Voiko kanille opettaa temppuja?

Kanit ovat älykkäitä ja oppivaisia eläimiä, kunhan niille vain annetaan siihen mahdollisuus. Temppujen opettamiseen kaneille pätevätkin ihan samat lainalaisuudet kuin koirillekin, ja se on hyvää virikettä ja virkistystä kaneille - ei niillekään tee hyvää liian tylsä elämä.

Ensin täytyy löytää jokin motivaattori, eli syy, miksi kani ylipäätään tekisi mitään, mitä ihminen haluaa. Helpoin vaihtoehto motivaation lähteeksi on ruoka. Itse käytin palkkana enimmäkseen kanien täysravintopellettejä, toisinaan kuivan leipäpalasen nakerrusta. Jokin suht nopeasti syötävä ruokapala on paras, koska silloin toistoja saa nopeammin, kun kanin ei tarvitse pitkään mupeltaa ruokapalaa.

Motivaation ollessa kohdillaan, voikin seuraavaksi miettiä, mitä kanille haluaisi opettaa ja kuinka kyseinen asia olisi helpoin kanille opettaa.

Itse olen suosinut halutun käytöksen poimimista eli niin sanottua naksutinkoulutusta (mikä naksutinkoulutus?), eli kun kani oma-aloitteisesti tekee jotain, mitä haluan, se saa siitä (naksautuksen ja/tai) salamaakin nopeammin ruokapalan ulottuvilleen.

Jos käyttää naksutinta, eikä pelkkää suorapalkkaa, täytyy naksuttimen äänen merkitys ensin opettaa kanille, eli että naks tarkoittaa ruoka tulossa. Tämä tehdään toistamalla kanille useamman kerran useana päivänä sarjaa naks-ruoka suuhun, naks-ruoka suuhun jne niin pitkään, että kani ymmärtää naks äänen tarkoittavan ruokaa.

Toisiin asioihin taas on sopinut paremmin houkuttelu, eli namilla olen ohjannut kania tekemään haluamaani asiaa ja sitten heti perään antanut sen houkuttelunamin palkaksi.

Toisin kuin koirilta, kaneilta ei kuitenkaan voi jättää herkkupalkkioita pois. Kanit tarvitsevat aina tempuistaan herkkupalkkion - muuten ne hyvin nopeasti lopettavat ihmisen ohjaaman toiminnan suorittamisen.

Alla olevalta videolta löytyvät seuraavat neljä temppua:

Takajaloilla seisominen

Takajaloilla seisominen on kaneille luontainen ympäristön tarkkailuasento ja korkeampien tavaroiden/huonekalujen tutkailuasento.

Saadakseni takajaloilla seisomisen vihjeestä toimivaksi tempuksi, houkuttelin herkkupalalla ensin kania nostamaan päätään ylöspäin -> siitä sai namin. Kun tämä onnistui hyvin, eli kani oli heti kohottamassa päätään, kun herkkupala tuli sen yläpuolelle, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen eli herkkupalan sai vasta, kun etutassutkin nousivat hieman ilmaan kanin kurkotellessa herkkua kohden.

Kolmannessa vaiheessa houkuttelin kania herkkupalan avulla nostamaan koko kroppansa pystyyn ja vasta siitä sai herkkupalkinnon syödäkseen. Kun kani oli oppinut nousemaan takajaloilleen herkkupalalla houkutellen, jätin välillä houkuttelukädestä ruuan pois, jotta tempun vihjeeksi riittäisi niin sanotulla tyhjällä kädellä suuntaa kanin yläpuolelle näyttäminen.

Esineen nostaminen

Kaneille on luontaista tarttua asioihin kiinni hampaillaan - ne järsivät, purevat, kiskovat, siirtävät ja nostavat. Kaneille, jotka mielellään käyttävät hampaitaan, on helppo opettaa myös vihjeestä toimiva nostamistemppu.

Kätevintä tähän opettamiseen on käyttää naksutinta tai tuoda herkkupala ihan supernopeasti kanille suuhun, kun se hampaillaan tarttuu haluttuun esineeseen. Usein pelkkä esineen asettaminen kanin eteen saa aikaan nostoreaktion, ja sitä vahvistetaan palkkiolla.

Alkuun kannattaa käyttää jotain sellaista esinettä, jota kani itsenäisestikin mieluusti käsittelee hampaillaan - se auttaa kania nopeammin ymmärtämään tempun idean. Sitten vaihdetaan tilalle jokin toinen, helposti nostettava esine, jolla taitoa vahvistetaan. Näin kani oppii, että aina, kun sen eteen asetetaan tuo esine, siihen tartutaan kiinni ja nostetaan ylös.

Halutessaan esineen nostamista voi opetella vielä useammillakin, erilaisilla tai vaikkapa johonkin tiettyyn teemaan liittyvillä esineillä, tai jalostaa siitä vaikkapa pienemmän esineen pudottaminen suuremman sisään.

Toisinaan kaneille tulee kesken temppuilun jokin oma ajatus mieleen tai ne muuten vain yhtäkkiä kyllästyvät juttuun. Näin kävi välillä tämän esineen nostamisen kanssa, kun yhtäkkiä kani häippäsikin esine mukanaan pois.

Luoksetulo

Minulla kanit ovat saaneet asua vapaana asunnossa. Joskus on kätevää tai muuten vain mukavaa, että saa kanin itse tulemaan luokseen/ luoksetulon myötä haluttuun paikkaan.

Luoksetulon voi opettaa monellakin tavalla. Voi olla vaikkapa jokin rapiseva herkkupussi, jonka rapinan kani oppii tunnistamaan, ja loikkii paikalle aina sen kuullessaan. Tai voi opettaa kanin tunnistamaan nimensä ja liittämään sen herkkujen saantiin.

Itse opetin luoksetulon kanille "lattiakoputuksella". Kun kani oli jo valmiiksi lähelläni, laitoin herkkupalan lattialle ja sitten napsutin lattiaa sormillani, jolloin kani tuli uteliaana katsomaan ja näytin sille herkkupalan. Kun tätä toisti monta kertaa monena eri päivänä, kani yhdisti lattian napsutus-äänen herkkuun ja kääntyi heti napsutuksen suuntaan.

Vähitellen pidensin välimatkaa kanin ja minun välillä niin, että lopulta luoksetulo toimi eri huoneestakin asti - tosin kaneille tyypilliseen tapaan vain silloin, kun sitä huvitti.

Ali

Jakkaran alta kulkemisen opetin herkuilla houkuttelemalla. Ensin herkkua sai, kun kurkotti päätään jakkaran alle, sitten ottamalla askeleen pari kurkottamisen mukana ja lopulta päästiinkin jo sujahtamaan alitse kokonaan toiselle puolelle.

Mikäli video ei näy, linkki Youtubeen.

Koirien temppuja löytyy blogista temput-kategorian alta, Instagramista tarinoista ja Facebookista seinältä.

Missä lokit pesivät? Tromssa, Pohjois-Norja

En ole ennen sen kummemmin miettinyt, missä lokit pesivät. Harvoja lintuja ylipäätäänhän pääsee näkemään pesintäpuuhissa tai poikasina. Tromssan kaupungissa ollessamme pääsin kuitenkin näkemään lokkien pesintää ja siihen liittyviä oheisilmiöitä, ja se olikin hieman yllättävä näky.

Kävimme iltapäivällä, Storsteinen vuorella käynnin jälkeen, syömässä aivan Tromssan keskustassa sijaitsevassa Waltor Leonard Grill & Bistrossa, jonne koirat sai ottaa terassin reunapöytiin mukaan. Palvelu oli hidasta, mutta ruoka hyvää ja koirillekin tuotiin ihan pyytämättä vesikupponen.

Siinä ruuan odottamisen lomassa kiinnitin huomiota lokkeihin, joilla oli kummallinen, niin sanotusta normaalista kirkumisesta poikkeava ääni. Huomasin, että lokit ruokkivat poikasiaan viereisen turistikohteen, eli Tromssan katolisen kirkon sivusisäänkäynnin yläreunalla oleviin pesiin. Se lokkien omituinen ääni selvisi siis poikasten ruokintaan liittyväksi käytökseksi.

Tutustuessamme lisää kaupunkiin kävellen koirien kanssa katuja ristiin ja rastiin, näkyi vähän siellä täällä lokkien pesiä, niissä olevia poikasia ja poikasia ruokkimassa käyviä emoja. Yhdyskuntalintuna lokit olivat tehneet pesiään viereikkäin toistensa kanssa, yksin ei ollut kukaan.

Pesät olivat rakennusten katoilla ihan katon alareunalla, tai ikkunalaudoilla, tai ihan missä vaan rakennuksessa oli pesänlevyinen, vaakatasoinen uloke. Tässä vaiheessa kesää, heinäkuulla, poikaset olivat jo niin isoja, että täyttivät koko pesän. Yleisimmin poikasia olikin pesissä vain yksi, toisinaan kaksi, eikä yhtään enempää olisi niihin pieniin pesiin asukkaita mahtunutkaan.

Kuten tiedetään, linnut kakkaavat, ja kun lintuja on paljon samassa paikassa, sitä kakkaakin on paljon. Kaikki rakennukset, joissa lokinpesiä oli, olivat siten myös lokinkakassa. Valkoiset kakkajuovat "koristivat" rakennusten seiniä, ikkunoita ja ikkunalautoja.

Seuraavan päivän aamukävely Tromssassa paljasti meille myös lokkien kaupunkipesinnästä ja siitä aiheutuvasta kakkasotkusta kehitetyn  työn: lokinkakanpesijä. Ilmeisesti paikoin lokinkakkaa lätsähtelee kaduille asti niin paljon, että se on jo liian sotkuista ja epähygieenistä, jonka vuoksi sitä joudutaan käydä pesemässä pois.

Missasitko aiemmat kertomukseni Norjan reissusta? Ei hätää, ne löytyvät kaikki linkitettyinä täältä.

Team Vallattomat Instagramissa

Blogijuttujen lisäksi kuulumisiamme kuva- ja videomuodoissa voi käydä kurkkimassa myös osoitteesta https://www.instagram.com/teamvallattomat/.

Joutsenperhe

Kesämökillämme pääsee seuraamaan erilaisia vesi-, metsä- ja pihaympäristöissä eleleviä eläimiä, pääasiassa lintuja ja hyönteisiä, mutta välillä muitakin näkyy.

Aiemmin olenkin jo kertonut merikotkista (<klik>), västäräkeistä ja minkeistä (<klik>), ötököistä (<klik>), ristihämähäkistä (<klik>) ja hassusta, jalkaansa pystyssä pitäneestä joutsenesta (<klik>).

Joutsenia mökkimaisemissamme eleleekin kahta lajia: laulujoutsenia, joka on Suomen kansallislintu, ja kyhmyjoutsenia, joita ilmeisesti nykyään on Suomessa jo enemmän kuin laulujoutsenia.

Viime kesänä mökkimme lähiympäristöön asettui asumaan kyhmyjoutsenpariskunta, joilla heinäkuun loppupuolella huomasin kolme poikasta. Jäin silloin miettimään, että aika myöhälle loppusyksyyn/alkutalveen menee poikasten kasvaminen lentokykyisiksi. Luontoportin sivuilla (<klik>) kun kerrotaan, että kyhmyjoutsenen poikaset ovat lentokykyisiä vasta noin 4,5 kuukauden iässä, mikä tarkoittaa näillä poikasilla oletettavasti marraskuun loppupuolta-joulukuun alkua.

Ennen poikasia joutsenet olivat useaan kertaan käyneet uiskentelemassa mökkimme liepeillä. Erään kerran ne tulivat myös poikasineen ihan mökkilaiturimme viereen uimaan kierroksen. Ihan kuin olisivat olleet esittelemässä, että tällaisia hienoja tyttösiä/poikasia meillä on, napsipas nyt niitä kuvia. Laiturikierroksen jälkeen joutsenet vielä siirtyivät mökin toiselle puolen poukamaan ruokailemaan, lepäämään ja peseytymään.

Menneenä kesänä mahdollisesti samat kyhmyjoutsenet pesivät jälleen jossain mökkimme ympäristössä, mutta enää ne eivät tulleet mökkimme lähettyville meidän ollessa siellä, vaan pysyttelivät selvästi kauempana kuin viime kesänä. Viime kesänä sain otettua joutsenista paljon kuvia, mutta nyt menneen kesän osalta se saldo onkin nollissa.

Mikäli alla oleva video ei näy, linkki Youtubeen.

Fjellheisen gondolihissi vuorelle, Tromssa, Pohjois-Norja

Tromssassa "valloitimme" Storsteinen-vuoren, 421m merenpinnasta, muutamassa minuutissa Fjellheisenin gondolihissillä (mikä Fjellheisen?). Menopaluun hinta oli noin 35€/hlö. Koirat olivat tervetulleita hissiin eikä niistä peritty erillistä maksua - nämä tiedot olivat mukavasti jo Fjellheisenin kotisivuilla selkeästi ilmoitettuna.

Olisin tosin ymmärtänyt, jos isoista koirista pitäisi jonkinlainen hissimaksu maksaa. Veiväthän Mesta ja Lumes nyt maksavien ihmisasiakkaiden lattiatilaa hississä. Pikkubolognese sen sijaan matkusti kätevästi sylissä.

Menomatkalla hissikopperossa oli vain muutama ihminen meidän lisäksemme, oli ihanasti tilaa. Paluumatkalla tulijoita sitten olikin aivan hissin täydeltä ja olimme ahdettuna tiivisti kuin sardiinit purkissa. Sai tosissaan varoa, ettei kukaan tallo lattialla makaavien koirien tassujen tai hännän päälle. Lumes ja Mesta onneksi ovat lunkeja tyyppejä, joita ei ahtaus ahdistanut.

Hissin liike aiheutti korviini epämukavan, mutta nopeasti ohimenevän, ikävän tunteen. Mietin, tuntuikohan koirista samalta. Jos tuntui, mitään normaalista poikkeavaa se ei niiden käytökseen hississä ainakaan aiheuttanut.

Storsteinen-vuori on ylhäältä leveä ja tasapintainen, vain hyvin loivasti kohoava huippua kohden. Siellä pystyy helposti vaikka pyöräilläkin ja saa tehtyä ihan hyvän retken. Meille osui valitettavan kuuma päivä ja aurinko porotti esteettä vuorelle ilman varjon häivääkään, joten tyydyimme pienempään kävelyyn maisemien ihastelun kera.

Vaikka Storsteinenille pääsee helposti gondolihisseillä, sinne menee kyllä polkujakin ylös ja ilmeisesti ihan rappusetkin ainakin osan matkaa. Halutessaan voi siis tehdä ihan vaelluksenkin vuorelle ja alas, tai valita vaikka hissin vain toiseen suuntaan.

Vuorella oli myös eräs amerikkalaisnainen tyttärensä kanssa, osuimme kohdakkain odotellessamme paluuhissiä alas. Hän ihastui Mestaan ja Lumekseen, kyseli niiden rodusta, luonteista, mitä teen niiden kanssa ja niin edelleen, ja halusi ottaa niistä kuvan.

Heillä oli itselläänkin kotona kaksi koiraa, rescue-taustaisia newfoundlandinkoiria, joista hän näytti kännykästään kuvia. Juttua olisi meillä riittänyt koirista enemmänkin, mutta harmillisesti englanninkielentaitoni on kärsinyt käyttämättömänä jäädessään ruotsinopintojeni jalkoihin.

Autolla oli kyllä hankala löytää Fjellheisenille. Google Maps opasti ensin reitille, jonne ei autolla saa edes ajaa, ja sitten pieniä katuja pitkin sinne tänne keskellä asutusaluetta, joka näytti siltä, ettei siellä mitään gondolihissiä missään kulje.

Luulin Fjellheiseniä suuremmaksi paikaksi, mutta se sitten olikin vain yksi pieni rakennus, joka toden totta oli siellä asutusalueen seassa. Parkkipaikka oli hyvän kokoinen ja sinne sai auton helposti, maksukin hoitui kätevästi automaatilla.

Koko Pohjois-Norjan reissumme on luettavissa täältä <klik>. Jos mieleen heräilee jotain kysymyksiä aiheeseen liittyen, vastailen parhaani mukaan. :)

Laksvatn P-paikka vesiputouksella, E8, Pohjois-Norja

Noin 40km E8-tietä Stromssasta Yykeänperälle/Skibotniin päin, on tilava tienvarren levähdysalue. Sieltä löytyy wc-rakennus sekä nätti polku viereiselle vesiputoukselle, jonka vedenkohina kuuluu p-paikalle asti.

Tässä on oikein sopiva kohde vessa-/eväs-/jaloittelutauolle, tai ihan varta vasten  käydä tsekkaamassa  helposti saavutettavissa oleva vesiputous.

Paikka löytyy Google Mapsista nimellä Parkeringsplass E8 Laksvatn.

Heinäkuinen reissumme Pohjois-Norjaan oli ihanasti lähes täysin ötökkävapaa. Kolmantena Norjan päivänämme, täällä p-paikalla, kohtasimme ensimmäistä kertaa meitä häiritseviä hyönteisiä - autosta noustuamme kimpussamme oli muutamia nälkäisen äkäisiä paarmoja.

Onneksemme paarmat kuitenkin pysyttelivät vain lämpöä hehkuvan, asvaltoidun p-paikan puolella. Sujahdettuamme koirien kanssa vesiputoukselle vievälle polulle, paarmat katosivat ympäriltämme ja saimme rauhassa nauttia luontoelämyksestä.

Putous pärskytti vesipisaroitaan pitkälle ja Lumes nautiskeli niiden tarjoamasta viileästä, sumuisesta suihkusta. Kieltämättä se lämpimänä päivänä virkisti mukavasti itseäkin.

Mesta ja Pikkubolognese pysyttelivät mielummin hieman etäämmällä, ja Pikkubolognese tuntui kokevan putouksen kohinan hieman epämieluisana.

Vuorilta alas virtaava lumen/jään sulamisvesi on väriltään ihanan turkoosia, samoin kuin vuoristojärvienkin vesi. Suomesta sellaisia ei löydy.

Veden värihän riippuu siitä, minkälaisia ulkoisia aineksia vedessä on tai ei ole, ja millä tavoin ne heíjastavat valoa. Suomen vesistöissä on paljon muun muassa humusta, joka saa veden näyttämään ruskeansävyiseltä. (lähde)

Koko reissukertomuksemme Pohjois-Norjasta täällä <klik> ja mikäli vain vesiputoukset kiinnostavat, retkestä Hengen-putoukselle juttu täällä <klik>. Jos mieleen heräilee jotain kysymyksiä aiheeseen liittyen, vastailen parhaani mukaan. :)

Alla vielä video Laksvatn p-paikan vesiputouksesta. Mikäli video ei näy, linkki Youtubeen.

Koirien kanssa suppailemassa

Se on hauska, miten koirien luonne-erot tulevat esiin kaikessa, mitä sitten tehdäänkin ja missä sitten ollaankin. Ne näkyvät hyvin myös käydessäni koirien kanssa suppailemassa.

Lumes on aina ollut utelias tyyppi. Se tykkää tutkia paikkoja ja tarkkailla ympäristöä. Sellainen Lumes on sup-laudallakin, jossa se mieluusti seisoo tai vähintääkin istuu, ja katselee tarkkaavaisena ympärilleen.

Mesta on taitava rauhoittumaan, kun mitään ei tapahdu. Se ei ala keksiä omia puuhia, vaan käy oma-aloitteisesti makuulle ja odottaa, milloin taas jotain kiinnostavaa on näköpiirissä. Sellainen Mesta on sup-laudallakin, jossa se ensin saattaa hetkisen istua, mutta sitten käy makuulle ja siihen jää.

Pikkubolognese on harvemmin mukana suppailemassa, koska kolmen koiran kanssa lauta käy jo vähän ahtaaksi (Kuinka monta koiraa mahtuu sup-laudalle? <klik>), ja lapinkoirat arvostavat suppailua Pikkubolognesea enemmän. Välillä sekin kuitenkin pääsee mukaan pienemmälle pyörähdykselle ja pari viikkoa sitten se oikein itse halusi tulla mukaan.

Sup-laudalla Pikkubolognese yleensä istuu. Makuulleen se ei mene laudalla ollenkaan. Ilman isoja koiria se saattaisi vähän kulkea laudalla edestakaisin, mutta Mestan ja Lumeksen väliin asetettuna pysyy nätisti ja rauhassa aloillaan.

Juhannuskuulumisissa (<klik>) kerroin, kuinka Lumes luiskahti ensimmäistä kertaa sup-laudalta veteen. Sillä on ollut usein tapana seistä laudalla etujalat aivan reunalla ja on ollut vain ajan kysymys, milloin tassu lipsahtaa ja juhannuksena niin sitten kävi.

Mietin silloin, että muistaakohan se vielä jälkeenpäinkin syy-seuraussuhteen, vai jatkaako reunalla keikkumista jatkossakin, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tässä loppukesän aikana olen laittanut merkille, että Lumes on kuin onkin hieman varovaisempi tassujensa sijoittelussa, enää se ei pidä niitä niin reunalla asti.

Se myöskin käy nykyään todella nopeasti makuulle, jos seisoessa meinaa vähänkin horjahtaa tai lipsahtaa. Selvästi se muistaa putoamisen veteen, eikä halua, että niin käy enää toista kertaa. Mielellään tulee kuitenkin laudalle ja pitää suppailusta edelleen.

Meillä on vain yksi sup-lauta ja se viedään aina kesäksi mökille, koska siellä sitä eniten tulee käytettyä. Joskus se harmittaa, kun haluaisi nättinä päivänä käydä kotoakin käsin suppailemassa, mutta lauta on mökillä.

Välillä mietin, pitäisikö ostaa toinenkin sup-lauta. Silloin onnistuisi kotonakin ollessa suppailemaan lähtö, ja toisaalta sen voisi vaikka ottaa mökillekin mukaan, niin saisin ihmisseuraakin suppailemaan.

Vielä olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että toisen laudan käyttöprosentti taitaisi jäädä sen verran vähäiseksi, että olkoot kaupanhyllyllä. Nautitaan sitten koirien kanssa mökillä suppailusta senkin edestä.

Kuvat ovat viime kesältä, mutta samanlaiselta suppailu on tänäkin kesänä näyttänyt. 😊