo on paljon parempi ja helpompi, kun ei jää vellomaan negatiivisuuteen vaan pystyy jättämään sen taaksensa.
  
  "Ei minun koira voi tuollaista oppia." "Aina se on ollut tällainen." "En minä osaa opettaa sitä." "Ääh, kisat meni ihan penkin alle." "Aina se vain tekee noin, vaikka minä mitä tekisin."
  
  Koirien kanssa jäädään helposti jumiin epäonnistumisen ajatuskierteeseen, joka estää kehittymästä eteenpäin ja alentaa omistajan mielialaa, sekä pahimmillaan jopa huonontaa koiran ja omistajan välistä suhdetta. Ei muuta kuin ylös ja eteenpäin, ja uudet suunnitelmat kehiin!
  
  
• Kun jokin asia ei mene suunnitelmiesi mukaan, valittaminen ei ole vaihtoehto. Voit joko istua ja kärsiä, tai voit tehdä asialle jotain.
  
  Oletko yrittänyt opettaa? Koira ei opi itsestään ihmisten haluamia käytösmalleja, ne pitää sille opettaa. Jos et itse osaa, kysy neuvoa joltain, joka osaa. Mikä epäonnistui, miksi, mitä voisi tehdä, että seuraavissa kisoissa onnistuminen olisi parempaa? Oletko tehnyt pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti, onko koiran motivaatio huomioitu, tarvitsetteko osaavamman apua?
  
  
  
  
• Runsaasta vuorikiipeilykokemuksesta huolimatta kiipeäminen aiemmin valloittamattomille vuorille on aina ennalta-arvaamaton seikkailu. Yhtään kun ei tiedä, mikä reitti ylös olisi hyvä ja minkälaisia paikkoja vastaan tulee - ja juuri se siinä viehättääkin.
  
  Yksi koiranomistamisen ja -kouluttamisen kiehtovista piirteistä on, että koskaan et ole valmis ja täysinoppinut. Perusperiaatteet ovat toki kaikkien koirien kanssa samat ja vuosien kuluessa omat tiedot ja taidotkin karttuvat, mutta silti jokaisen uuden koiran kanssa opettelu alkaa taas alusta.
  
  Minkälainen juuri tämä koira on? Mikä toimii tämän koiran kanssa ja mikä ei? Minkälainen minun on oltava tämän koiran kanssa? Mitä minun pitäisi oppia osatakseni ymmärtää ja opettaa tätä koiraa?
  
  
• Kun puhutaan pitkäkestoisista ja erittäin haastavista retkistä, sinne ei lähdetä vieraiden ihmisten tai hyvänpäiväntuttujen kanssa. Omaan retkikuntaansa kuuluviin henkilöihin tutustutaan ennakkoon kuukausien ajan ja retkikuntalaisten välisen luottamuksen on oltava sataprosenttinen.
  
  Ihmisten välisen kanssakäymisen pääarvo on ystävällisyys -  kukaan ei halua tehdä yhteistyötä idiootin kanssa. Ryhmän me-hengen kannalta tärkeitä ovat myös empatiataidot ja iloinen luonne, sekä periksiantamattomuus yhteisen tavoitteen eteen.
  
  Koirien kanssa harrastaessa ja kouluttautuessa jokainen joutuu lähes poikkeuksetta joskus tilanteeseen, jossa kouluttaja ja/tai treenikaveri ovat itselle täysin ventovieraat. Varsinkin aloittelevan harrastajan/koiranomistajan on joskus vaikea tietää, kenen neuvoihin ja toimiin voi luottaa. 
  
  Moni pysytteleekin mieluusti samanhenkisissä, kannustavissa ja tutuiksi tulleissa omissa treeniporukoissa, ja ulkopuolista näkemystä haetaan harkitusti mm. suositusten perusteella. Tällä on valitettavasti myös lieveilmiönsä, jos ajaudutaan kuppikuntaisuuden puolelle, joka on ongelmana joidenkin rotujen ja yhdistysten sisälläkin.  
  
  Ystävällisyys, empaattisuus ja iloisuus eivät siten ole huonoja käytösohjeita koiranomistajillekaan - oli sitten kyse toisten ihmisten tai koirien kohtaamisesta. Koiran näkökulmasta hyvä suhde omistajaansa muodostuukin nimenomaan luottamusta herättävän käyttäytymisen kautta, ja onnistuneesti peruskoulutetun koiran kanssa luottamuksesta muodostuu molemminpuolinen.
  
  
  
  
• Aina löytyy joku, joka sanoo "se on mahdotonta" tai "ei noin voi tehdä". Tällaisten kommenttien ei pidä antaa lannistaa, vaan nostaa itsensä no varmasti pystyn-fiilikseen. Jos joku on edes kerran onnistunut siinä, se on mahdollista uudelleenkin, tai jos kukaan ei ole edes yrittänyt, niin ehkä ei vain ole yrittänyt, vaikka se olisi mahdollista.
  
  Jos joku ei tykkää ajatuksistasi, muita ihmisiä kyllä riittää. Sillä on merkitystä, minkälaista porukkaa kerää ympärilleen. Auttavatko he tavoitteiden saavuttamisessa? Onko heidän kanssaan hyvä fiilis? Muista myös itse uskoa tavoitteeseesi - jos uskot johonkin, sinulla on 30% suurempi todennäköisyys saavuttaa se.
  
  Yksi ehkä yleisimmistä ennakkoasenteista on koiran rotuun liittyvät määritelmät, mitä sen kanssa muka voi tehdä ja mitä ei. Osalla roduista toki fysiikka rajoittaa tietynlaisia asioita, mutta suurin osa rajoitteista on kiinni ihmisten omista ajatusmaailmoista. Tärkein kysymys onkin, uskotko sinä itseesi ja koiraasi?
  
  
• Tavoitteiden toteutumista kannattaa ajatella pyramidimaisesti: Huipulla on se päätavoite, mutta sen saavuttaminen on porrastettu useisiin pienempiin välitavoitteisiin, jotka edesauttavat päätavoitteen saavuttamista. Pysyttelemällä pelkästään alatasolla, "kellarissa", ei tavoitteita saavuteta, vaan portaita täytyy kulkea askel askeleelta ylös päin.
  
  Vaativien löytöretkien valmistelu voi viedä aikaa jopa useita vuosia. Sitä ei jaksaisi, jos ainoa tavoite olisi retki itsessään, vaan pelkkää määränpäätä tärkeämpää on koko matka valmisteluineen kaikkineen - jokainen saavutettu välitavoite on pieni voitto ja iloitsemisen aihe kohti päätavoitteen saavuttamista. 
  
  Asioita kannattaakin katsoa positiivisen kautta, löytää pienetkin onnistumisen hetket ja iloita niistä, sillä positiivinen asenne kantaa jo pitkälle. 
  
  Suurin osa koiranomistajista tavoittelee koirilleen hyvää arkitottelevaisuutta. Se on kuitenkin itsessään laaja käsite, jonka saavuttamiseen kuluu yleensä pitkäkin aika. Kun tämä päätavoite jaetaan useammaksi välitavoitteeksi, esimerkiksi sisäsiisteys, rauhallinen yksinolo, sujuvat ohitukset ja luoksetulo, saadaan selkeä kuva, mitä haluttu arkitottelevaisuuden hallinta pitää sisällään.
  
  Myös välitavoitteet avataan pienempiin osiin; sujuviin ohituksiin voi kuulua rentous (sekä koiran että omistajan), remmin pysyminen löysällä, omistajan johdonmukainen käytös, koira ei ääntele ja koira ei tuijota vastaantulijoita (joka voidaan vielä jakaa osiin vastaantulijoiden mukaan).
  
  Näin ollen matkalla kohti arkitottelevaisuutta voi ensin iloita siitä, että jes, osasin itse toimia johdonmukaisesti ohitustilanteessa! Jes, pystyin olemaan rento, vähänkö siistii! Jes, koira ei haukkunut kuin yhdelle ihmiselle tänään, me osataan kyllä! 
  
  

• Hymyile, vaikka ei aina hymyilyttäisikään, sillä tekohymykin kohentaa oloa. Muista, että pelkkä päätavoitteen saavuttaminen ei tee mieltä rikkaaksi, vaan ne kaikki siihen johtaneet kokemukset.
  
  Kaikilla, jotka ovat saavuttaneet jotain, on takanaan unelma ja halu toteuttaa se. Sanonta "rakkaudesta lajiin" ei ole pelkkä klisee, vaan motivaation lähde siihen, että jaksaa tehdä sitä, mitä tekee. Koska kukaan ei tiedä vastausta kysymykseen "Mikä on elämän tarkoitus?" kannattaa elää elämäänsä niin, että on tyytyväinen ja onnellinen.
  
  Elä hetkessä, nauti elämästä ja mieti myös, minkälaiset asiat sen oman koiran tekevät tyytyväiseksi ja onnelliseksi, sillä aina ne eivät ole sellaisia asioita, mitä ihmiset ensimmäisenä ajattelevat. Jos et ole varma, kokeile!
  
  
  

Koirien sopeutuminen omakotitalosta kerrostaloon

Miten naapurit suhtautuvat koiriini? Kuinka opettaa koirille, ettei kerrostalon normaaliäänistä tarvitse välittää? Mitä, jos koirani haukkuvat yksinollessaan? Sopeutuvatko koirani kerrostaloelämään? 

Muuttaessani aikanaan ensimmäiseen omaan kotiini, mielessäni pyöri paljon koiriin liittyviä kysymyksiä. Kun leppoisa elämämme maaseudulla omakotitalossa vaihtui pienen kaupungin taajaman reunamille kerrostaloon, itseni lisäksi myös silloiset koiranikin joutuivat suuren muutoksen eteen.

Erilaiset sisätiloissa tapahtuvat koirien aktivointipuuhat olivat runsaassa käytössä kerrostalovuosinamme.

Muuton jälkeen muistelisin minulla olleen viikon tai parin verran aikaa kotiuttaa koirat uuteen asuinympäristöön, jossa aiempaa tarkemmin tuli ottaa huomioon myös naapureiden asuinviihtyvyys. Liiallinen -miten sen kukin sitten tulkitseekaan-  äänenkäyttö taitaa kerrostaloissa olla yleisin valituksen aihe koirista. Silloiset koirani eivät olleet erityisen haukkuherkkiä, mutta toki niiden mahdollinen äänellä reagointi täysin uudessa asuintilanteessa jännitti minua alkuun.

Lähdin liikkeelle ennaltaehkäisevästi ja tarjosin koirille namia aina, kun joku kulki rappukäytävässä. En kieltänyt ääntelystä, en kehunut hiljaisuudesta, pyysin vain syömään ja rauhallisena annoin muutaman namin niitä näitä jutellen. Parissa-kolmessa päivässä koirien kiinnostus rappukäytävän ääniin väheni, mutta saksanpaimenkoira (joka myöhemmin oli pahoinpidellyn pandakarhun takana) haukahteli edelleen sekä omalle että naapureiden ovikellosummereille.

Totuttuaan kerrostaloelämään koirat osasivat ottaa rennosti.

Kokeilin, mitä tapahtuisi, jos laittaisin saksalaisen lempilelun eteiseen hattuhyllyn päälle "ovikellonsoittopalkaksi". Aina oman tai naapurin ovikellon soidessa, nousin ylös ja juttelin sille "missä sun lelu on, mennäänpä etsimään". Kävelin eteiseen koira innokkaana mukana, otin lelun hattuhyllyn päältä ja aloitin pienen leikkihetken, jonka aikana koira unohti tarpeen kommentoida ovikellonsoittoa.

Muutamassa päivässä päästiin siihen, että ovikellon soidessa koira haukkumisen sijaan juoksi eteiseen tuijottamaan hattuhyllyllä olevaa leluaan. Se oli siis mielessään yhdistänyt ovikellonsoimisen tarkoittavan mukavaa leikkihetkeä lempilelullaan. Jatkoin lelupalkkaa vielä jonkin aikaa satunnaisesti vahvistaakseni koiran toimintaa, ja sitten vähensin lelun kokonaan pois ko tilanteesta.

Uusien temppujen opettelu oli yksi vakiopuuhistamme sisätiloissa.

Kyselin aina silloin tällöin naapureilta, ovatko koirani haukkuneet, mutta aina sain vastaukseksi, että asunnossani on täysi hiljaisuus. Seinänaapurinamme asunut mummeli jopa esitti kerran toiveen, että olisi mukava, jos koirani joskus haukkuisivat, niin hänestä ei tuntuisi niin yksinäiseltä. Se oli aika herttainen kommentti, mutta ratkaisin asian juttelemalla itse useammin mummelin kanssa, en koiria haukuttamalla.

Toisinaan sain naapureiltani myös spontaania kommenttia koiristani, kuten silloin, kun lapinkoirani oli huomannut mahtuvansa leveälle ikkunalaudalle istuksimaan ja katseli sieltä pihan tapahtumia. Oli kuulemma oikein mieltä piristävä näky. Naapureiden mukaan se istuskeli ikkunalla useinkin, mutta itse pääsin vain kerran todistamaan tämän näyn. Ilmeisesti siis ikkunalla kurkistelija ehti aina näkemään minut ja hyppäämään alas, ennen kuin minä näin ikkunalle.

Joskus jouduin rauhoittamaan koirien leikkejä, kun pelkäsin riehumisäänien kuuluvan naapureille asti.

Kerrostalomme kuului neljän vierekkäisen kerrostalon sarjaan, joissa kaikissa oli suuret ja puistomaiset pihapiirit. Vaikka meidän talossamme väliin asui pari muutakin koiraa kuin omani, minä olin ainoa pihan nurmialueen käyttäjä, joten leikitin siinä usein koiriani vapaana, kuten omakotitalossa aikanaan. Muut asukkaat suhtautuivat koiratouhuihini hyväksyvästi ja ehkä vähän huvittuneestikin, osittain ehkä siksi, koska olin ko kerrostalon nuorin tyyppi. 

Pääsääntöisesti kerrostaloaikoina tuli tehtyä koirien kanssa päivittäin aamu-, iltapäivä- ja iltalenkit, saksalaisen kanssa kävimme lisäksi vielä usein pyörälenkeillä. Runsaan ulkoilun ja muun yhteisen puuhastelun ansiosta koirani tuntuivat olevan kerrostalossa yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin omakotitalossakin. Itse koin vaikeimmaksi asiaksi omat sairastelut, kun koirien kanssa oli lähdettävä kävelylle, vaikka oma vointi olisi ollut huonokin. Muistan edelleen sen, kun olin yli 39 asteen kuumeessa ja ulkona talvipakkasella kävellessä tuntui kuin olisin leijunut ilmassa, mutta pakko oli koirat tarpeillaan käyttää.

Milloin siivotaan joulukoristeet pois?

Mikä on oikea aika siivota joulukoristeet pois? Kuinka kauan joulun jälkeen voi joulukoristeita vielä pitää? Saavatko joulukoristeet olla esillä kevääseen asti? Loppuuko joulukoristeiden aika loppiaiseen?

Olen pohjimmiltani aika laiska ihminen. Haluaisin esimerkiksi sisustaa kodin vaihdellen vuodenaikojen mukaan. Voisi vaihtaa vaikkapa matot, ikkunaverhot ja joitain koriste-esineitä, mutta en jaksa - tai siis oikeammin en saa aikaiseksi.

Siivosin tänään viimeisetkin joulukoristeet takaisin laatikoihinsa. Ehtiväthän ne jo ollakin esillä vaatimattomat puoli vuotta. No, nyt vietetään normaaliaikaa seuraavat kuusi kuukautta ja katsellaan sitten taas ensi vuonna, miten kauan joulu sillä kertaa jatkuu...

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Vanha sanonta kertoo, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Sillä viitataan myös ihmisten vaikeuteen tai haluttomuuteen luopua vanhoista tavoistaan uuden tieltä. Itse olen viimeisen vuoden aikana päässyt testaamaan tätä koirien osalta ihan käytännössä, sillä Pikkubolognese (Millainen koira on bolognese?) tassutteli elämääni ollessaan jo kahdeksanvuotias.

Alkuunpääsy aikuisen koiran opettamisessa oli huomattavasti hankalampaa kuin aiemmin pentujen kanssa. Pikkubolognese kun oli jo tiettyihin tapoihinsa kangistunut ja kropankäytöltään rajoittunut, eikä se niin sanotusti ollut oppinut oppimaan. Onneksi se kuitenkin oli, ja on edelleen, erittäin perso herkuille, joten motivaation rakentaminen yhdessäpuuhailuun on ollut helppoa.

Sinänsähän asiat opetetaan samalla tavalla koiran iästä riippumatta. Hidasteita Pikkubolognesen opettamiseen toi, ettei se ollut aiemmin joutunut tekemään asioita herkkupalojen eteen. Se oli tottunut saamaan kaiken heti lupia kyselemättä ja temppuja tekemättä. Alkuun Pikkubolognese myös häipyi viereltäni heti namin saatuaan, koska sillä ei ollut oletusarvoa toiminnan - ja siten namien saannin - jatkumisesta.

Olin suunnitellut videoivani Pikkubolognesen treenihetkiä alusta alkaen, mutta se alkutaival tuntui niin epätoivoiselta, ettei paljon tehnyt mieli ottaa kameraa esiin. Nyt jälkikäteen se hieman harmittaa, sillä kun Pikkubolognese ensin oppi oppimisen salat, ollaan edistytty oikein kivasti, ja kaipaisinkin niitä videoita juuri siltä ajalta, kun mikään ei tuntunut onnistuvan.

Ryhmäkuvausharjoituksia viime kesältä - istu, paikka ja palkka.

Pikkubolognesen saaminen istumaan oli vaikeaa. Istumaan ohjaavan namikäden sijainnista riippuen se seisoi, nousi takajaloilleen tai peruutti, mutta ei istunut. Olin jo luovuttaa, kun en vain kerta kaikkiaan saanut sitä istumaan, vaikka mitä yritin. Sitten erään kerran luopumistreenin yhteydessä pitäessäni namia Pikkubolognesen edessä, se yhtäkkiä istahtikin, kun namia ei saanut ottaa. Sillä keinolla sainkin sitten Pikkubolognesen istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, ja olin iloissani oikean keinon löytymisestä.

Maahanmenon opettaminen oli toinen vaikea tehtävä. Samoin kuin istumaan, pennut menevät myös  helposti makuulleen oikeanlaisesta namikäden liikkeestä, mutta ei aikuinen Pikkubolognese, ehei. Jouduin todella pitkään palkkaamaan sen pelkästään siitä, että se vain otti namin kädestäni maasta, koska se ei todellakaan ollut menossa edes kumarrusasentoon vaan lopetti namin yrittämisen muutamaan toistoon, jos ei saanut sitä heti.

Keksittyäni vaihtaa yksittäisen namin pidempään namisuikaleeseen, josta koira saa koko ajan murustettua pieniä palasia, Pikkubolognese vihdoin ja viimein lopulta taipui kumarrukseen. Maahanmeno oli silti edelleen tiukassa, sillä Pikkubolognese saattoi ihan hyvin pysytellä parikin minuuttia kumarrusasennossa nameja syömässä ennen kuin lopulta laskeutui makuulle.

Oppimisen kannalta nopeat, perättäiset ja onnistuneet toistot ovat avainasemassa. Tämä vain oli ihan mahdotonta saada toteutumaan nelikiloisen koiran kanssa, joka jo niihin kahteen maahanmenoon kuluvassa neljässä minuutissa söi päivittäistä ruokamääränsä vastaavan määrän nameja. Lukuisten paikallaanjunnaavien makuutreenien jälkeen päädyinkin sitten lopulta lepuuttamaan kämmentäni kumarrusasennossa nameja syövän Pikkubolognesen selän päällä ja tämä toimi nopeutti laskeutumista makuulle, jolloin saatiin enemmän toistoja lyhyemmässä ajassa ja sen ansiosta Pikkubolognese vihdoinkin hiffasi jutun juonen.

Sisällä maahanmeno toimii jo aika hyvin, mutta ulkona tarvitaan vielä paljon lisäharjoituksia.

Joissain asioissa Pikkubolognese taas on osoittanut olevansa luonnonlahjakkuus. Esimerkiksi viime kesänä tein lapinkoirille 200m pituiset osittain namitetut jäljet ja Pikkubologneselle vain 20m mittaisen namijäljen, koska se oli sille todennäköisesti elämänsä ensimmäinen. Ensin jouduin muutaman kerran näyttämään Pikkubologneselle, että nameja löytyy lisää, kunhan vain haistelee reittiä eteenpäin. Sen jälkeen Pikkubolognese puksuttelikin jälkeä pitkin niin tarkkaavaisesti, että sille tehdyn -ilmiselvästi liian lyhyen- jäljen loputtua se jatkoi matkaansa Mestan jäljelle. Mesta oli jo aiemmin ajanut oman jälkensä ja samalla siis syönyt siinä olleet namit, mutta sehän ei hidastanut Pikkubolognesea, joka määrätietoisesti haisteli kokonaan läpi Mestankin jäljen ollen selvästi itseensä tyytyväinen. Video Pikkubolognesesta jäljestämässä löytyy Team Vallattomien Instagramista.

Marras-joulukuulla Pikkubolognese pääsi kaksi kertaa rallytoko-treeneihin mukaan. Oletusarvoni oli, ettei se hallissa paljon minuun keskittyisi puhumattakaan mistään kotona alustavasti opittujen asioiden suorittamisesta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Pikkubolognesea kiinnosti tasan tarkkaan vain minä ja minulla olevat herkut. Se teki seuraamista, istumista, minun ympäri kiertämistä ja jopa maahanmenoja - ja sai toki koko ajan herkkupaloja loistosuorituksistaan.

Kotona olimme kesällä harjoitelleet jokusen kerran agilityn pujottelua ja putkea, jotka löytyvät minulta omasta takaa. Hallissa käydessämme päätin agilitykentän ollessa vapaana käyttää tilanteen hyödyksi ja tehdä Pikkubolognesen kanssa samalla myös pienet agilitytreenitkin. Voihan vietävä, miten pätevä pikkuinen se olikaan! Perättäisiä hyppyesteitä, puomi, A-este ja keinu - Pikkubolognese suoritti kaiken tuosta vaan kuin vanha konkari, vaikka oli ensimmäistä kertaa asialla. Miksi ihmeessä näiden kanssa ei harrasteta enemmän, kun potentiaalia, tekemiseniloa ja -halua rodussa selvästi on?

Jos alla oleva video Pikkubolognesen agilityharjoittelusta ei näy, linkki Youtubeen.

Luonnon oma valokuvausstudio

Eräs maaliskuinen talvipäivä mökillä loi taustaltaan aivan kuin studiomaiset olosuhteet koirien kuvaamiseen. Harmillisesti tosin huomasin tämän vasta jälkikäteen kotona kuvia tietokoneella katsellessa. Muutoin olisin räpsinyt kuvia paljon enemmän, heittänyt Pikkubologneselta takin pois kuvaamisen ajaksi ja ottanut siitäkin yksittäiskuvia. Mutta parempi nämäkin kun ei mitään!

Kesämökillä koirien kanssa

Kerroin Ristihämähäkki paketointipuuhissa-jutun yhteydessä, että yksi viime vuonna meille tapahtuneista uusista jutuista on melkein oma kesämökki. Se on tuonutkin paljon uudenlaista sisältöä elämään, kun keväästä syksyyn lukuisia kauniita päiviä on tullut vietettyä mökillä.

Koirat viihtyvät mökillä, sillä mikäs sen ihanampaa kuin saada olla koko päivä ulkosalla. Lumes on aina ollut hyvin utelias tyyppi ja mökilläkin se mielellään kuljeskelisi hissukseen pihaa ympäri sinne tänne paikkoja tutkien. Pikkubolognese on vähän samanlainen, vaikka yleensä sen löytääkin sieltä, missä ihmisetkin ovat. Mesta sen sijaan on aina ollut sellainen, että jos ei ole mitään aktiivista tekemistä, se vain makoilee aloillaan ja pitää minua silmällä.

Mökillä on aiempina kesinä kuulemma näkynyt useampia kyykäärmeitä. Se sai minut tietenkin hieman huolestumaan koirien puolesta enkä antanut Lumeksen ja Pikkubolognesen vaellella niin paljon yksinään kuin ne olisivat halunneet. Viime kesänä kyitä ei kuitenkaan ollut niin paljon kuin aiemmin, kun vain yksi raitaselkä näkyi mökkipihalla.

Ulkoilen koirieni kanssa kaikista mieluiten metsissä, kuten kerroin jutussa Metsä parantaa - tutkittuja terveysvaikutuksia. Mökkipaikastamme pääsisikin helposti koirien kanssa ihanille, pitkille metsälenkeille, mutta harmillisesti ympäröivä metsä kuhisee punkkeja. Jos koirat menevät kymmenenkin metriä mökkipihasta metsän puolelle, niihin tarttuu jo useampia punkkeja. Olin ihan järkyttynyt siitä punkkien määrästä, kun olen aiemmin asunut seudulla, jossa punkkeja ei ole juuri ollenkaan.

Kaikki koiramme syövät raakaruokaa, joka mökkeillessä on siinä mielessä ongelmallista, että pakastinta ei ole. Olemmekin olleet mökillä vain yhden yön kerrallaan, jonka ajan jäiset lihat ovat hyvin säilyneet kylmälaukussa. Lämpiminä kesäpäivinä tekisi itsekin joskus mieli jäätelöä, mutta samasta syystä sitäkään ei voi mökillä säilyttää. No, aina ei onneksi tarvitsekaan saada kaikkea, mitä haluaa. On sentään se kesämökki. :)

Mutta miten käy, kun mökille saapuu ei toivottuja vieraita? Se onkin jo toinen juttu se.