Halvat on huvit

Ennen muuttoamme nykyiseen asuinpaikkaamme, ulkoilutin koiria paljon vapaana metsässä (metsä parantaa). Mesta nautti erityisen paljon keppien kanssa leikkimisestä ja keppi suussaan juoksentelusta, joka taas ei ollut minun mielestäni oikein hyvä homma siihen sisältyvien loukkaantumisriskien vuoksi.

Leluja oli hankala kuljettaa mukana, kun niiden piti kuitenkin olla sen verran suuria, etteivät heti joudu hukkaan varvikossa tai lumihangessa, ja suuret lelut taas eivät millään mahtuneet takintaskuihin. Käsissäni en niitä halunnut pitkiä matkoa kanniskella, kun ei se Mesta kuitenkin koko lenkkiä niitä kanna. Lopulta keksin oikein passelin ratkaisun, keltainen köydenpätkä - löytyy hyvin metsästä ja helppo kantaa olan yli heitettynä.

Yritys hyvä kymmenen, mutta johonkin se köysikin lopulta katosi. Mielestäni se kyllä aina lenkin päätteeksi tuli kotiin, mutta kerran sitä vaan ei enää löytynyt mistään. Jossain vaiheessa, oltuaan hetkisen aikaa lelutta metsässä ja minun ollessa edelleen innostumatta keppileikeistä, Mesta sai hyvän idean.

Mikäpä sitä olisikaan parempi lelu metsässä riehumiseen kuin minun hanskani? Olen itse kyllä Mestan kanssa asiasta hieman eri mieltä, koska mielummin käyttäisin lämmintä ja kuivaa kuin kuolaista/lumista hanskaa. Mutta raaskinko kieltääkään, kun Mesta tulee hanskaleikeistä niin iloiseksi? Enpä tietenkään, leikkiköön sitten.

Yritin muutaman kerran ottaa lelua mukaan, että Mesta voisi juosta sellaisen kanssa eikä minun hanskani kanssa, mutta eihän se lelu ollut yhtään niin hauska juttu kuin minun hanskani. Ei auttanut, vaikka otin mukaan ylimääräisen hanskankin ihan varta vasten Mestalle, ei sitä sellaisella saanut huijattua.

Nykyään Mesta on unohtanut hanskaleikkinsä, kun täällä se joutuu lenkkeilemään niin paljon remmissä eikä sitä remmissä leikit kiinnosta. Se on tosi harmillista, sillä pelkkä kytkettynä ulkoilu kyläteitä pitkin ei tee koiria eikä minua onnelliseksi. Täytyykin taas ottaa asiakseen lähtemällä lähteä johonkin metsäänkin välillä.

Kun koira kyykäärmeen kohtasi

Suomessa esiintyy luonnonvaraisena kolme käärmelajia: Rantakäärme (myrkytön), kangaskäärme (myrkytön, tavataan vain Ahvenanmaalla) ja kyykäärme. Kyy on myrkyllisyytensä vuoksi monien ihmisten inhokkilistalla ykkösenä, vaikka tilastollisesti kyynpuremat ovat melko harvinaisia, vain 50-150 vuodessa. Ihmisiä enemmän kyynpuremia tosin kohdistuu lemmikki- ja kotieläimiin, niiden saamien puremien määrä on ilmeisesti ainakin kolminkertainen.

Itse olen koko ikäni kulkenut paljon metsissä (metsä parantaa) ja pelloilla koirien kanssa, ja kaikkina näinä vuosina olen edes nähnyt kyyn alle kymmenen kertaa - ja näistäkin yli puolet olisi jäänyt huomaamatta ilman koirien mukanaoloa. Oma kokemukseni kyykäärmeistä onkin, että ne eivät ihan helpolla pure - ja kun ne eivät pure, niitä harvoin edes huomaa, vaikka ihan vierestä kulkisi. Samahan se taitaa olla kaikkien luonnoneläinten kanssa, ne huomaavat meidät, mutta me emme näe niitä.

Ensimmäinen kohtaamiseni kyyn kanssa tapahtui ollessani silloisten koirieni kanssa lenkillä hiekkamontuille. Metsätiellä, noin kilometri ennen monttuja, molemmat koirat hyppäsivät yhtäkkiä ojaan ja samantien ojasta pois. Olipas kummallinen juttu, mietiskelin, ja jatkoin matkaa montuille, jossa koirista suurempi kävi uimassa lelunsa kera.

Käveltyämme hetken matkaa takaisinpäin, aloin katsomaan, että ihan kuin sillä uimassa käyneellä koiralla olisi kuono vähän hassunnäköinen. Jonkin ajan päästä turvotus oli jo niin selkeä, ettei siitä voinut erehtyä - ilmeisesti ojassa oli ollut kyy, jonka päälle koirat olivat suoraan hypänneet ja kyy oli säikähtyneenä purrut niistä toista kuonoon. Kotiin päästyämme koira oli jo vähän vaisu ja lähdin pikaisesti hakemaan sille kyytabletteja apteekista.

Tuohon aikaan yleinen suositus oli kyytablettien antaminen ja lääkäriin soiteltiin vasta silloin, jos koiran vointi käy oikein huonoksi. Näin minäkin tein, ja koirani oli viikon verran voipunut, mutta vähitellen sen vointi palautui normaaliksi. Nykyään suositellaan, että kyytablettien antamisen sijaan koira viedään lääkäriin heti kyynpureman saatuaan, sillä tukihoito tehoaa parhaiten, mitä nopeammin se saadaan aloitettua.

Olin ennen luullut, että kyyt eivät liiku lumihangella, mutta väärässä olin, Lumeksen ensimmäinen kyylöytö oli juurikin keväthangilta. Lumes oli vapaana jonkin matkaa edelläni, kun kiinnitin huomiota sen omituiseen käytökseen. Lumes seisoi paikoillaan metsätien reunassa ja veti päätään eteen-taakse-eteen-taakse. Kävelin lähemmäs katsomaan, mitä se Lumes oikein touhuaa ja sillähän oli siellä meneillään vuoropuhelu kyyn kanssa: Moi, kuka sä oot? Painu hittoon täältä! Moi, kuka sä oot? Painu hittoon täältä tai puren! Moi, kuka sä oot? Usko nyt, en halua tutustua!

Kyy oli puolustusasemissa pää pystyssä ja teki valeiskun Lumekseen päin, jolloin Lumes veti päätään taaksepäin. Valeiskun jälkeen taas kyy veti päätään taakse, jolloin Lumes siirsi päätään eteenpäin lähemmäs kyytä, jonka vuoksi kyy teki taas valeiskun ja Lumes veti päänsä taaksepäin, jolloin kyy vetäytyi myös ja Lumes taas siirsi päänsä lähemmäs kyytä jne.

Täytyy kyllä kehua, miten kärsivällinen tuo kyy Lumeksen kanssa oli, koska tämä eteen-taakse-eteen-taakse show ehti jatkua tosiaan useamman kerran ennen kuin huomasin kyyn ja käskin pois Lumeksen, joka totteli heti. Ja toisaalta oli myös onni, että Lumes kunnioitti kyyn elekieltä ja vetäytyi aina kyyn uhkauseleen tieltä, jolloin kyy pysyi rauhallisempana.

Koska rauhanneuvottelut kyyn kanssa eivät ensimmäisellä kerralla tuottaneet tulosta, päätti Lumes muutaman välivuoden jälkeen yrittää tutustua niihin uudestaan. Olimme siskon ja hänen lastensa kanssa etsimässä geokätköjä, lapset taluttivat koiria, kun Lumes alkoi kiskoa itseään polulta varvikkoon päin. Menin katsomaan, mitä se Lumes nyt niin sinne haluaa, ja kyyhän siellä luikerteli edellä kovaa vauhtia karkuun ja Lumes perässä kuono melkein kyyn hännässä kiinni. 

Tämäkään ei vielä Lumekselle riittänyt, vaan samantapainen tilanne toistui myöhemmin myös kotimetsässämme. Sekään kyy ei onneksemme hännillään tulevaa Lumesta purrut, kunhan yritti edetä rivakkaa tahtia pois utealiaan koiran ulottuvilta. En tiedä, mikä käärmeissä Lumesta kiehtoo. Jänis saa lähteä nenän edestä juoksuun, metso lentää metrin päästä ohi ja hiiret/myyrät vipeltää menemään ihan rauhassa, eikä Lumesta kiinnosta. Ehkä se ei jotenkin miellä käärmettä samalla tavalla eläimeksi, vaan se on jokin outo, kiehtova asia, jota pitää tutkia lähempää.

Muutama viikko sitten Mesta juoksi mökkipolulla kyyn yli, siitä kerroinkin silloin instagramissa. Mesta ei huomannut kyytä ollenkaan, minä siinä vaiheessa, kun Mestan juostua kyyn yli, kyy nousi puolustusasemiin sihisemään. Se oli aika jännittävä tilanne. En tiennyt yhtään, oliko kyy purrut Mestaa vai ei. Minun oli myös itse päästävä kyyn ohi, ja vaikka tiedän, etteivät ne tee hyökkäyksiä monen metrin päähän, vähän silti pelotti kiertää pää pystyssä sihisevä kyy sen katsoessa vuoroin minun ja vuoroin Mestan suuntaan. Kannoin Mestan mökille ja tarkkailin sitä pari tuntia, mutta se oli pirteä eikä mihinkään kohtaan koiraa noussut turvotusta, joten kyy ei ollut purrut sitä.

Aikoinaan treenatessani usean vuoden ajan hakua koirieni kanssa, etsintäaluetta tallatessamme törmäsimme kyihin kahdesti. Ensimmäisellä kerralla kyyn löytäjä olin minä - huomasin kyyn kesken askeleen ollessani juuri laskemassa jalkaani alas. Kyy köllötteli varvikossa ja huikkasin treenikavereille, että mitäs nyt tehdään. Päädyimme nostamaan kyyn kepinnokkaan ja kantamaan kivenkoloon, jonka jälkeen treenit jatkuivat normaalisti, eikä kyytä enää näkynyt. Toisissa treeneissä kyy löytyi samoin, sen päälle melkein astuttiin, mutta silloin vaihdoimme treenit toiseen kohtaan metsää, kun mukana oli yksi hyvin käärmekammoinen henkilö.

Kuvat ja videot ovat syyskuulta 2020 Keski-Pohjanmaalla sijaitsevan Vetelin Puusaaren alueen pururadan/hiihtoladun maastoista, joissa on todella kivat reitit ja maisemat. Kannattaa piipahtaa, jos liikkuu niillä nurkilla, auton parkkeeraus hiihtomaja Pärinäpirtin pihaan (Kokkolantie 155).

Taistelevat joutsenet

Melko tarkalleen pari vuotta sitten olin ollut koirieni kanssa iltasuppailemassa (Harrastuksena suppailu), kun jo pakattuani kaikki kamppeet takaisin autoon, huomasin neljän joutsenen olevan laskeutumassa järvelle. Tilanne vaikutti idylliseltä ja fiilistelin siinä, että ai miten mukavaa, kun järvellä asusteleva joutsenpari poikasensa kera saa vähän seuraa syysmuuttokokoontujista.

Kuinka väärässä olinkaan. Järvellä asustellut joutsenpari ei todellakaan ollut vielä muuttoseuraa vailla, vaan aloitti kauhean kaakatuksen ja siipien uhkaavan räpyttelyn samantien kahden ensimmäisen joutsenen laskeutuessa veteen. Tulokkaat huomasivatkin nopeasti olevansa ei toivottua seuraa ja lähtivät niiltä sijoiltaan takaisin lentoon.

Tämän kyseisen joutsenparin poikanen oli hieman keskenkasvuinen, jonka vuoksi emolintunsa eivät olleet vielä muuttoaikeissa ja ilmeisesti kokivat vieraat joutsenet uhkaksi. Vaikka kevät- ja syysmuutoissa joutsenet kokoontuvatkin kymmenien, jopa satojen yksilöiden parviksi, ovat ne pesimäkaudella hyvinkin reviiritietoisia ja puolustavat hanakasti itselleen valitsemaansa asuinympäristöä sekä poikasiaan. 

Harrastuksena suppailu

Uiminen on hyvä, turvallinen ja tehokas liikuntamuoto ihmisten lisäksi myös koirille, ja varsinkin helteisillä kesäkeleillä se nousee arvoonsa, kun normaalia lenkkeilyä joutuu vähentämään. Aloittaessani suppailun kesällä 2018, olikin alkuperäisenä ajatuksenani saada sup-laudan avulla  uitettua Mestaa pidempää matkaa kuin vain rannalta lelua heittämällä. Vuokrasin läheiseltä leirintäalueelta laudan noin kerran viikossa tunniksi, josta alkupuolen käytin Mestan uittamiseen ja loppuaika suppailtiin yhdessä ympäri järveä.

Tykästyin näihin suppailuhommiin Mestan kanssa, joten jatkoin sup-laudan vuokraamista myös kesällä 2019, kunnes lopulta saman vuoden alkusyksystä päädyin ostamaan oman laudan - Jobe Yarran. Omalla laudalla sai mennä suppailemaan koska halusi, minne halusi ja niin pitkäksi aikaa kuin halusi, ja lisäksi suppailuharrastuksen jatkuessa hinnakkaammankin laudan ostaminen maksaa itsensä takaisin jatkuvaan vuokraamiseen verrattuna. 

Lyhenne SUP tulee englanninkielen seisten melomista tarkoittavista sanoista. Itse suppailin ensimmäisen kesän pääosin polvillaan laudan päällä. Seuraavana kesänä olin jo rohkeampi ja seisoin laudalla vähintäänkin yhtä paljon kuin olin polvillaankin, ja liikuntamuodon tehokkuus on tullut todenteolla ilmi. Vaikka periaatteessa suppailu on vain laudalla seisomista ja ylävartalon liikettä meloessa, eikä kuulosta kovin liikunnalliselta, se oikeastaan on aika monipuolisesti lihaksistoa rasittavaa treeniä.

Vedessä liikkuvan laudan päällä seisominen on vähän kuin tasapainotyynyilyä, jossa ei voi vain seistä passiivisesti, vaan lihakset tekevät koko ajan töitä tasapainon säilyttämiseksi. Tätä ei huomaa niinkään siinä laudalla ollessaan, jos keli on melko tyyni, mutta kun rantaudut vaikkapa tunnin suppailun jälkeen ja poistut laudalta lähtien kävelemään, tuntee jalkalihastensa tosiaankin olleen työnteossa. Koska suppailen aina yhdessä koirien kanssa, olen myös miettinyt, miltä sup-laudalla oleilu niistä mahtaa tuntua. Oletan, että kelistä ja koiran laudalla oleskelun asennosta riippuen suppailu on niillekin hyvää syvien lihasryhmien treeniä vähän dobo-pallon päällä tasapainoilun tapaan.

Kaksi ensimmäistä kesää suppailin vain yhden koiran kanssa kerrallaan. Oletin jotenkin automaattisesti, etteivät ne mahdu molemmat samalla kertaa kyydille. Kolmantena suppailukesänä minua alkoi sitten vielä aiempaakin enemmän harmittamaan, että aina toinen koira joutuu jäämään kotiin, kun toisen kanssa lähdetään suppailemaan. Eräänä päivänä taas kerran suppailemaan lähtiessäni päätin sitten kokeilla, että mitähän tapahtuu, jos kummatkin pääsevät mukaan, ja hyvinhän siinä kävi. 

Olen kertonut ennenkin (Tutkittuja terveysvaikutuksia - metsä parantaa) siitä, että mielestäni luonnonmaisemissa on jotain sellaista, johon ei vain kyllästy koskaan. Ihan sama, vaikka se on aina ne samat metsät, joissa kulkee, tai samat vesistöt, jossa suppailee, niin jokaisella kerralla niitä vain ihastelee yhtä paljon. Ja miten ne hetket koiran kanssa luonnossa voivatkaan toisinaan olla niin rauhaa, onnea ja tyytyväisyyttä täynnä.

Varsinkin peilityynellä järvellä hiljakseen eteenpäin lipuessa minulle tulee sellainen olo, että tässä on kaikki, mitä tarvitsen, voisiko aika vain pysähtyä, jotta voisin nauttia tästä hetkestä ikuisuuden. Olenkin täysin koukuttunut suppailuun, koska vesillä liikkuminen on niin mainio tapa päästä luontoa lähelle erilaisella tavalla maalla kulkemiseen verrattuna, ja silti suppailukin on samalla kuitenkin myös yhdessä olemista ja tekemistä koirienkin kanssa.

Aina ei kylläkään siihen luonnonrauhaan ole luottamista. Kerran elokuun alkupuolella siinä rennosti seisoen meloin laudalla ja Mesta istuskeli keulilla, kun yhtäkkiä kajahtaa laukaus - ja vielä alle sadan metrin päässä meistä. Hätkähdän itse hieman sitä ensimmäistä laukausta, koska tilanne oli täysin odottamaton, mutta onneksi Mesta vähät välitti. Oli kyllä todella epämiellyttävä tunne olla yhtä aikaa vesillä veneestään lintuja ampuvien kanssa, joten olin hyvilläni, kun linnut lensivät järven yltä metsään ja metsästäjätkin sitten poistuivan maihin.

Kiinnostavatko koiraharrastukset? Lue ajatuksiani agilitysta ja koiratanssista tai perehdy seikkailija Pata Degermanin haastattelusta kokoamaani koiramaiseen vinkkilistaan.

Ei toivottuja mökkivieraita

Kesänvietto mökkeillen on ollut mukavan leppoisaa ja sekä ihmiset että koirat ovat nauttineet olostaan, kuten jo keväälläkin kerroin koirien kanssa mökkeilystä. Kesäkuun helteillä merenrantamökki myös tarjosi oivallisen paikan mukavasti viilentäviin uintihetkiin ja olo pysyi miellyttävän raikkaana pitkään. 

Tykkään koiriemme reippaista ja ystävällisistä luonteista näin muutenkin, mutta varsinkin useiden - välillä yllättäenkin saapuvien - mökkivieraiden kanssa se nousee omaan arvoonsa. Miten helppoa onkaan olla, kun ei tarvitse yhtään jännittää koirien käyttäytymisen puolesta, vaan voi luottaa niiden kyllä handlaavan osansa.

Kesäkuun alkupuolella kiinnitin huomiota västäräkkipariskuntaan, joka viihtyi usein mökin terassin läheisyydessä. Ne pyydystivät hyönteisiä ja seisoskelivat kivillä pyrstöään keikutellen. Lumeksen uteliaan kuonon ansiosta kävi ilmi, että niillä oli pesä terassin alla olevassa tyhjässä kukkalaatikossa.

Heinäkuun vaihteessa västäräkkipariskunta pyöri edelleen mökkipihalla, vaikka poikaset olivat jo jättäneet pesänsä ja toivonmukaan jatkaneet kasvuaan kohti aikuisuutta. Heinikkojen trimmeröinnin yhteydessä paljastui, että västäräkeillä olikin jo uusi pesä uudessa paikassa ja kuusi munaa haudottavanaan. Koska pesää suojaava heinikko tosiaan ehdittiin kaataa, laitoimme vanerilevyn pesän päälle suojaksi ja västäräkit näyttivät onneksi hyväksyvän sen.

Toissaviikolla mökkeilyyn tuli hetkiseksi dramaattinen käänne villiminkkien löytäessä paikalle. Yhtenä iltana niitä näkyi ensin kaksi, jotka vilahtivat nopeasti metsän puolelle. Kymmenisen minuuttia myöhemmin kolmas minkki ui rantaan kadoten laiturinaluskivikkoon. Hetkisen kuluttua Lumes löysi sen rantakivikosta ja minkin pitämä sähinä oli niin kovaäänistä, että luulin sen olevan jo Lumeksen kimpussa. Onneksi Lumes kuitenkin vain katseli minkkiä minkin mielestä liian läheltä, ja tuli heti kutsusta pois.

Karhasimme minkin takaisin mereen ja toistimme saman, jos niistä joku yritti uudelleen pihan puolelle. Ilmeisesti olimme riittävän vakuuttavia, sillä yön jäljiltä västäräkkien poikaset olivat ainakin tallessa, eikä minkkejä viime viikollakaan enää näkynyt. Näyttää siltä, että saimme mökkirauhamme takaisin.

Koirien sopeutuminen omakotitalosta kerrostaloon

Miten naapurit suhtautuvat koiriini? Kuinka opettaa koirille, ettei kerrostalon normaaliäänistä tarvitse välittää? Mitä, jos koirani haukkuvat yksinollessaan? Sopeutuvatko koirani kerrostaloelämään? 

Muuttaessani aikanaan ensimmäiseen omaan kotiini, mielessäni pyöri paljon koiriin liittyviä kysymyksiä. Kun leppoisa elämämme maaseudulla omakotitalossa vaihtui pienen kaupungin taajaman reunamille kerrostaloon, itseni lisäksi myös silloiset koiranikin joutuivat suuren muutoksen eteen.

Erilaiset sisätiloissa tapahtuvat koirien aktivointipuuhat olivat runsaassa käytössä kerrostalovuosinamme.

Muuton jälkeen muistelisin minulla olleen viikon tai parin verran aikaa kotiuttaa koirat uuteen asuinympäristöön, jossa aiempaa tarkemmin tuli ottaa huomioon myös naapureiden asuinviihtyvyys. Liiallinen -miten sen kukin sitten tulkitseekaan-  äänenkäyttö taitaa kerrostaloissa olla yleisin valituksen aihe koirista. Silloiset koirani eivät olleet erityisen haukkuherkkiä, mutta toki niiden mahdollinen äänellä reagointi täysin uudessa asuintilanteessa jännitti minua alkuun.

Lähdin liikkeelle ennaltaehkäisevästi ja tarjosin koirille namia aina, kun joku kulki rappukäytävässä. En kieltänyt ääntelystä, en kehunut hiljaisuudesta, pyysin vain syömään ja rauhallisena annoin muutaman namin niitä näitä jutellen. Parissa-kolmessa päivässä koirien kiinnostus rappukäytävän ääniin väheni, mutta saksanpaimenkoira (joka myöhemmin oli pahoinpidellyn pandakarhun takana) haukahteli edelleen sekä omalle että naapureiden ovikellosummereille.

Totuttuaan kerrostaloelämään koirat osasivat ottaa rennosti.

Kokeilin, mitä tapahtuisi, jos laittaisin saksalaisen lempilelun eteiseen hattuhyllyn päälle "ovikellonsoittopalkaksi". Aina oman tai naapurin ovikellon soidessa, nousin ylös ja juttelin sille "missä sun lelu on, mennäänpä etsimään". Kävelin eteiseen koira innokkaana mukana, otin lelun hattuhyllyn päältä ja aloitin pienen leikkihetken, jonka aikana koira unohti tarpeen kommentoida ovikellonsoittoa.

Muutamassa päivässä päästiin siihen, että ovikellon soidessa koira haukkumisen sijaan juoksi eteiseen tuijottamaan hattuhyllyllä olevaa leluaan. Se oli siis mielessään yhdistänyt ovikellonsoimisen tarkoittavan mukavaa leikkihetkeä lempilelullaan. Jatkoin lelupalkkaa vielä jonkin aikaa satunnaisesti vahvistaakseni koiran toimintaa, ja sitten vähensin lelun kokonaan pois ko tilanteesta. 

Kirjoituksessani Kuinka ongelmia ratkaistaan on myös sivuttu tätä aihetta.

Uusien temppujen opettelu oli yksi vakiopuuhistamme sisätiloissa.

Kyselin aina silloin tällöin naapureilta, ovatko koirani haukkuneet, mutta aina sain vastaukseksi, että asunnossani on täysi hiljaisuus. Seinänaapurinamme asunut mummeli jopa esitti kerran toiveen, että olisi mukava, jos koirani joskus haukkuisivat, niin hänestä ei tuntuisi niin yksinäiseltä. Se oli aika herttainen kommentti, mutta ratkaisin asian juttelemalla itse useammin mummelin kanssa, en koiria haukuttamalla.

Toisinaan sain naapureiltani myös spontaania kommenttia koiristani, kuten silloin, kun lapinkoirani oli huomannut mahtuvansa leveälle ikkunalaudalle istuksimaan ja katseli sieltä pihan tapahtumia. Oli kuulemma oikein mieltä piristävä näky. Naapureiden mukaan se istuskeli ikkunalla useinkin, mutta itse pääsin vain kerran todistamaan tämän näyn. Ilmeisesti siis ikkunalla kurkistelija ehti aina näkemään minut ja hyppäämään alas, ennen kuin minä näin ikkunalle.

Joskus jouduin rauhoittamaan koirien leikkejä, kun pelkäsin riehumisäänien kuuluvan naapureille asti.

Kerrostalomme kuului neljän vierekkäisen kerrostalon sarjaan, joissa kaikissa oli suuret ja puistomaiset pihapiirit. Vaikka meidän talossamme väliin asui pari muutakin koiraa kuin omani, minä olin ainoa pihan nurmialueen käyttäjä, joten leikitin siinä usein koiriani vapaana, kuten omakotitalossa aikanaan. Muut asukkaat suhtautuivat koiratouhuihini hyväksyvästi ja ehkä vähän huvittuneestikin, osittain ehkä siksi, koska olin ko kerrostalon nuorin tyyppi. 

Pääsääntöisesti kerrostaloaikoina tuli tehtyä koirien kanssa päivittäin aamu-, iltapäivä- ja iltalenkit, saksalaisen kanssa kävimme lisäksi vielä usein pyörälenkeillä. Runsaan ulkoilun ja muun yhteisen puuhastelun ansiosta koirani tuntuivat olevan kerrostalossa yhtä tyytyväisiä elämäänsä kuin omakotitalossakin. Itse koin vaikeimmaksi asiaksi omat sairastelut, kun koirien kanssa oli lähdettävä kävelylle, vaikka oma vointi olisi ollut huonokin. Muistan edelleen sen, kun olin yli 39 asteen kuumeessa ja ulkona talvipakkasella kävellessä tuntui kuin olisin leijunut ilmassa, mutta pakko oli koirat tarpeillaan käyttää.

Milloin siivotaan joulukoristeet pois?

Mikä on oikea aika siivota joulukoristeet pois? Kuinka kauan joulun jälkeen voi joulukoristeita vielä pitää? Saavatko joulukoristeet olla esillä kevääseen asti? Loppuuko joulukoristeiden aika loppiaiseen?

Olen pohjimmiltani aika laiska ihminen. Haluaisin esimerkiksi sisustaa kodin vaihdellen vuodenaikojen mukaan. Voisi vaihtaa vaikkapa matot, ikkunaverhot ja joitain koriste-esineitä, mutta en jaksa - tai siis oikeammin en saa aikaiseksi.

Siivosin tänään viimeisetkin joulukoristeet takaisin laatikoihinsa. Ehtiväthän ne jo ollakin esillä vaatimattomat puoli vuotta. No, nyt vietetään normaaliaikaa seuraavat kuusi kuukautta ja katsellaan sitten taas ensi vuonna, miten kauan joulu sillä kertaa jatkuu...