Maalasin pieniä taloja

"Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista. Illan tullen sanoi hän -Nyt mä lähden tästä talosta pois."

Tosielämässä tarina menee niin, että monta monta vuotta sitten aidanrakennuksesta jäi yli muutama tolpanpalanen. Otin palaset talteen, koska tuli mieleen, että niistä voisi joskus tehdä jotain.

Jossain kohtaa myöhemmin sain idean maalata toiseksi korkeimman tolpanpalan keltaiseksi taloksi. Tein sille askartelusavesta kavereiksi pari puuta, poron, lumiukon ja lumikasan ja niistä talvisen asetelman ulos lyhtyyn.

Tarkoituksenani oli heti perään maalata talot lopuistakin kalikoista, mutta minulle käy monesti niin, että innoissani aloitan jonkin projektin ja sitten se jääkin kesken.

Noh, nyt tuli vihdoinkin kaivettua esiin loputkin kalikat, maalattua ne, sijoitettua ulos ja talokylä on valmis. Uskotteko muuten, että nämä puunpalaset ovat seuranneet minua jo kahdessa muutossa mukana odottaen, että vihdoinkin tekisin niistä jotain?

Yhden talon ikkunat, ovi ja katto on maalattu vauva sylissä - heräsi kesken urakan - ja se näkyy työnjäljessä. Onneksi ei ole niin nöpönnuukaa, kun itselleen tekee, ja eiköhän se tuonne puunjuurelle kelpaa oikein hyvin sellaisenaan.

Hävityksen kauhistus

Pureskelu ja repiminen, hampaiden ja leukojen käyttö, sekä ruuanetsintä, ovat koiralle luontaista käytöstä, josta se nauttii. Niiden mahdollistaminen onkin osa koiran hyvinvoinnista huolehtimista, ja mitä useammin koira pääsee toteuttamaan näitä luontaisia käytösmallejaan, sitä parempi.

Helppo tapa tarjota koiralle kyseistä tekemistä on erilaisten, tyhjien kartonkirasioiden kerääminen ja sitten herkkujen tai ruuan piilotus niiden sisälle - koira saa etsiä rasioista ruokaa repimällä ne auki. Näin koiralle tulee tarjottua sen tarvitsemaa fyysistä (repiminen) ja henkistä (haistelu) tekemistä. Pennuille tämä toimii myös oivallisena väsytyksenä esimerkiksi ennen yksinoloja.

Yhdestä tai kahdesta rasiasta ei juurikaan ole iloa, ne on nopeasti tuhottu. Kannattaakin ottaa kartonkipakkauksia talteen hieman pidemmältä ajalta, ja mahdollisesti jopa pyytää sukulaisia tai tuttaviakin säästämään niitä koiraasi varten, jolloin saat kerättyä isomman kasan tarvikkeita lyhemmässä ajassa.

Koira, joka ei ole ennen saanut tämänkaltaista aktiviteettia, ei välttämättä heti ymmärrä, mitä tässä pitäisi tehdä, tai luovuttaa liian nopeasti. Kannattaakin alkuun tarjoilla ohuita, helpoiten revittäviä kartonkirasioita, ja jättää nekin ensiksi jopa ihan avonaisiksi, jotta koira saa helppoja onnistumisia.

Omistajalle tästä toki tulee siivoamista (pikkuroskat on helpoin lakaista putukihvelillä rikkalapioon, ja kipata siitä roskikseen), mutta se on pieni vaiva siihen nähden, kuinka tyytyväiseksi koira puuhastelusta tulee. Toki voi myös ottaa koiran mukaan saamaan lisäaktiviteettia ja keräämään roskia lattialta, ja palkita sitä lisäherkuilla jokaisesta tuodusta rasianpalasta.

Meillä lapinkoirat ovat saaneet toteuttaa itseään näin aina. Bologneselle se oli uusi juttu, johon törmäsi kanssani vasta aikuisiällä, ja sitä piti alkuun jopa hieman avustaa, jotta se oppii, kuinka homma toimii. Nykyään bolognesekin on innolla mukana, mutta pienellä suulla ei toki ole samanlaista purukapasiteettia kuin isommalla suulla, joten se etsii helpompia rasioita itselleen ja antaa lapinkoirien hoidella muut.

Lisää aktivointivinkkejä täältä (klik).

Koirien ja vauvan ensimmäinen kuukausi

Minulla on ollut sellainen asenne koiranomistamiseen, että en mielelläni jätä koiria hoitoon, vaan lähes kaikki tekemiset, olemiset ja reissut suunnitellaan niin, että koirat voivat olla mukana. Tämänhetkisten koiriemme pisimmät ajat minusta erossa rajoittuvatkin yhteen yöhön, eikä niitäkään tässä vuosien mittaan ole tainnut olla kuin pari kolme kappaletta.

Koirille olikin todella outoa, kun sitten yhtäkkiä olinkin melkein kokonaisen viikon poissa kotoa - ja tätähän edelsi vielä pitkä, lähes sataprosenttisesti kotona olo ollessani ensin sairauslomalla ja sitten  raskausvapaalla. Varsinkin Mesta oli kuulemma ikävöinyt minua kovasti ja ollut jopa hieman masentuneen oloinen. Se oli vasta muutaman poissaolopäiväni jälkeen vähän tottunut tilanteeseen ja edes pikkasen alkanut kanniskella leluja, mitä se normaalisti siis tekee joka päivä monta kertaa päivässä.



Sitä sanotaan, että koirille on ihan sama, onko ihminen kotoa poissa tunnin, päivän vai viikon, vastaanotto kotiinpaluusta on aina yhtä iloinen. Nyt huomasin, että tämä ei pidä paikkaansa ainakaan meidän koirien kohdalla. Koirat olivat ihan superonnellisia, kun vihdoinkin tulin takaisin kotiin, ja Mesta nuoli kättäni pitkään, mitä se koskaan ennen ei ole tehnyt ollenkaan, ja jatkoi sitä vielä parina seuraavanakin päivänä.

Elämä ei kuitenkaan palannut normaaliksi heti kotiutumiseni jälkeen, vaan koirille outo tilanne jatkui, sillä kanssani kotiin saapui jokin outo pikkutyyppi, jonka kanssa linnoittauduin makuuhuoneeseen lähes pariksi viikoksi - olin nimittäin niin kipeä, etten oikeastaan muuta voinut tehdä kuin makoilla sängyssä. Koirat olivatkin selvästi hämillään tilanteesta ja niiden käyttäytyminen oli vähän vaisua.

Koirien mielentila normalisoitui siinä vaiheessa, kun minun vointini koheni sen verran, että pystyin itsekin olemaan vähän normaalimpi versio itsestäni. Hyvin vähällä huomiolla koirat tosin olivat koko ensimmäisen vauvakuukauden, kun olin sekä huonossa kunnossa, väsynyt että lähes koko ajan kiinni vauvanhoidossa, kuten kerroinkin Elämä on valintoja- tekstissäni (klik). Miehen kanssa koirat kyllä onneksi ulkoilemaan pääsivät, minun kävelynikin kun alkuun olivat täysin nollissa ja senkin jälkeen rajoittuivat ihan maksimissaan muutamaan sataan metriin. Koirista minulla onkin ollut todella huono omatunto, mutta olen yrittänyt lohduttaa itseäni ajatuksella, että tämä on vain väliaikainen tilanne ja helpottaa kyllä ajan kanssa, ja että koirat onneksi ovat tähänkin tilanteeseen nyt sopeutuneet.



Vauvasta kukaan koirista ei sen suuremmin ole ollut kiinnostunut. Mies toi jo sairaalasta pariin kertaan vauvantuoksuisia vaatteita koirille haisteltavaksi, mutta ne eivät kiinnostaneet koiria laisinkaan. Kotiintulon jälkeenkin koirien kontaktit vauvaan ovat rajoittuneet lyhyisiin haisteluihin, jonka jälkeen koirat itse poistuvat toisaalle. Pikkubolognese ja Mesta tulevat kyllä viereen hakemaan huomiota, kun vauvan kanssa ollaan ja saattavat vähäsen vauvaa vilkaista, mutta muuten ne eivät siitä piittaa - Pikkubolognese ihan surutta kävelisi vauvan ylitse ja Mesta antaisi tassua (jolla se toisinaan pyytää huomiota) vauvaa kolhiten tai ottaisi vauvan pehmeitä tavaroita suuhunsa. Ainoa poikkeus on Lumes, joka vauvan ollessa lattialla tulee joskus vähän viereen katselemaan vauvaa, mutta Lumes onkin koiristamme se, joka eniten lapsista tykkää.

Vauva ei vielä reagoi koiriin mitenkään, eikä onneksi edes niiden haukkumiseen. Kun itse olen ollut kipeä ja parantuminen kestää, on ollut helpotus, että vauva on tyytyväistä sorttia. Kunhan ruokahuolto ja vaippahuolto toimii ja läheisyyttä ja unta piisaa riittävästi, vauvalla on ollut kaikki hyvin. Ja se on muuten jännä, miten nopeasti uuteen elämään tottuu - jo lyhyessä ajassa tuntui siltä, kuin vauva olisi ollut meillä jo aina.