Millainen koira on bolognese? osa2

Kirjoittelin reilu vuosi sitten aiheesta "Millainen koira on bolognese?". Elämääni oli tuolloin tulla tupsahtanut uusi, nelijalkainen kaveri, jota täällä blogissa kutsun Pikkubologneseksi, vaikka kyseinen yksilö ilmeisesti rotuisekseen onkin isokokoinen. Pikkubolognesen luonteesta ja elämästä sen kanssa löytyy enemmän juttua myös teksteistä "Eläinlääkäriä pelkäävä koira" ja "Oppiiko vanha koira uusia temppuja?".

Tunnettuani nyt Pikkubolognesen reilun vuoden ajan, tiedän siitä jo paljon enemmän. Turkinhoito esimerkiksi on vieläkin työläämpää, kuin mitä alkuun ajattelin, vaikka työlääksi sen toki tiesinkin. Olen välillä yrittänyt olla ahkera harjaaja ja sitä myöden antaa turkin kasvaa pidemmäksi, mutta jokapäiväinen harjaaminen ei vain ole minun juttuni.  Aina lopulta sakset ovatkin saaneet laulaa Pikkubolognesen päästessä jälleen lyhyeen, hieman helpompihoitoiseen kotitrimmiinsä.

Pikkubolognese on hyvin kiltti trimmattava, vaikka turkinleikkuu ei sen lempipuuhiin kuulukaan. Kärsivällisenä se seisoo tai istuu niin kauan, kuin on tarve, mutta yleensä koko koiraa ei saksita kerralla vaan muutamassa erässä. Trimmaamiseen kuuluu myös mielestäni yksi ikävä puoli, jota ei ennen niin tullut ajatelleeksikaan - kuonokarvojen leikkaamisen yhteydessä saavat kyytiä myös kuonon tuntokarvat, vaikka pyrinkin mahdollisuuksien mukaan säästämään niistä mahdollisimman usean.

Ulkoilmaihmisen koira Pikkubolognese ei ole. Liikkeessä se vielä tarkenee kohtuu hyvin viileälläkin säällä/puettuna, mutta paikoillaan oleskellen sen tulee ilman takkia kylmä jo lämpötilan ollessa siinä +10 paikkeilla, eikä pakkaskelillä pärjää edes puettuna. Talvi-, kevät- ja syksymökkeilyssä tämä on hieman ongelmallista.

Kylmyyden lisäksi talvi tuo Pikkubologneselle toisenkin ongelman - lumen. Siinä, missä 10-20cm lumikerros ei tunnu lapinkoirilla vielä missään, Pikkubologneselle 10cm lunta on jo puoliväliin jalkoja ja 20cm lunta se uppoaa vatsaa myöden. Lumisissa metsissä ja pelloilla ulkoilun saa siis unohtaa, ellei niistä löydy moottorikelkkauria tai laita Pikkubolognesea pulkan kyytiin.

Sulanmaankaan aikana metsälenkkeily ei ole ihan ongelmatonta. Poluilla Pikkubolognese kyllä pärjää hyvin, mutta varvikkoinen umpimetsä ei ole sen mieleen korkeiden varpujen yltäessä sitä kuononkorkeudelle asti ja tehden etenemisen ikäväksi ja raskaaksi.

Ennen Pikkubolognese myös häiriintyi pienestäkin turkkiinsa kiinnittyneestä risupalasta ja tyssäsi matkantekonsa siihen. Tässä asiassa on kuitenkin ilmeisesti tapahtunut siedättymistä, koska nykyään se ei enää jokaisesta risunpalasesta piittaa, vaan jatkaa niistä huolimatta kulkuaan eteenpäin.

Vaikka Pikkubolognesen yleisolemus onkin iloinen ja reipas, on se joissain asioissa herkkäluonteinen. Pikkubolognesella on ennen käytetty puolikuristavaa, pehmustettua kaulapantaa - joka hauska kyllä, oli tismalleen samanlainen kuin lapinkoirieni pannat, pienempi vain toki. Ostin sille aika pian valjaat ajatellen niiden olevan mukavammat käytössä fleksin kera lenkkeillessä.

Pikkubolognese ei ollut tykännyt pannankaan laittamisesta päänsä yli ja valjaiden pukemisesta se piti vielä vähemmän, vaikka olikin heti varusteet päälle saatuaan oven edessä tohkeissaan tepastelemassa. Vähitellen Pikkubolognese alkoi ennakoimaan uloslähtöön liittyvää valjaiden pukemista, eikä tullut enää eteiseen asti, vaan jäi kynnyksen toiselle puolelle odottelemaan ja väisti valjaita.

Löysin jostain koiratavaroideni kätköistä aikanaan Mestan mukana tulleen pikalukollisen pentupannan. Hämmästyttävää, miten pieni Mestakin on joskus ollut, ja että sen pentupanta sattui olemaan täydellisen kokoinen aikuiselle Pikkubologneselle. Pikalukkopantaa Pikkubolognese on nyt käyttänyt tyytyväisenä, mutta pitäisi ottaa asiaksi opettaa se valjaistakin pitämään.

Pikkubolognese on ääniarka, se pelkää ukkosta ja ilotulitteiden pauketta. Sisätiloissa se piiloutuu näissä tilanteissa sängyn alle tai tärisee sylissä. Osittain tämä on ehkä opittuakin käytöstä. Jos Pikkubolognesen kutsuu sängyn alta pois, se tulee sieltä ihan iloisena. Jos sen kanssa touhuaa esimerkiksi nameilla pikkutehtävistä palkaten, se ei piittaa ukkosen/ilotulitteiden äänistä mitään. Jos sen kanssa lähtee ulos reippaalle kävelylle, se myöskin on ihan normaali.

Pikkubolognesen suurimmat vahvuudet ovatkin ahneus herkuille ja halu puuhastella yhdessä ihmisten kanssa. Olen huomannut sen olevan myös hyvin älykäs, se oppii nopeasti asioita niin hyvässä kuin pahassakin. Seurakoirarotuunsa sopivasti se nauttii olla lähellä ihmisiä ja yöllä sängyssä nukkuessaan on niin järkähtämätön nukkumapaikastaan, ettei hievahdakaan, vaikka vetäisi peittonsa sen alta pois tai unissaan osuisi siihen jalallaan - lapinkoirat lähtevät sellaisesta heti pois sängystä.

Retki vanhalle soramontulle

Kuulin vanhasta, käymisen arvoisesta soramontusta, joka sijaitsee Pohjanmaalla, Mustasaaressa. Uteliaana piti koirien kera lähteä katsomaan, millainen paikka kyseessä on. Yllätyin täysin.

Vanhasta soramontusta ei ihan ensimmäisenä tule mieleen näin kaunis paikka, kuin minne tiemme löysimme. Luonto oli vallannut vanhat soramaisemat ja paikasta tuli enemmänkin mieleen pieni metsäjärvi kuin soramonttu. 



Auringonpaiste sai syyspuvussaan olevat lehtipuut hehkumaan kauniin kultaisina ja heijastukset veteen kruunasivat maiseman. Mietin, kuinka paljon nättejä paikkoja onkaan olemassa myös siellä, josta ei niitä ihan ensimmäisenä kuvittelisi löytävänsä.

Montun vierustoilta ja montulle vievän metsätien varrelta näkyi lähtevän useita polkuja metsään, mutta emme tällä kertaa ehtineet niihin tutustumaan. Muutamia ulkoilijoita näimme, joten monttu ympäröivine metsineen on ilmeisesti paikallisillekin mukava ulkoilukohde.

Se aina ihmetyttää, miten hylättyjä, tai ainakin hylätyltä vaikuttavia, erilaisia työkoneita löytyy mitä kummallisimmista paikoista. Ajattelisi, että jos ne aikoinaan olisi myynyt pois, olisi niistä edes jotain rahaa saanut, mutta ei, jätetään mieluummin metsään sammaloitumaan.

Tämän vanhan soramontun luokse löytää tiensä, kun suuntaa ensin Andreas Knips Hembageria kohden, mutta jonkin verran ennen sitä kääntyykin vasemmalle metsätielle. Tietä, joka paikoin on kuoppainen, voi ajella lähes loppuun asti, tai sitten voi jättää autonsa johonkin sopivaan kohtaan tienvarteen ja kävellä perille.

Myös Keski-Pohjanmaalta löytyy kivoja retkikohteita, mm. Vetelissä pururata kulkee hienoissa kalliomaisemissa ja Kokkolassa on upea majakkasaari Tankar.

Ajatuksia agilitysta

Mestan saapuessa minulle pienenä pentuna, oli tarkoituksenani alun perin, että keskittyisimme ihan ensimmäisenä agilityn harrastamiseen ja muiden lajien vuoro tulisi sitten vähän myöhemmin. Tämän vuoksi aloitinkin agilityn pohjataitojen harjoittelun heti Mestan ollessa vielä pentu, ja etenimme vähitellen varsinaista lajiharjoittelua kohden.

Nämä alkuperäiset suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mestan ollessa 1-vuotias, kun pääsimme mukaan kennelpiirimme kaksivuotiseen nuorten koirien tokorinkiin ja sitä myötä päälajimme vaihtuikin yllättäen agilitysta tokoon.

Tokoringin jälkeen panostin pari vuotta palveluskoirien hakuun, jonka jälkeen aikaa vierähti koiratanssin (harrastuksena koiratanssi) parissa. Mestan ollessa 6-vuotias, havahduin siihen, että jos vielä haluaisin tosissani sen kanssa agilityakin harrastamaan, niin se pitäisi vähän niin kuin tehdä nyt eikä vasta eläkepäivillä.

Seurassa, jonka toiminnassa tuohon aikaan eniten olin mukana, oli agilityesteet kahdella kentällä, mutta ei minun lisäkseni muita agilitytreenien vetäjiä. Omat agilityoppini taas olivat peräisin vuodelta 2000, jolloin kävin alkeiskurssin ensimmäisen oman koirani kanssa, sekä myöhemmin Lumeksen itsenäisestä/kavereiden kanssa treenaamisesta saatu kokemus.

Osasin siis opettaa koirille esteet ja niillä radanomaisesti etenemisen, mutta mistään nykyajan hienosta koiran ohjaamisesta agiradalla minulla ei ollut mitään hajua - eikä ole oikein kyllä vieläkään, vaikka paljon viime vuosina olenkin edistynyt.

Lumeksen kanssa pärjäsin agilityssa joten kuten 3-luokkaa myöden silloisilla taidoillani, koska juoksimme koko radan läpi samaan tahtiin. Olen muistellut sen johtuvan siitä, että Lumeksen vauhti oli aika rauhallinen. Nyt, katsoessani vanhoja kisavideoita, näen, miten paikoin epäselvä ohjaamiseni hidastaa ja hämmentää Lumesta sekä saa sen välillä odottelemaan minua ja myöhässä olevia ohjeitani seuraavasta esteestä. Mutta miten kiltti Lumes onkaan ollut, kun se on jaksanut tunaroivaa omistajaansa!

Mestan olen osannut opettaa hakeutumaan itsenäisemmin esteille ja ehkä sen luonnekaan ei siitä johtuen ole niin "ohjaajakiltti" kuin Lumeksella, vaan se niin sanotusti lukee rataa ja miettii itsekin enemmän, mikä voisi olla seuraava este. Tämä eteneväisyys, vaikka siis hyvä ja tavoiteltava asia onkin, toi minulle ongelmia, koska vauhdikkaammin etenevän koiran ohjaaminen vaatii minulta parempaa koiran ohjaamista, jotta pysymme samalla kartalla reittivalintojen suhteen.

Onneksemme seuramme agilitytreeneille yhtäkkiä ilmoittautuikin uusi, taitava vetäjä ja mekin pääsimme Mestan kanssa viimein viikoittaisiin, ohjattuihin treeneihin. Ja miten paljon apua siitä meille olikaan, koska muun muassa pujotteluongelmamme ratkesi (kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa), keinun suorittamiseen saatiin lisää itsevarmuutta ja vauhtia sekä opimme hyödyllisiä ohjaustapoja erilaisiin esteiden lähestymisiin.

Niiden kahden treenivuoden aikana osallistuimme Mestan kanssa ensimmäisiin virallisiin agilitykilpailuihimme, nousimme 1-luokasta 2-luokkaan ja saimme kakkosista ensimmäisen nollan. Oli mukava huomata, että treeneissä oli opeteltu juuri sellaisia asioita, joita kisoissakin tuli vastaan. "Kyllä me tämä osataan" on kiva tunne tutustuessa rataan ja varsinkin sitä koiran kanssa suorittaessa.

Vaikka paljon opimmekin uutta ja parempaa yhteistyötä, eivät kaikki kisaradat olleet sujuvaa menoa vaan monenlaista kommervenkkia tuli vastaan. Milloin minä mokailin ja milloin taas Mesta keksi ihan omiaan - sillä on ihmeellinen taito yllättää minut mitä kummallisimmilla keksinnöillään sekä treeneissä että kisoissa.

Parhaiten on jäänyt mieleen, kun se kerran kesken kisaradan yhtäkkiä vain häipyi kehästä ulos ilmeisesti maahan jättämälleni namipussille, ja minä jäin kentälle yksin seisomaan wtf. Sitten Mesta juoksee iloisena takaisin luokseni "hei, jaa sä jäit tänne vielä" ja jatkettiin rata siitä loppuun kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan. Olisi muuten ollut puhdas nollarata ilman kehäpoistumisen tuomaa hylkäystä.

Kesällä -21 muutimme toisaalle asumaan ja koska olin ollut jo ajoissa asialla, olimme saaneet Mestan kanssa valmiiksi agitreenipaikan uudesta seurastamme. Kesä-joulukuun meitä opetti koutsi1, tammi-elokuun koutsi2 ja juuri alkaneella syyskaudella meille vaihtui koutsi3.

Olen hieman muutosvastarintainen tyyppi ja pysyttelisin mielelläni saman, meille sopivaksi havaitun kouluttajan treeneissä, mutta olen näiden muutosten ansiosta huomannut, ettei se vaihtelu aina pahasta ole. Kaikki ovat osanneet viedä meitä todella hyvin eteenpäin ja keskittyneet hieman eri asioihin, mikä on hyvä juttu. Osaamiseni Mestan kanssa on edistynyt huomattavan paljon.

Mesta Lappalaiskoirat ry:n kesäleirillä vuonna 2016 Rokualla.

Agilityssa on yleistä käydä kisoissa jopa joka viikonloppu, mutta itse olen kisannut aika säästeliäästi. En ensinnäkään jaksa käydä joka viikonloppu kisoissa ja toisekseen en halua ajella kisoihin kovinkaan kauaksi. 2020 kävin Mestan kanssa viisissä kisoissa (11 kisastarttia), 2021 kaksissa kisoissa (6 kisastarttia) ja nyt 2022 on takana kahdeksat kisat (15 kisastarttia).

Alkuperäinen tavoitteeni Mestan kanssa agilityssa oli sama kuin Lumeksen kanssa - päästä 3-luokkaan asti ja sitten voidaan lopettaa kisaaminen. Nyt meillä on takana kahdeksan starttia kolmosissa, jo kolme nollatulosta ja niin kiva fiilis päällä, ettei yhtään tee mieli lopettaa agilitya. Mesta vain täyttää ensi keväänä 10-vuotta, ja vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin jotenkin sitä haluaisi myös keventää ikääntyvän koiran harrastuksia vähemmän rasittaviksi.

Mestasta on harmillisen vähän agilityvideoita. Viime kisoihimme pyysinkin siksi siskoni käymään ja kuvaamaan meitä. Olipa ihana viimein itsekin nähdä, miltä meidän meno näyttää! Mesta etenee niin keveästi ja vaivattomasti, etten voi kuin ihailla. Ja vaikka ohjaamisessani on vielä hurjasti parannettavaa, saan kuitenkin ohjattua Mestan sujuvasti koko radan läpi ja yhteistyömme on oikein hyvää.

Jos alla oleva video ei näy, linkki Youtubeen.

Itse tehty haavapuku koiralle

Koirille suositellaan leikkausten, yleisimmin kastraation/sterilisaation, jälkeen pidettäväksi haavapukua tai pantaan kiinnitettävää, muovista "tötterökauluria", jotteivat ne nuole ja/tai järsi leikkaushaavaansa. Klinikalta yleensä annetaan mukaan juurikin muovikauluri, mutta harva omistaja on huomannut etukäteen totuttaa koiransa sen käyttöön. Osa koirista ei ole kaulurista moksistaan, mutta moni vieroksuu päänsä yli menevää tötteröä, joka tuntuu ikävältä osuessaan huonekaluihin tmv. ja hankaloittaa mukavan nukkuma-asennonkin löytämistä.

Muovikauluria suositaan, koska se on helppo, edullinen ja yleensä varmin tapa estää koiran pääsy haava-alueelle. Haavapuku sen sijaan on monesti koiralle mukavampi vaihtoehto eikä vaadi samalla tavalla opettelua kuin kauluri, mutta se pitäisi hoksata hankkia koiralle jo etukäteen.

Loppuvuodesta 2017 tein aika nopeasti päätöksen Mestan kastroinnista, kun eturauhasvaivat uusivat samantien hormonihoidon vaikutusajan päättymisen jälkeen. Kuten suuri osa muistakaan koiranomistajista, en minäkään sen kummemmin ajatellut etukäteen haavanhoitoasioita. Siinä vaiheessa se olikin jo sitten myöhäistä, kun silmien liikuttamista lukuunottamatta taju kankaalla oleva koira kannettiin autoon kauluri päässään.

Kaulurin heivasin heti pois, eikä nukutuksesta väsynyt koira kyllä osoittanutkaan mitään mielenkiintoa haaroväliinsä. Illan tullen vetäisin sille kaksi vanhaa, uusiokäyttöä odottanutta t-paitaa housuiksi ja paidaksi. Rennon oloasuinen lapinkoira oli aika kotoisa näky.

Etuosan paita oli Mestalla ihan vain kiristettynä selänpäältä solmulla, kuten kuvastakin näkyy. Se pysyi oikein hyvin paikoillaan. Takaosan paita oli pienellä fleece-kankaanpätkällä solmittu kiinni rinnan ympäri, mutta siitä huolimatta paita valui aina taaksepäin, vaikka tein siihen vielä muitakin virityksiä, kuten mm. samanlaisia solmuja kuin etuosan paitaankin.

Aivan liian isojahan nämä paidat toki olivatkin Mestalle, mutta itse tykkäsin, että varsinkin takajalkojen välissä oli paljon löysää, jottei kangas osu haavaan. Näillä t-paitayhdistelmillä mentiin niin kauan, kun Mestaa ei tarvinnut jättää yksin kotiin. Yötkin sujuivat hyvin näissä vermeissä, kun aitasin Mestan nukkumaan sängyn viereeni.

Leikkauspäivän ilta, Mesta ihan nuutunut vielä nukutuksesta.

Kun tuli aika jättää Mesta yksin kotiin, oli sille tehtävä haavapuku, joka pysyisi kunnolla päällä ja suojaisi myös haava-aluetta varmemmin. Jälleen nappasin vaatekaapista jo aikansa eläneen t-paidan, puin sen Mestalle takajaloista alkaen ja tuumailin, miten lähdetään haalaria siitä tekemään.

Vatsanympäryksestä leikkasin suunnilleen 15-20cm pois ja ompelin leikatut reunat takaisin toisiinsa kiinni. Poisleikatusta palasta muotoilin ja ompelin etujaloille lahkeet, jolloin samalla saatiin aikaiseksi kaula-aukko. Paidan hihoja, eli tässä tapauksessa takajalkoihin lahkeita, kavensin sekä lyhensin.

T-paidan alkuperäinen kaula-aukko oli häntäkolona, sitäkin pienensin. Takajalkojen väliin puvun sisäpuolelle ompelin kiinni päällekkäin kaksi fleece-kankaan palaa, koska t-paita itsessään on niin ohutta, että sen läpi koira saisi halutessaan nuoltua ja hampaillaan nakerrettuakin haavaa. Haalarin sai puettua päälle uuden, suurehkon kaula-aukon läpi takajaloista alkaen.

Lähes kaikki puvun saumat ompelin tarkoituksella niin päin, että sauman taitteet tulevat ulkopuolelle, jotteivat ne osu nykyisiin tai mahdollisesti tuleviin haavoihin. Nappi, ja toisella puolella napinlävi, olivat kaula-aukon pienentämistä varten haalarin ollessa päällä. Ajatus oli ensin, että ne vedettäisiin etukautta kiinni, mutta ompelun jälkeen näyttikin siltä, että käytännön kannalta on parempi kiristää pukua kaulalta ylöspäin.

Perinteisesti koirien haalareissa on vetoketju selänpäällä, mutta en jaksanut tällä kertaa nähdä vetoketjun ompelemisen vaivaa, eikä t-paitakangas materiaalinakaan vetoketjulle oikein sovi. Tykkäsin, että puku oli tällaisenaan oikein helppo ja nopsa pukea Mestalle. Puku myös pysyi oikein hyvin Mestan päällä, ja joustavuuden ja väljyyden ansiosta myös ainakin näytti olevan mukava käyttää, vaikka kuvia varten ei niin iloisella ilmeellä poseerattukaan. 

Pidin Mestalla pukua parisen viikkoa yöt ja yksinolot. Loppuajasta sitä ei tosin varmaan olisi enää tarvinnut, mutta halusin ottaa varman päälle ja pitää haavan suojassa vähän suositeltua pidempään.

Alkuvuodesta 2020 haavapuku tuli jälleen tarpeeseen, Lumes jouduttiin kastroimaan kiveskasvaimen vuoksi. Tosin sillä kertaa olin kokemuksesta viisastunut ja opetin Lumeksen valmiiksi muovikaulurin käyttämiseen, joten pystyin pitämään sillä vaihdellen sekä kauluria että haavapukua.

Koirapotilaalle, jonka liikkumista joudutaan toipilasaikana rajoittamaan, kannattaa tarjota erilaisia, rauhallisia aktivointitehtäviä, kuten esimerkiksi koirien kauppaleikki.

Halvat on huvit

Ennen muuttoamme nykyiseen asuinpaikkaamme, ulkoilutin koiria paljon vapaana metsässä (metsä parantaa). Mesta nautti erityisen paljon keppien kanssa leikkimisestä ja keppi suussaan juoksentelusta, joka taas ei ollut minun mielestäni oikein hyvä homma siihen sisältyvien loukkaantumisriskien vuoksi.

Leluja oli hankala kuljettaa mukana, kun niiden piti kuitenkin olla sen verran suuria, etteivät heti joudu hukkaan varvikossa tai lumihangessa, ja suuret lelut taas eivät millään mahtuneet takintaskuihin. Käsissäni en niitä halunnut pitkiä matkoa kanniskella, kun ei se Mesta kuitenkin koko lenkkiä niitä kanna. Lopulta keksin oikein passelin ratkaisun, keltainen köydenpätkä - löytyy hyvin metsästä ja helppo kantaa olan yli heitettynä.

Yritys hyvä kymmenen, mutta johonkin se köysikin lopulta katosi. Mielestäni se kyllä aina lenkin päätteeksi tuli kotiin, mutta kerran sitä vaan ei enää löytynyt mistään. Jossain vaiheessa, oltuaan hetkisen aikaa lelutta metsässä ja minun ollessa edelleen innostumatta keppileikeistä, Mesta sai hyvän idean.

Mikäpä sitä olisikaan parempi lelu metsässä riehumiseen kuin minun hanskani? Olen itse kyllä Mestan kanssa asiasta hieman eri mieltä, koska mielummin käyttäisin lämmintä ja kuivaa kuin kuolaista/lumista hanskaa. Mutta raaskinko kieltääkään, kun Mesta tulee hanskaleikeistä niin iloiseksi? Enpä tietenkään, leikkiköön sitten.

Yritin muutaman kerran ottaa lelua mukaan, että Mesta voisi juosta sellaisen kanssa eikä minun hanskani kanssa, mutta eihän se lelu ollut yhtään niin hauska juttu kuin minun hanskani. Ei auttanut, vaikka otin mukaan ylimääräisen hanskankin ihan varta vasten Mestalle, ei sitä sellaisella saanut huijattua.

Nykyään Mesta on unohtanut hanskaleikkinsä, kun täällä se joutuu lenkkeilemään niin paljon remmissä eikä sitä remmissä leikit kiinnosta. Se on tosi harmillista, sillä pelkkä kytkettynä ulkoilu kyläteitä pitkin ei tee koiria eikä minua onnelliseksi. Täytyykin taas ottaa asiakseen lähtemällä lähteä johonkin metsäänkin välillä.

Kun koira kyykäärmeen kohtasi

Suomessa esiintyy luonnonvaraisena kolme käärmelajia: Rantakäärme (myrkytön), kangaskäärme (myrkytön, tavataan vain Ahvenanmaalla) ja kyykäärme. Kyy on myrkyllisyytensä vuoksi monien ihmisten inhokkilistalla ykkösenä, vaikka tilastollisesti kyynpuremat ovat melko harvinaisia, vain 50-150 vuodessa. Ihmisiä enemmän kyynpuremia tosin kohdistuu lemmikki- ja kotieläimiin, niiden saamien puremien määrä on ilmeisesti ainakin kolminkertainen.

Itse olen koko ikäni kulkenut paljon metsissä (metsä parantaa) ja pelloilla koirien kanssa, ja kaikkina näinä vuosina olen edes nähnyt kyyn alle kymmenen kertaa - ja näistäkin yli puolet olisi jäänyt huomaamatta ilman koirien mukanaoloa. Oma kokemukseni kyykäärmeistä onkin, että ne eivät ihan helpolla pure - ja kun ne eivät pure, niitä harvoin edes huomaa, vaikka ihan vierestä kulkisi. Samahan se taitaa olla kaikkien luonnoneläinten kanssa, ne huomaavat meidät, mutta me emme näe niitä.

Ensimmäinen kohtaamiseni kyyn kanssa tapahtui ollessani silloisten koirieni kanssa lenkillä hiekkamontuille. Metsätiellä, noin kilometri ennen monttuja, molemmat koirat hyppäsivät yhtäkkiä ojaan ja samantien ojasta pois. Olipas kummallinen juttu, mietiskelin, ja jatkoin matkaa montuille, jossa koirista suurempi kävi uimassa lelunsa kera.

Käveltyämme hetken matkaa takaisinpäin, aloin katsomaan, että ihan kuin sillä uimassa käyneellä koiralla olisi kuono vähän hassunnäköinen. Jonkin ajan päästä turvotus oli jo niin selkeä, ettei siitä voinut erehtyä - ilmeisesti ojassa oli ollut kyy, jonka päälle koirat olivat suoraan hypänneet ja kyy oli säikähtyneenä purrut niistä toista kuonoon. Kotiin päästyämme koira oli jo vähän vaisu ja lähdin pikaisesti hakemaan sille kyytabletteja apteekista.

Tuohon aikaan yleinen suositus oli kyytablettien antaminen ja lääkäriin soiteltiin vasta silloin, jos koiran vointi käy oikein huonoksi. Näin minäkin tein, ja koirani oli viikon verran voipunut, mutta vähitellen sen vointi palautui normaaliksi. Nykyään suositellaan, että kyytablettien antamisen sijaan koira viedään lääkäriin heti kyynpureman saatuaan, sillä tukihoito tehoaa parhaiten, mitä nopeammin se saadaan aloitettua.

Olin ennen luullut, että kyyt eivät liiku lumihangella, mutta väärässä olin, Lumeksen ensimmäinen kyylöytö oli juurikin keväthangilta. Lumes oli vapaana jonkin matkaa edelläni, kun kiinnitin huomiota sen omituiseen käytökseen. Lumes seisoi paikoillaan metsätien reunassa ja veti päätään eteen-taakse-eteen-taakse. Kävelin lähemmäs katsomaan, mitä se Lumes oikein touhuaa ja sillähän oli siellä meneillään vuoropuhelu kyyn kanssa: Moi, kuka sä oot? Painu hittoon täältä! Moi, kuka sä oot? Painu hittoon täältä tai puren! Moi, kuka sä oot? Usko nyt, en halua tutustua!

Kyy oli puolustusasemissa pää pystyssä ja teki valeiskun Lumekseen päin, jolloin Lumes veti päätään taaksepäin. Valeiskun jälkeen taas kyy veti päätään taakse, jolloin Lumes siirsi päätään eteenpäin lähemmäs kyytä, jonka vuoksi kyy teki taas valeiskun ja Lumes veti päänsä taaksepäin, jolloin kyy vetäytyi myös ja Lumes taas siirsi päänsä lähemmäs kyytä jne.

Täytyy kyllä kehua, miten kärsivällinen tuo kyy Lumeksen kanssa oli, koska tämä eteen-taakse-eteen-taakse show ehti jatkua tosiaan useamman kerran ennen kuin huomasin kyyn ja käskin pois Lumeksen, joka totteli heti. Ja toisaalta oli myös onni, että Lumes kunnioitti kyyn elekieltä ja vetäytyi aina kyyn uhkauseleen tieltä, jolloin kyy pysyi rauhallisempana.

Koska rauhanneuvottelut kyyn kanssa eivät ensimmäisellä kerralla tuottaneet tulosta, päätti Lumes muutaman välivuoden jälkeen yrittää tutustua niihin uudestaan. Olimme siskon ja hänen lastensa kanssa etsimässä geokätköjä, lapset taluttivat koiria, kun Lumes alkoi kiskoa itseään polulta varvikkoon päin. Menin katsomaan, mitä se Lumes nyt niin sinne haluaa, ja kyyhän siellä luikerteli edellä kovaa vauhtia karkuun ja Lumes perässä kuono melkein kyyn hännässä kiinni. 

Tämäkään ei vielä Lumekselle riittänyt, vaan samantapainen tilanne toistui myöhemmin myös kotimetsässämme. Sekään kyy ei onneksemme hännillään tulevaa Lumesta purrut, kunhan yritti edetä rivakkaa tahtia pois utealiaan koiran ulottuvilta. En tiedä, mikä käärmeissä Lumesta kiehtoo. Jänis saa lähteä nenän edestä juoksuun, metso lentää metrin päästä ohi ja hiiret/myyrät vipeltää menemään ihan rauhassa, eikä Lumesta kiinnosta. Ehkä se ei jotenkin miellä käärmettä samalla tavalla eläimeksi, vaan se on jokin outo, kiehtova asia, jota pitää tutkia lähempää.

Muutama viikko sitten Mesta juoksi mökkipolulla kyyn yli, siitä kerroinkin silloin instagramissa. Mesta ei huomannut kyytä ollenkaan, minä siinä vaiheessa, kun Mestan juostua kyyn yli, kyy nousi puolustusasemiin sihisemään. Se oli aika jännittävä tilanne. En tiennyt yhtään, oliko kyy purrut Mestaa vai ei. Minun oli myös itse päästävä kyyn ohi, ja vaikka tiedän, etteivät ne tee hyökkäyksiä monen metrin päähän, vähän silti pelotti kiertää pää pystyssä sihisevä kyy sen katsoessa vuoroin minun ja vuoroin Mestan suuntaan. Kannoin Mestan mökille ja tarkkailin sitä pari tuntia, mutta se oli pirteä eikä mihinkään kohtaan koiraa noussut turvotusta, joten kyy ei ollut purrut sitä.

Aikoinaan treenatessani usean vuoden ajan hakua koirieni kanssa, etsintäaluetta tallatessamme törmäsimme kyihin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kyyn löytäjä olin minä - huomasin kyyn kesken askeleen ollessani juuri laskemassa jalkaani alas. Kyy köllötteli varvikossa ja huikkasin treenikavereille, että mitäs nyt tehdään. Päädyimme nostamaan kyyn kepinnokkaan ja kantamaan kivenkoloon, jonka jälkeen treenit jatkuivat normaalisti, eikä kyytä enää näkynyt. Toisissa treeneissä kyy löytyi samoin, sen päälle melkein astuttiin, mutta silloin vaihdoimme treenit toiseen kohtaan metsää, kun mukana oli yksi hyvin käärmekammoinen henkilö.

Kuvat ja videot ovat syyskuulta 2020 Keski-Pohjanmaalla sijaitsevan Vetelin Puusaaren alueen pururadan/hiihtoladun maastoista, joissa on todella kivat reitit ja maisemat. Kannattaa piipahtaa, jos liikkuu niillä nurkilla, auton parkkeeraus hiihtomaja Pärinäpirtin pihaan (Kokkolantie 155).

Taistelevat joutsenet

Melko tarkalleen pari vuotta sitten olin ollut koirieni kanssa iltasuppailemassa (Harrastuksena suppailu), kun jo pakattuani kaikki kamppeet takaisin autoon, huomasin neljän joutsenen olevan laskeutumassa järvelle. Tilanne vaikutti idylliseltä ja fiilistelin siinä, että ai miten mukavaa, kun järvellä asusteleva joutsenpari poikasensa kera saa vähän seuraa syysmuuttokokoontujista.

Kuinka väärässä olinkaan. Järvellä asustellut joutsenpari ei todellakaan ollut vielä muuttoseuraa vailla, vaan aloitti kauhean kaakatuksen ja siipien uhkaavan räpyttelyn samantien kahden ensimmäisen joutsenen laskeutuessa veteen. Tulokkaat huomasivatkin nopeasti olevansa ei toivottua seuraa ja lähtivät niiltä sijoiltaan takaisin lentoon.

Tämän kyseisen joutsenparin poikanen oli hieman keskenkasvuinen, jonka vuoksi emolintunsa eivät olleet vielä muuttoaikeissa ja ilmeisesti kokivat vieraat joutsenet uhkaksi. Vaikka kevät- ja syysmuutoissa joutsenet kokoontuvatkin kymmenien, jopa satojen yksilöiden parviksi, ovat ne pesimäkaudella hyvinkin reviiritietoisia ja puolustavat hanakasti itselleen valitsemaansa asuinympäristöä sekä poikasiaan.