sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Ajatuksia agilitysta

Mestan saapuessa minulle pienenä pentuna, oli tarkoituksenani alun perin, että keskittyisimme ihan ensimmäisenä agilityn harrastamiseen ja muiden lajien vuoro tulisi sitten vähän myöhemmin. Tämän vuoksi aloitinkin agilityn pohjataitojen harjoittelun heti Mestan ollessa vielä pentu, ja etenimme vähitellen varsinaista lajiharjoittelua kohden.

Nämä alkuperäiset suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mestan ollessa 1-vuotias, kun pääsimme mukaan kennelpiirimme kaksivuotiseen nuorten koirien tokorinkiin ja sitä myötä päälajimme vaihtuikin yllättäen agilitysta tokoon.

Tokoringin jälkeen panostin pari vuotta palveluskoirien hakuun, jonka jälkeen aikaa vierähti koiratanssin (harrastuksena koiratanssi) parissa. Mestan ollessa 6-vuotias, havahduin siihen, että jos vielä haluaisin tosissani sen kanssa agilityakin harrastamaan, niin se pitäisi vähän niin kuin tehdä nyt eikä vasta eläkepäivillä.


Seurassa, jonka toiminnassa tuohon aikaan eniten olin mukana, oli agilityesteet kahdella kentällä, mutta ei minun lisäkseni muita agilitytreenien vetäjiä. Omat agilityoppini taas olivat peräisin vuodelta 2000, jolloin kävin alkeiskurssin ensimmäisen oman koirani kanssa, sekä myöhemmin Lumeksen itsenäisestä/kavereiden kanssa treenaamisesta saatu kokemus.

Osasin siis opettaa koirille esteet ja niillä radanomaisesti etenemisen, mutta mistään nykyajan hienosta koiran ohjaamisesta agiradalla minulla ei ollut mitään hajua - eikä ole oikein kyllä vieläkään, vaikka paljon viime vuosina olenkin edistynyt.

Lumeksen kanssa pärjäsin agilityssa joten kuten 3-luokkaa myöden silloisilla taidoillani, koska juoksimme koko radan läpi samaan tahtiin. Olen muistellut sen johtuvan siitä, että Lumeksen vauhti oli aika rauhallinen. Nyt, katsoessani vanhoja kisavideoita, näen, miten paikoin epäselvä ohjaamiseni hidastaa ja hämmentää Lumesta sekä saa sen välillä odottelemaan minua ja myöhässä olevia ohjeitani seuraavasta esteestä. Mutta miten kiltti Lumes onkaan ollut, kun se on jaksanut tunaroivaa omistajaansa!


Mestan olen osannut opettaa hakeutumaan itsenäisemmin esteille ja ehkä sen luonnekaan ei siitä johtuen ole niin "ohjaajakiltti" kuin Lumeksella, vaan se niin sanotusti lukee rataa ja miettii itsekin enemmän, mikä voisi olla seuraava este. Tämä eteneväisyys, vaikka siis hyvä ja tavoiteltava asia onkin, toi minulle ongelmia, koska vauhdikkaammin etenevän koiran ohjaaminen vaatii minulta parempaa koiran ohjaamista, jotta pysymme samalla kartalla reittivalintojen suhteen.

Onneksemme seuramme agilitytreeneille yhtäkkiä ilmoittautuikin uusi, taitava vetäjä ja mekin pääsimme Mestan kanssa viimein viikoittaisiin, ohjattuihin treeneihin. Ja miten paljon apua siitä meille olikaan, koska muun muassa pujotteluongelmamme ratkesi (kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa), keinun suorittamiseen saatiin lisää itsevarmuutta ja vauhtia sekä opimme hyödyllisiä ohjaustapoja erilaisiin esteiden lähestymisiin.

Niiden kahden treenivuoden aikana osallistuimme Mestan kanssa ensimmäisiin virallisiin agilitykilpailuihimme, nousimme 1-luokasta 2-luokkaan ja saimme kakkosista ensimmäisen nollan. Oli mukava huomata, että treeneissä oli opeteltu juuri sellaisia asioita, joita kisoissakin tuli vastaan. "Kyllä me tämä osataan" on kiva tunne tutustuessa rataan ja varsinkin sitä koiran kanssa suorittaessa.


Vaikka paljon opimmekin uutta ja parempaa yhteistyötä, eivät kaikki kisaradat olleet sujuvaa menoa vaan monenlaista kommervenkkia tuli vastaan. Milloin minä mokailin ja milloin taas Mesta keksi ihan omiaan - sillä on ihmeellinen taito yllättää minut mitä kummallisimmilla keksinnöillään sekä treeneissä että kisoissa.

Parhaiten on jäänyt mieleen, kun se kerran kesken kisaradan yhtäkkiä vain häipyi kehästä ulos ilmeisesti maahan jättämälleni namipussille, ja minä jäin kentälle yksin seisomaan wtf. Sitten Mesta juoksee iloisena takaisin luokseni "hei, jaa sä jäit tänne vielä" ja jatkettiin rata siitä loppuun kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan. Olisi muuten ollut puhdas nollarata ilman kehäpoistumisen tuomaa hylkäystä.

Kesällä -21 muutimme toisaalle asumaan ja koska olin ollut jo ajoissa asialla, olimme saaneet Mestan kanssa valmiiksi agitreenipaikan uudesta seurastamme. Kesä-joulukuun meitä opetti koutsi1, tammi-elokuun koutsi2 ja juuri alkaneella syyskaudella meille vaihtui koutsi3.

Olen hieman muutosvastarintainen tyyppi ja pysyttelisin mielelläni saman, meille sopivaksi havaitun kouluttajan treeneissä, mutta olen näiden muutosten ansiosta huomannut, ettei se vaihtelu aina pahasta ole. Kaikki ovat osanneet viedä meitä todella hyvin eteenpäin ja keskittyneet hieman eri asioihin, mikä on hyvä juttu. Osaamiseni Mestan kanssa on edistynyt huomattavan paljon.

Mesta Lappalaiskoirat ry:n kesäleirillä vuonna 2016 Rokualla.

Agilityssa on yleistä käydä kisoissa jopa joka viikonloppu, mutta itse olen kisannut aika säästeliäästi. En ensinnäkään jaksa käydä joka viikonloppu kisoissa ja toisekseen en halua ajella kisoihin kovinkaan kauaksi. 2020 kävin Mestan kanssa viisissä kisoissa (11 kisastarttia), 2021 kaksissa kisoissa (6 kisastarttia) ja nyt 2022 on takana kahdeksat kisat (15 kisastarttia).

Alkuperäinen tavoitteeni Mestan kanssa agilityssa oli sama kuin Lumeksen kanssa - päästä 3-luokkaan asti ja sitten voidaan lopettaa kisaaminen. Nyt meillä on takana kahdeksan starttia kolmosissa, jo kolme nollatulosta ja niin kiva fiilis päällä, ettei yhtään tee mieli lopettaa agilitya. Mesta vain täyttää ensi keväänä 10-vuotta, ja vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin jotenkin sitä haluaisi myös keventää ikääntyvän koiran harrastuksia vähemmän rasittaviksi.

Mestasta on harmillisen vähän agilityvideoita. Viime kisoihimme pyysinkin siksi siskoni käymään ja kuvaamaan meitä. Olipa ihana viimein itsekin nähdä, miltä meidän meno näyttää! Mesta etenee niin keveästi ja vaivattomasti, etten voi kuin ihailla. Ja vaikka ohjaamisessani on vielä hurjasti parannettavaa, saan kuitenkin ohjattua Mestan sujuvasti koko radan läpi ja yhteistyömme on oikein hyvää.

Jos alla oleva video ei näy, linkki Youtubeen.

4 kommenttia:

  1. Koirat varmaan tykkää noista yhteisistä hetkistänne, kun ne saavat kaiken huomion. Nuo taidot lienevät hyviä ihan arkielämän tilanteissakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, treenit (ja kisat) ovat kovasti koirien mieleen, ja harrastamisen parissa saavutettu yhteistyö kantaa pitkälle arjessakin. :)

      Poista
  2. Mukavan näköistä menoa. :) Meillä oli Moonan kanssa ihan lupaavaa alkupöhinää agilityn kanssa, mutta välimatkan vuoksi aika ei riittänyt. Nyt harrastellaan vain rally-tokoa, johon voivat osallistua myös Roni ja Ninni. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ja minunkin mielestäni se on kyllä mukavampaa ajella treeneihin, joissa voi tehdä kaikkien koirien kanssa jotain samalla reissulla. Entisessä asuinpaikassa treeneihin oli pidempi matka, mutta sen kulki mielellään, kun molemmat koirat saivat tulla mukaan tekemään edes vähäsen. Nykyään treenimatka on vähän lyhyempi, mutta tylsempi vain yhden koiran kanssa kulkea ja harmittaa kotiinjäävien puolesta.

      Poista

Kiva, kun kävit, ja kiva, jos jätät vielä kommentin jälkeesi - vastailen niihin mielelläni sekä uudemmissa että vanhemmissa teksteissä. :)

Blogitekstisuositus

Vinkit menestykseen - löytöretkeilijä Pata Degerman

Mesta parin vuoden takaa kisapalkintojen kera. Työkaverini kävi keväällä kuuntelemassa parituntisen luennon, jossa puhujana oli Suomen ainoa...