Taistelevat joutsenet

Melko tarkalleen pari vuotta sitten olin ollut koirieni kanssa iltasuppailemassa (Harrastuksena suppailu), kun jo pakattuani kaikki kamppeet takaisin autoon, huomasin neljän joutsenen olevan laskeutumassa järvelle. Tilanne vaikutti idylliseltä ja fiilistelin siinä, että ai miten mukavaa, kun järvellä asusteleva joutsenpari poikasensa kera saa vähän seuraa syysmuuttokokoontujista.

Kuinka väärässä olinkaan. Järvellä asustellut joutsenpari ei todellakaan ollut vielä muuttoseuraa vailla, vaan aloitti kauhean kaakatuksen ja siipien uhkaavan räpyttelyn samantien kahden ensimmäisen joutsenen laskeutuessa veteen. Tulokkaat huomasivatkin nopeasti olevansa ei toivottua seuraa ja lähtivät niiltä sijoiltaan takaisin lentoon.

Tämän kyseisen joutsenparin poikanen oli hieman keskenkasvuinen, jonka vuoksi emolintunsa eivät olleet vielä muuttoaikeissa ja ilmeisesti kokivat vieraat joutsenet uhkaksi. Vaikka kevät- ja syysmuutoissa joutsenet kokoontuvatkin kymmenien, jopa satojen yksilöiden parviksi, ovat ne pesimäkaudella hyvinkin reviiritietoisia ja puolustavat hanakasti itselleen valitsemaansa asuinympäristöä sekä poikasiaan. 

Harrastuksena suppailu

Uiminen on hyvä, turvallinen ja tehokas liikuntamuoto ihmisten lisäksi myös koirille, ja varsinkin helteisillä kesäkeleillä se nousee arvoonsa, kun normaalia lenkkeilyä joutuu vähentämään. Aloittaessani suppailun kesällä 2018, olikin alkuperäisenä ajatuksenani saada sup-laudan avulla  uitettua Mestaa pidempää matkaa kuin vain rannalta lelua heittämällä. Vuokrasin läheiseltä leirintäalueelta laudan noin kerran viikossa tunniksi, josta alkupuolen käytin Mestan uittamiseen ja loppuaika suppailtiin yhdessä ympäri järveä.

Tykästyin näihin suppailuhommiin Mestan kanssa, joten jatkoin sup-laudan vuokraamista myös kesällä 2019, kunnes lopulta saman vuoden alkusyksystä päädyin ostamaan oman laudan - Jobe Yarran. Omalla laudalla sai mennä suppailemaan koska halusi, minne halusi ja niin pitkäksi aikaa kuin halusi, ja lisäksi suppailuharrastuksen jatkuessa hinnakkaammankin laudan ostaminen maksaa itsensä takaisin jatkuvaan vuokraamiseen verrattuna. 

Lyhenne SUP tulee englanninkielen seisten melomista tarkoittavista sanoista. Itse suppailin ensimmäisen kesän pääosin polvillaan laudan päällä. Seuraavana kesänä olin jo rohkeampi ja seisoin laudalla vähintäänkin yhtä paljon kuin olin polvillaankin, ja liikuntamuodon tehokkuus on tullut todenteolla ilmi. Vaikka periaatteessa suppailu on vain laudalla seisomista ja ylävartalon liikettä meloessa, eikä kuulosta kovin liikunnalliselta, se oikeastaan on aika monipuolisesti lihaksistoa rasittavaa treeniä.

Vedessä liikkuvan laudan päällä seisominen on vähän kuin tasapainotyynyilyä, jossa ei voi vain seistä passiivisesti, vaan lihakset tekevät koko ajan töitä tasapainon säilyttämiseksi. Tätä ei huomaa niinkään siinä laudalla ollessaan, jos keli on melko tyyni, mutta kun rantaudut vaikkapa tunnin suppailun jälkeen ja poistut laudalta lähtien kävelemään, tuntee jalkalihastensa tosiaankin olleen työnteossa. Koska suppailen aina yhdessä koirien kanssa, olen myös miettinyt, miltä sup-laudalla oleilu niistä mahtaa tuntua. Oletan, että kelistä ja koiran laudalla oleskelun asennosta riippuen suppailu on niillekin hyvää syvien lihasryhmien treeniä vähän dobo-pallon päällä tasapainoilun tapaan.

Kaksi ensimmäistä kesää suppailin vain yhden koiran kanssa kerrallaan. Oletin jotenkin automaattisesti, etteivät ne mahdu molemmat samalla kertaa kyydille. Kolmantena suppailukesänä minua alkoi sitten vielä aiempaakin enemmän harmittamaan, että aina toinen koira joutuu jäämään kotiin, kun toisen kanssa lähdetään suppailemaan. Eräänä päivänä taas kerran suppailemaan lähtiessäni päätin sitten kokeilla, että mitähän tapahtuu, jos kummatkin pääsevät mukaan, ja hyvinhän siinä kävi. 

Olen kertonut ennenkin (Tutkittuja terveysvaikutuksia - metsä parantaa) siitä, että mielestäni luonnonmaisemissa on jotain sellaista, johon ei vain kyllästy koskaan. Ihan sama, vaikka se on aina ne samat metsät, joissa kulkee, tai samat vesistöt, jossa suppailee, niin jokaisella kerralla niitä vain ihastelee yhtä paljon. Ja miten ne hetket koiran kanssa luonnossa voivatkaan toisinaan olla niin rauhaa, onnea ja tyytyväisyyttä täynnä.

Varsinkin peilityynellä järvellä hiljakseen eteenpäin lipuessa minulle tulee sellainen olo, että tässä on kaikki, mitä tarvitsen, voisiko aika vain pysähtyä, jotta voisin nauttia tästä hetkestä ikuisuuden. Olenkin täysin koukuttunut suppailuun, koska vesillä liikkuminen on niin mainio tapa päästä luontoa lähelle erilaisella tavalla maalla kulkemiseen verrattuna, ja silti suppailukin on samalla kuitenkin myös yhdessä olemista ja tekemistä koirienkin kanssa.

Aina ei kylläkään siihen luonnonrauhaan ole luottamista. Kerran elokuun alkupuolella siinä rennosti seisoen meloin laudalla ja Mesta istuskeli keulilla, kun yhtäkkiä kajahtaa laukaus - ja vielä alle sadan metrin päässä meistä. Hätkähdän itse hieman sitä ensimmäistä laukausta, koska tilanne oli täysin odottamaton, mutta onneksi Mesta vähät välitti. Oli kyllä todella epämiellyttävä tunne olla yhtä aikaa vesillä veneestään lintuja ampuvien kanssa, joten olin hyvilläni, kun linnut lensivät järven yltä metsään ja metsästäjätkin sitten poistuivan maihin.

Kiinnostavatko koiraharrastukset? Lue ajatuksiani agilitysta ja koiratanssista tai perehdy seikkailija Pata Degermanin haastattelusta kokoamaani koiramaiseen vinkkilistaan.

Ei toivottuja mökkivieraita

Kesänvietto mökkeillen on ollut mukavan leppoisaa ja sekä ihmiset että koirat ovat nauttineet olostaan, kuten jo keväälläkin kerroin koirien kanssa mökkeilystä. Kesäkuun helteillä merenrantamökki myös tarjosi oivallisen paikan mukavasti viilentäviin uintihetkiin ja olo pysyi miellyttävän raikkaana pitkään. 

Tykkään koiriemme reippaista ja ystävällisistä luonteista näin muutenkin, mutta varsinkin useiden - välillä yllättäenkin saapuvien - mökkivieraiden kanssa se nousee omaan arvoonsa. Miten helppoa onkaan olla, kun ei tarvitse yhtään jännittää koirien käyttäytymisen puolesta, vaan voi luottaa niiden kyllä handlaavan osansa.

Kesäkuun alkupuolella kiinnitin huomiota västäräkkipariskuntaan, joka viihtyi usein mökin terassin läheisyydessä. Ne pyydystivät hyönteisiä ja seisoskelivat kivillä pyrstöään keikutellen. Lumeksen uteliaan kuonon ansiosta kävi ilmi, että niillä oli pesä terassin alla olevassa tyhjässä kukkalaatikossa.

Heinäkuun vaihteessa västäräkkipariskunta pyöri edelleen mökkipihalla, vaikka poikaset olivat jo jättäneet pesänsä ja toivonmukaan jatkaneet kasvuaan kohti aikuisuutta. Heinikkojen trimmeröinnin yhteydessä paljastui, että västäräkeillä olikin jo uusi pesä uudessa paikassa ja kuusi munaa haudottavanaan. Koska pesää suojaava heinikko tosiaan ehdittiin kaataa, laitoimme vanerilevyn pesän päälle suojaksi ja västäräkit näyttivät onneksi hyväksyvän sen.

Toissaviikolla mökkeilyyn tuli hetkiseksi dramaattinen käänne villiminkkien löytäessä paikalle. Yhtenä iltana niitä näkyi ensin kaksi, jotka vilahtivat nopeasti metsän puolelle. Kymmenisen minuuttia myöhemmin kolmas minkki ui rantaan kadoten laiturinaluskivikkoon. Hetkisen kuluttua Lumes löysi sen rantakivikosta ja minkin pitämä sähinä oli niin kovaäänistä, että luulin sen olevan jo Lumeksen kimpussa. Onneksi Lumes kuitenkin vain katseli minkkiä minkin mielestä liian läheltä, ja tuli heti kutsusta pois.

Karhasimme minkin takaisin mereen ja toistimme saman, jos niistä joku yritti uudelleen pihan puolelle. Ilmeisesti olimme riittävän vakuuttavia, sillä yön jäljiltä västäräkkien poikaset olivat ainakin tallessa, eikä minkkejä viime viikollakaan enää näkynyt. Näyttää siltä, että saimme mökkirauhamme takaisin.

Koirien sopeutuminen omakotitalosta kerrostaloon

Miten naapurit suhtautuvat koiriini? Kuinka opettaa koirille, ettei kerrostalon normaaliäänistä tarvitse välittää? Mitä, jos koirani haukkuvat yksinollessaan? Sopeutuvatko koirani kerrostaloelämään? 

Muuttaessani aikanaan ensimmäiseen omaan kotiini, mielessäni pyöri paljon koiriin liittyviä kysymyksiä. Kun leppoisa elämämme maaseudulla omakotitalossa vaihtui pienen kaupungin taajaman reunamille kerrostaloon, itseni lisäksi myös silloiset koiranikin joutuivat suuren muutoksen eteen.

Erilaiset sisätiloissa tapahtuvat koirien aktivointipuuhat olivat runsaassa käytössä kerrostalovuosinamme.

Muuton jälkeen muistelisin minulla olleen viikon tai parin verran aikaa kotiuttaa koirat uuteen asuinympäristöön, jossa aiempaa tarkemmin tuli ottaa huomioon myös naapureiden asuinviihtyvyys. Liiallinen -miten sen kukin sitten tulkitseekaan-  äänenkäyttö taitaa kerrostaloissa olla yleisin valituksen aihe koirista. Silloiset koirani eivät olleet erityisen haukkuherkkiä, mutta toki niiden mahdollinen äänellä reagointi täysin uudessa asuintilanteessa jännitti minua alkuun.

Lähdin liikkeelle ennaltaehkäisevästi ja tarjosin koirille namia aina, kun joku kulki rappukäytävässä. En kieltänyt ääntelystä, en kehunut hiljaisuudesta, pyysin vain syömään ja rauhallisena annoin muutaman namin niitä näitä jutellen. Parissa-kolmessa päivässä koirien kiinnostus rappukäytävän ääniin väheni, mutta saksanpaimenkoira (joka myöhemmin oli pahoinpidellyn pandakarhun takana) haukahteli edelleen sekä omalle että naapureiden ovikellosummereille.

Totuttuaan kerrostaloelämään koirat osasivat ottaa rennosti.

Kokeilin, mitä tapahtuisi, jos laittaisin saksalaisen lempilelun eteiseen hattuhyllyn päälle "ovikellonsoittopalkaksi". Aina oman tai naapurin ovikellon soidessa, nousin ylös ja juttelin sille "missä sun lelu on, mennäänpä etsimään". Kävelin eteiseen koira innokkaana mukana, otin lelun hattuhyllyn päältä ja aloitin pienen leikkihetken, jonka aikana koira unohti tarpeen kommentoida ovikellonsoittoa.

Muutamassa päivässä päästiin siihen, että ovikellon soidessa koira haukkumisen sijaan juoksi eteiseen tuijottamaan hattuhyllyllä olevaa leluaan. Se oli siis mielessään yhdistänyt ovikellonsoimisen tarkoittavan mukavaa leikkihetkeä lempilelullaan. Jatkoin lelupalkkaa vielä jonkin aikaa satunnaisesti vahvistaakseni koiran toimintaa, ja sitten vähensin lelun kokonaan pois ko tilanteesta. 

Kirjoituksessani Kuinka ongelmia ratkaistaan on myös sivuttu tätä aihetta.

Uusien temppujen opettelu oli yksi vakiopuuhistamme sisätiloissa.

Kyselin aina silloin tällöin naapureilta, ovatko koirani haukkuneet, mutta aina sain vastaukseksi, että asunnossani on täysi hiljaisuus. Seinänaapurinamme asunut mummeli jopa esitti kerran toiveen, että olisi mukava, jos koirani joskus haukkuisivat, niin hänestä ei tuntuisi niin yksinäiseltä. Se oli aika herttainen kommentti, mutta ratkaisin asian juttelemalla itse useammin mummelin kanssa, en koiria haukuttamalla.

Toisinaan sain naapureiltani myös spontaania kommenttia koiristani, kuten silloin, kun lapinkoirani oli huomannut mahtuvansa leveälle ikkunalaudalle istuksimaan ja katseli sieltä pihan tapahtumia. Oli kuulemma oikein mieltä piristävä näky. Naapureiden mukaan se istuskeli ikkunalla useinkin, mutta itse pääsin vain kerran todistamaan tämän näyn. Ilmeisesti siis ikkunalla kurkistelija ehti aina näkemään minut ja hyppäämään alas, ennen kuin minä näin ikkunalle.

Joskus jouduin rauhoittamaan koirien leikkejä, kun pelkäsin riehumisäänien kuuluvan naapureille asti.

Kerrostalomme kuului neljän vierekkäisen kerrostalon sarjaan, joissa kaikissa oli suuret ja puistomaiset pihapiirit. Vaikka meidän talossamme väliin asui pari muutakin koiraa kuin omani, minä olin ainoa pihan nurmialueen käyttäjä, joten leikitin siinä usein koiriani vapaana, kuten omakotitalossa aikanaan. Muut asukkaat suhtautuivat koiratouhuihini hyväksyvästi ja ehkä vähän huvittuneestikin, osittain ehkä siksi, koska olin ko kerrostalon nuorin tyyppi. 

Pääsääntöisesti kerrostaloaikoina tuli tehtyä koirien kanssa päivittäin aamu-, iltapäivä- ja iltalenkit, saksalaisen kanssa kävimme lisäksi vielä usein pyörälenkeillä. Runsaan ulkoilun ja muun yhteisen puuhastelun ansiosta koirani tuntuivat olevan kerrostalossa yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin omakotitalossakin. Itse koin vaikeimmaksi asiaksi omat sairastelut, kun koirien kanssa oli lähdettävä kävelylle, vaikka oma vointi olisi ollut huonokin. Muistan edelleen sen, kun olin yli 39 asteen kuumeessa ja ulkona talvipakkasella kävellessä tuntui kuin olisin leijunut ilmassa, mutta pakko oli koirat tarpeillaan käyttää.

Milloin siivotaan joulukoristeet pois?

Mikä on oikea aika siivota joulukoristeet pois? Kuinka kauan joulun jälkeen voi joulukoristeita vielä pitää? Saavatko joulukoristeet olla esillä kevääseen asti? Loppuuko joulukoristeiden aika loppiaiseen?

Olen pohjimmiltani aika laiska ihminen. Haluaisin esimerkiksi sisustaa kodin vaihdellen vuodenaikojen mukaan. Voisi vaihtaa vaikkapa matot, ikkunaverhot ja joitain koriste-esineitä, mutta en jaksa - tai siis oikeammin en saa aikaiseksi.

Siivosin tänään viimeisetkin joulukoristeet takaisin laatikoihinsa. Ehtiväthän ne jo ollakin esillä vaatimattomat puoli vuotta. No, nyt vietetään normaaliaikaa seuraavat kuusi kuukautta ja katsellaan sitten taas ensi vuonna, miten kauan joulu sillä kertaa jatkuu...

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Vanha sanonta kertoo, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Sillä viitataan myös ihmisten vaikeuteen tai haluttomuuteen luopua vanhoista tavoistaan uuden tieltä. Itse olen viimeisen vuoden aikana päässyt testaamaan tätä koirien osalta ihan käytännössä, sillä Pikkubolognese (Millainen koira on bolognese?) tassutteli elämääni ollessaan jo kahdeksanvuotias.

Alkuunpääsy aikuisen koiran opettamisessa oli huomattavasti hankalampaa kuin aiemmin pentujen kanssa. Pikkubolognese kun oli jo tiettyihin tapoihinsa kangistunut ja kropankäytöltään rajoittunut, eikä se niin sanotusti ollut oppinut oppimaan. Onneksi se kuitenkin oli, ja on edelleen, erittäin perso herkuille, joten motivaation rakentaminen yhdessäpuuhailuun on ollut helppoa.

Sinänsähän asiat opetetaan samalla tavalla koiran iästä riippumatta. Hidasteita Pikkubolognesen opettamiseen toi, ettei se ollut aiemmin joutunut tekemään asioita herkkupalojen eteen. Se oli tottunut saamaan kaiken heti lupia kyselemättä ja temppuja tekemättä. Alkuun Pikkubolognese myös häipyi viereltäni heti namin saatuaan, koska sillä ei ollut oletusarvoa toiminnan - ja siten namien saannin - jatkumisesta.

Olin suunnitellut videoivani Pikkubolognesen treenihetkiä alusta alkaen, mutta se alkutaival tuntui niin epätoivoiselta, ettei paljon tehnyt mieli ottaa kameraa esiin. Nyt jälkikäteen se hieman harmittaa, sillä kun Pikkubolognese ensin oppi oppimisen salat, ollaan edistytty oikein kivasti, ja kaipaisinkin niitä videoita juuri siltä ajalta, kun mikään ei tuntunut onnistuvan.

Ryhmäkuvausharjoituksia viime kesältä - istu, paikka ja palkka.

Pikkubolognesen saaminen istumaan oli vaikeaa. Istumaan ohjaavan namikäden sijainnista riippuen se seisoi, nousi takajaloilleen tai peruutti, mutta ei istunut. Olin jo luovuttaa, kun en vain kerta kaikkiaan saanut sitä istumaan, vaikka mitä yritin. Sitten erään kerran luopumistreenin yhteydessä pitäessäni namia Pikkubolognesen edessä, se yhtäkkiä istahtikin, kun namia ei saanut ottaa. Sillä keinolla sainkin sitten Pikkubolognesen istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, ja olin iloissani oikean keinon löytymisestä.

Maahanmenon opettaminen oli toinen vaikea tehtävä. Samoin kuin istumaan, pennut menevät myös  helposti makuulleen oikeanlaisesta namikäden liikkeestä, mutta ei aikuinen Pikkubolognese, ehei. Jouduin todella pitkään palkkaamaan sen pelkästään siitä, että se vain otti namin kädestäni maasta, koska se ei todellakaan ollut menossa edes kumarrusasentoon vaan lopetti namin yrittämisen muutamaan toistoon, jos ei saanut sitä heti.

Keksittyäni vaihtaa yksittäisen namin pidempään namisuikaleeseen, josta koira saa koko ajan murustettua pieniä palasia, Pikkubolognese vihdoin ja viimein lopulta taipui kumarrukseen. Maahanmeno oli silti edelleen tiukassa, sillä Pikkubolognese saattoi ihan hyvin pysytellä parikin minuuttia kumarrusasennossa nameja syömässä ennen kuin lopulta laskeutui makuulle.

Oppimisen kannalta nopeat, perättäiset ja onnistuneet toistot ovat avainasemassa. Tämä vain oli ihan mahdotonta saada toteutumaan nelikiloisen koiran kanssa, joka jo niihin kahteen maahanmenoon kuluvassa neljässä minuutissa söi päivittäistä ruokamääränsä vastaavan määrän nameja. Lukuisten paikallaanjunnaavien makuutreenien jälkeen päädyinkin sitten lopulta lepuuttamaan kämmentäni kumarrusasennossa nameja syövän Pikkubolognesen selän päällä ja tämä toimi nopeutti laskeutumista makuulle, jolloin saatiin enemmän toistoja lyhyemmässä ajassa ja sen ansiosta Pikkubolognese vihdoinkin hiffasi jutun juonen.

Sisällä maahanmeno toimii jo aika hyvin, mutta ulkona tarvitaan vielä paljon lisäharjoituksia.

Joissain asioissa Pikkubolognese taas on osoittanut olevansa luonnonlahjakkuus. Esimerkiksi viime kesänä tein lapinkoirille 200m pituiset osittain namitetut jäljet ja Pikkubologneselle vain 20m mittaisen namijäljen, koska se oli sille todennäköisesti elämänsä ensimmäinen. Ensin jouduin muutaman kerran näyttämään Pikkubologneselle, että nameja löytyy lisää, kunhan vain haistelee reittiä eteenpäin. Sen jälkeen Pikkubolognese puksuttelikin jälkeä pitkin niin tarkkaavaisesti, että sille tehdyn -ilmiselvästi liian lyhyen- jäljen loputtua se jatkoi matkaansa Mestan jäljelle. Mesta oli jo aiemmin ajanut oman jälkensä ja samalla siis syönyt siinä olleet namit, mutta sehän ei hidastanut Pikkubolognesea, joka määrätietoisesti haisteli kokonaan läpi Mestankin jäljen ollen selvästi itseensä tyytyväinen. Video Pikkubolognesesta jäljestämässä löytyy Team Vallattomien Instagramista.

Marras-joulukuulla Pikkubolognese pääsi kaksi kertaa rallytoko-treeneihin mukaan. Oletusarvoni oli, ettei se hallissa paljon minuun keskittyisi puhumattakaan mistään kotona alustavasti opittujen asioiden suorittamisesta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Pikkubolognesea kiinnosti tasan tarkkaan vain minä ja minulla olevat herkut. Se teki seuraamista, istumista, minun ympäri kiertämistä ja jopa maahanmenoja - ja sai toki koko ajan herkkupaloja loistosuorituksistaan.

Kotona olimme kesällä harjoitelleet jokusen kerran agilityn pujottelua ja putkea, jotka löytyvät minulta omasta takaa. Hallissa käydessämme päätin agilitykentän ollessa vapaana käyttää tilanteen hyödyksi ja tehdä Pikkubolognesen kanssa samalla myös pienet agilitytreenitkin. Voihan vietävä, miten pätevä pikkuinen se olikaan! Perättäisiä hyppyesteitä, puomi, A-este ja keinu - Pikkubolognese suoritti kaiken tuosta vaan kuin vanha konkari, vaikka oli ensimmäistä kertaa asialla. Miksi ihmeessä näiden kanssa ei harrasteta enemmän, kun potentiaalia, tekemiseniloa ja -halua rodussa selvästi on?

Jos alla oleva video Pikkubolognesen agilityharjoittelusta ei näy, linkki Youtubeen.

Luonnon oma valokuvausstudio

Eräs maaliskuinen talvipäivä mökillä loi taustaltaan aivan kuin studiomaiset olosuhteet koirien kuvaamiseen. Harmillisesti tosin huomasin tämän vasta jälkikäteen kotona kuvia tietokoneella katsellessa. Muutoin olisin räpsinyt kuvia paljon enemmän, heittänyt Pikkubologneselta takin pois kuvaamisen ajaksi ja ottanut siitäkin yksittäiskuvia. Mutta parempi nämäkin kun ei mitään!