Kotimaiset koirarodut

Ensimmäistä, sekarotuista koiraansa lukuunottamatta isälläni on aina ollut vain kotimaisia koirarotuja - suomenpystykorvia ja suomenlapinkoira. Sattumalta minullekin valikoitui aikanaan ensimmäiseksi omaksi koirakseni kotimainen rotu, suomenlapinkoira, ja sellaisia täältä löytyy vieläkin. Tänään vietettävän Suomen itsenäisyyspäivän johdosta kaivelin esiin muutamia kuvia vuodelta 2005, isäni suomenpystykorva Viksu oli tuolloin 9-vuotias ja oma suomenlapinkoirani Allu 6-vuotias.

Suomenpystykorvia ilmeisesti pidetään nykyään enemmän pelkkinä kanalintukoirina, mutta Viksu toimi monipuolisena kaiken riistan metsästyskoirana. Onhan se kätevää, että yksi ja sama koira riittää avuksi niin kanalintu-, jänis- kuin pienpetometsällekin. Viksun omasta mielestä listalle olisi voinut lisätä vielä kissat, nekin saivat sen metsästysvietin syttymään, mutta sen sijaan lemmikkikanimme Nöpön Viksu erotti omaan perheeseen kuuluvaksi.

Viksulla oli aika kipakka luonne, joka tuli enemmän esiin kyllä vieraiden kuin meidän oman perheen ihmisten kanssa. Viksu mm. piti paljon rapsutuksista ja antoi vieraidenkin antaumuksella paijata itseään, mutta Viksu halusi päättää, milloin rapsutushetki päättyy. Jos Viksua silitteli niin kauan, kunnes Viksu itse lähti muualle, kaikki oli ok, mutta jos vieras vain otti kätensä pois, Viksu saattoi näykätä kädestä tai vaatteista. Lasten kanssa Viksu sen sijaan oli täysin luotettava ja se nauttikin naapurin perhepäivähoitajan hoitolapsilta saamastaan huomiosta.

Viksu ja Allu olivat hyvät kaverukset, ne viihtyivät yhdessä oleillen ja leikkien, ainoastaan ruuasta niillä oli joskus kinaa. Allu ei ollut nuorena aivan kaikkiruokainen, esimerkiksi kuivia leipäpalasia se ei syönyt, mutta ei niitä sen syömättömiä leipiä saanut silti kukaan muukaan syödä. Vuosina, jolloin Allu oli ainoana koirana, sillä oli ruokakupissaankin aina ruokaa tarjolla ja se söi silloin kuin huvitti. Tämä vapaaruokinta oli kyllä tosi kätevä systeemi, kun ei tarvinnut koskaan miettiä koiran ruoka-aikoja, kunhan vain säännöllisesti aina laittoi lisää ruokaa kippoon.

Toisinaan minun tekisi mieli omaa suomenpystykorvaa, niin ihastuttava rotu se on. En kuitenkaan halua ottaa metsästyskoirarotuisen pentua, koska en itse metsästä. Kyllähän Viksukin tykkäsi kaikesta yhteisestä puuhastelusta, mm. lenkkeiltiin metsässä, koulutin sille tokoa, opeteltiin agilitya ja leikittiin piilosta. Mikään ei kuitenkaan voittanut sitä, kun Viksu näki isäni metsästyskamppeissa - voi sitä riemua, koira aivan syttyi eloon, pyöri ympyrää ja haukkui onnesta, ja nautti kaikista eniten siitä, mihin rotu on jalostettu, eli metsästämisesta, ei pelkästä metsässä ulkoilusta. Mutta ehkä joku aikuinen, metsästyskäyttöön soveltumaton pystykorva vielä joskus voisi vastaan tulla...

Nykyään kotoani löytyy lapinkoirien lisäksi myös yllätystuttavuus, pieni ja valkoinen, italialainen (bichon) bolognese, josta kerron kirjoituksessani Millainen koira on bolognese?

Vimpelin kuntoportaat ja näkötorni järvimaisemalla

Etelä-Pohjanmaalla Vimpelissä sijaitsevan Lakis-laskettelumäen reunaan rakennettiin vuonna 2019 kyläseuran toimesta noin 400 metrin pituiset kuntoportaat, joita kiipeillessään voi nauttia upeasta järvimaisemasta. Mäen päällä, kuntoportaiden lepotasanteen vieressä, kohoaa lisäksi 16 metrinen näkötorni, jossa saa ihailla maisemia vielä vähäsen korkeammalta ja kaikkiin ilmansuuntiin.

Olen muutaman kerran kuntoillut täällä koirieni kanssa ja vaikka portaiden kapuaminen vähänkin reippaampaan tahtiin ottaa oman kunnon päälle, on kokemus aina yhtä hieno maisemia ja erinomaista talkootyön laatua ihaillessa. Huhtikuulla -21 kuntoportailumme sai vielä eksoottisen lisän, kun lumisen kevättalven ansiosta laskettelukausi olikin yhä täydessä toiminnassa. Onneksemme portailla oli silti jo kevätkäyttäjiä riittänyt ja talvikunnossapidon puutteesta huolimatta rappuset olivat ihan käyttökunnossa.

Näkötorni on tukeva ja sen rapuista selviytyvät reippaat koiratkin. Näköalakuntoilupaikan lisäksi alueelta löytyy ainakin myös useampi laavu evästelyyn, pururata lenkkeilyyn, frisbeegolfrata ja aivan mäen laelta rullaluisteluratakin. Lappajärven puolella Hotelli Kivitipussa on myös kiinnostava, ilmainen 3D-lasein toteutettu virtuaalimatka avaruuteen, mutta sen ajaksi koirat taitaa joutua jättämään autoon.

Mikäli alla oleva video ei näy, linkki suoraan Youtubeen.

Lisää maisemakohteita löytyy naapuripitäjästä, Keski-Pohjanmaan puolella sijaitsevasta Vetelistä, jonka pururatareitistön varrella on komeita näköalakallioita (klik).

Onnen piparkakut

Löysin arkistojeni kätköistä jouluvihkosen, jossa oli resepti onnen piparkakkuihin. Kirjoittaja on mahdollisesti Satu Pusa. Nyt kaikki leipomaan ja jakamaan onnea eteenpäin. 💓

Taikina

3 dl lempeyttä

2 dl anteeksiantoa

2 dl kärsivällisyyttä

4 dl itsehillintää

1 dl hyvää tahtoa

2 dl rehellisyyttä

100 g oikeudentuntoa

1 kaunis sana

2 tl aurinkoista mieltä

1 l rakkautta

Koristamiseen

kokonainen hymy

lämmin halaus

aitoa ihmisyyttä

Kaikki aineet sekoitetaan ja paistetaan kodin lämmössä vaalean kauniiksi. Tarjoillaan joka aterialla ja välipalaksi. Otetaan evääksi ja tarjoillaan aina tilaisuuden tullen kaikissa mahdollisissa paikoissa. Koristeita voi tarjoilla myös sellaisinaan.

Koiran hauskat nukkuma-asennot

Olen aina toisinaan naureskellut lapinkoirieni hauskoja ja omituisia nukkuma-asentoja, mutta bolognese on tuonut tähän koirien hauskoihin nukkuma-asentoihin vielä oman, hassun lisänsä. Se keksii toisinaan nukahtaa niin kummallisiin asentoihin tai paikkoihin, että harmittaa, kun kaikista ei millään saa kuvaa. Tässä kuitenkin muutamia maistiaisia a´la Pikkubolognese.

Pikkubolognesesta löydät lisää kuvia ja luettavaa linkin Millainen koira on bolognese? takaa.

Veneily koiran kanssa

Kuinka sujuu veneily koiran kanssa? Tarvitseeko veneilevä koira pelastusliivit? Kuinka koira tulee veneeseen ja veneestä pois? Missä koiran paikka on veneessä? Minkälaisia asioita veneilevän koiran olisi hyvä osata? Miten koira totutetaan veneilyyn?

Tarvitseeko veneilevä koira pelastusliivit?

Käytän koirillamme pelastusliivejä aina tilanteissa, joissa on mahdollisuus, että koira vahingossa putoaisi veteen. Näitä tilanteita ovat hengailu laiturilla veneeseen menoa odottaessa, veneeseen meneminen, veneen ulko-osissa oleskelu ja veneestä poistuminen. Pelastusliivien kahvasta avustamalla on myös helppo varmistaa koirille turvallinen hyppy veneeseen ja veneestä pois.

Vaikka kaikki koiramme osaavatkin uida, yhtäkkinen veteen putoaminen säikäyttää. Pelastusliivit estävät koiraa painumasta veden alle, helpottavat uimista äkillisessä tilanteessa ja auttavat koiran nostamisessa takaisin veneeseen tai laiturille. Pelastusliivien väristä riippuen ne myös lisäävät vedessä olevan koiran näkyvyyttä.

Isomman veneemme sisätiloissa koirat voivat olla ilman pelastusliivejä, ellei niillä ole vapaata kulkua ulos. Lyhyemmillä matkoilla jätän silti pelastusliivit päälle sisälläkin, koska säästyn näin edestakaisen riisumisen ja pukemisen vaivalta.

Kuinka koira tulee veneeseen ja veneestä pois?

Meillä koirat pääsevät veneeseen ja veneestä pois tilanteesta ja paikasta riippuen joko kantamalla tai avustettuna itse hypäten. Lumekselle ja Pikkubologneselle ei ole väliä, kummalla tavalla veneeseen mennään, mutta Mesta kokee kantamisen hieman epämieluisana. Suosinkin ensisijaisesti koirien omaehtoista tulemista veneeseen, jotta kaikilla säilyy hyvä mieli.

Mikäli koira on innokas tulemaan veneeseen ja/tai poistumaan sieltä, sisältävät nämä kulkutilanteet suurentuneen riskin koiran putoamisesta veteen. Pikkubolognese putosikin toissa kesänä laiturilta kurkotellessaan veneessä hääräävän ihmisen perään. Tämän vuoksi olisikin tärkeää joko opettaa koiralle, tai pitää asiasta itse riittävän hyvä huoli, ettei veneeseen tai sieltä pois hypätä koskaan ilman lupaa.

Lapinkoiristakin on veneilykokemuksen kertyessä tullut vähän liian itsevarmoja. Varsinkin mökkilaiturille tullessa ne jo mieluusti olisivat kärkkymässä tilaisuutta hypätä veneestä pois. Lumes ja Mesta ovat kuitenkin uskoneet sanallisia ohjeita, joten vahinkoja ei niiden kanssa ole käynyt. Usein koirat kuitenkin pidetään veneen suljetun oven takana, jos ihmiset ensin kulkevat edes takas tavaroita kantaen. Näin ei koirille tule turhaa houkutusta lähteä ihmisten perässä veneestä omin luvin pois.

Missä koiran paikka on veneessä?

Isossa veneessämme koirien on mahdollista valita useammasta paikasta, missä ne haluavat olla. Pikkubolognesen silti löytää useinmiten sylistä, sillä se ei viihdy veneessä itsekseen. Sylissä se kuitenkin matkaa  tyytyväisenä.

Mesta on keksinyt itselleen tukevan makuupaikan kuljettajan jalkatilasta. Toisinaan se viihtyy Lumeksen kanssa ulkona merituulia haistelemassa. Tällöin koirat ovat kiinni remmissä, ellen koko ajan ole itse vahtimassa niitä siellä.

Lumes käyttää veneen tiloja koirista monipuolisimmin. Se makoilee eri kohdin sohvalla, käytävällä tai minun jalkatilassani ja on mielellään myös ulkona istuskelusta nauttimassa.

Minkälaisia asioita veneilevän koiran olisi hyvä osata?

Mahdollisen veteenputoamisvahingon varalta olisi hyvä, ettei vesi ole koiralle aivan vieras elementti. Tämän vuoksi olisi hyvä teettää koiralla yksi tai useampi, vaikka ihan pienikin, hyvän mielen uimaharjoitus, jotta sille muodostuu jonkinlainen mielikuva vedessätoimimisesta.

Mikäli arvelee koiransa pitävän pelastusliivejä alkuun epämiellyttävinä, niiden käyttöön kannattaa totutella kotona mukavissa yhteyksissä herkkujen kera. Näin liivien käytön mahdollinen epämukavuus ei herkälläkään koiralla yhdisty veneeseen ja kaikilla on mukavampi fiilis aloittaa itse veneily.

Muutamien peruskäskyjen hallinta helpottaa ja turvaa koiran kanssa veneilyä. Esimerkiksi odota, tule ja ei ovat jo aika pitkälle riittävää sanavarastoa. Jos koiran on joskus tarpeellista jäädä joksikin aikaa yksin veneeseen, ennakkoon veneessä tehdyt yksinoloharjoitukset tuovat tilanteeseen luottoa sekä koiralle että ihmisille.

Rauhoittumisen taito on käytännöllinen koiran hallita monissa arjen tilanteissa, myös veneilyssä. Mikäli koiraa ei aiemmin ole juurikaan nosteltu, voi olla hyväksi sekä itselle että koiralle hakea siihenkin vähän valmiiksi rutiinia ja sopivaa tyyliä.

Miten koira totutetaan veneilyyn?

Kaikki koiramme ovat aloittaneet veneilyn reippaina, jo monenlaiseen menoon tottuneina aikuisina, joista ennalta tiedettiin, ettei niiden kanssa ongelmia tule. Jos nyt pitäisi pennun tai herkemmän aikuisen kanssa aloittaa veneily, kävisin ainakin muutaman kerran etukäteen tutustumassa veneeseen koiran kanssa.

Koira saisi harjoitella veneeseen tulemista ja veneestä poistumista, veneen ulkopinnoilla liikkumista sekä veneen sisätiloissa hengailua. Ennen ensimmäistä varsinaista venematkaa, kävisin myös ihan pienellä kierroksella testaamassa, miten koira reagoi liikkuvassa veneessä olemiseen ja sen ääniin. Näin tietää, mihin pitää vielä kiinnittää huomiota vai onko kaikki ok.

Välttäisin kovin keikkuvaa venekyytiä, kunnes koira on tottunut veneilyyn kunnolla. Aallokkoja vasten pomppivan veneen kyyti ei ole kovin miellyttävää ja voi herkemmälle koiralle aiheuttaa pelkoa. 

Kesäisin käyn koirien kanssa myös sup-lautailemassa, siitä voi lukea kirjoituksestani Harrastuksena suppailu. Muista veneilevistä koirista tulee ensimmäisenä mieleeni lapinkoirat Wiima ja Tihku, joiden veneilyistä lisää blogissaan.

Koirat ja lehtikasa

Pihassamme kasvaa suuri ja komea haapa, joka järjestää meille aina syksyisin lehtienharavointioperaation. Yleensä lehdet tippuvat alas vähitellen, mutta tällä kertaa syysmyrsky sai riisuttua puun kertaheitolla lähes kaikista lehdistään.

Koirat olivat hengailukavereinani haravointipuuhissa. Heittelin niille välillä ruokapaloja lehtien sekaan, niin saivat hyvää tekemistä niitä etsiessään. Koirat ovat paljon tyytyväisempiä, kun saavat nähdä hieman vaivaa ruokansa eteen. Muutamassa sekunnissa hotkaistu ateria ei paljon mieltä lämmitä.

Työnteon lomassa piti toki vähän temputtaakin koiria. Kaikki pieni, arkinenkin yhdessä tekeminen vahvistaa suhdetta koiraan ja saa sen olemaan kiinnostuneempi omista ihmisistään. Mesta oli heti valmiina hyppäämään kottikärryjen kyytiin, se nauttii saadessaan erilaisia tehtäviä.

Kun yksi kolmesta saa ekstrahuomiota, löytävät loput kaksikin yleensä nopeasti paikalle. Eihän kukaan halua jäädä paitsi hauskanpidosta, eikä varsinkaan siihen mahdollisesti liittyvistä herkuista. Ja pakkohan näin intensiivisesti poseeraavat kaverukset on makupaloilla palkita.

Raittiissa ulkoilmassa kavereiden kanssa puuhastelun, ruuan etsimisen ja temppujen teon jäljiltä onkin hyvä ottaa päiväunet auringon mukavasti lämmittäessä. Mutta kuinka siivotaan lehtikasa pois, kun siinä nukkuu lapinkoira?

Millainen koira on bolognese? osa2

Kirjoittelin reilu vuosi sitten aiheesta "Millainen koira on bolognese?". Elämääni oli tuolloin tulla tupsahtanut uusi, nelijalkainen kaveri, jota täällä blogissa kutsun Pikkubologneseksi, vaikka kyseinen yksilö ilmeisesti rotuisekseen onkin isokokoinen. Pikkubolognesen luonteesta ja elämästä sen kanssa löytyy enemmän juttua myös teksteistä "Eläinlääkäriä pelkäävä koira" ja "Oppiiko vanha koira uusia temppuja?".

Tunnettuani nyt Pikkubolognesen reilun vuoden ajan, tiedän siitä jo paljon enemmän. Turkinhoito esimerkiksi on vieläkin työläämpää, kuin mitä alkuun ajattelin, vaikka työlääksi sen toki tiesinkin. Olen välillä yrittänyt olla ahkera harjaaja ja sitä myöden antaa turkin kasvaa pidemmäksi, mutta jokapäiväinen harjaaminen ei vain ole minun juttuni.  Aina lopulta sakset ovatkin saaneet laulaa Pikkubolognesen päästessä jälleen lyhyeen, hieman helpompihoitoiseen kotitrimmiinsä.

Pikkubolognese on hyvin kiltti trimmattava, vaikka turkinleikkuu ei sen lempipuuhiin kuulukaan. Kärsivällisenä se seisoo tai istuu niin kauan, kuin on tarve, mutta yleensä koko koiraa ei saksita kerralla vaan muutamassa erässä. Trimmaamiseen kuuluu myös mielestäni yksi ikävä puoli, jota ei ennen niin tullut ajatelleeksikaan - kuonokarvojen leikkaamisen yhteydessä saavat kyytiä myös kuonon tuntokarvat, vaikka pyrinkin mahdollisuuksien mukaan säästämään niistä mahdollisimman usean.

Ulkoilmaihmisen koira Pikkubolognese ei ole. Liikkeessä se vielä tarkenee kohtuu hyvin viileälläkin säällä/puettuna, mutta paikoillaan oleskellen sen tulee ilman takkia kylmä jo lämpötilan ollessa siinä +10 paikkeilla, eikä pakkaskelillä pärjää edes puettuna. Talvi-, kevät- ja syksymökkeilyssä tämä on hieman ongelmallista.

Kylmyyden lisäksi talvi tuo Pikkubologneselle toisenkin ongelman - lumen. Siinä, missä 10-20cm lumikerros ei tunnu lapinkoirilla vielä missään, Pikkubologneselle 10cm lunta on jo puoliväliin jalkoja ja 20cm lunta se uppoaa vatsaa myöden. Lumisissa metsissä ja pelloilla ulkoilun saa siis unohtaa, ellei niistä löydy moottorikelkkauria tai laita Pikkubolognesea pulkan kyytiin.

Sulanmaankaan aikana metsälenkkeily ei ole ihan ongelmatonta. Poluilla Pikkubolognese kyllä pärjää hyvin, mutta varvikkoinen umpimetsä ei ole sen mieleen korkeiden varpujen yltäessä sitä kuononkorkeudelle asti ja tehden etenemisen ikäväksi ja raskaaksi.

Ennen Pikkubolognese myös häiriintyi pienestäkin turkkiinsa kiinnittyneestä risupalasta ja tyssäsi matkantekonsa siihen. Tässä asiassa on kuitenkin ilmeisesti tapahtunut siedättymistä, koska nykyään se ei enää jokaisesta risunpalasesta piittaa, vaan jatkaa niistä huolimatta kulkuaan eteenpäin.

Vaikka Pikkubolognesen yleisolemus onkin iloinen ja reipas, on se joissain asioissa herkkäluonteinen. Pikkubolognesella on ennen käytetty puolikuristavaa, pehmustettua kaulapantaa - joka hauska kyllä, oli tismalleen samanlainen kuin lapinkoirieni pannat, pienempi vain toki. Ostin sille aika pian valjaat ajatellen niiden olevan mukavammat käytössä fleksin kera lenkkeillessä.

Pikkubolognese ei ollut tykännyt pannankaan laittamisesta päänsä yli ja valjaiden pukemisesta se piti vielä vähemmän, vaikka olikin heti varusteet päälle saatuaan oven edessä tohkeissaan tepastelemassa. Vähitellen Pikkubolognese alkoi ennakoimaan uloslähtöön liittyvää valjaiden pukemista, eikä tullut enää eteiseen asti, vaan jäi kynnyksen toiselle puolelle odottelemaan ja väisti valjaita.

Löysin jostain koiratavaroideni kätköistä aikanaan Mestan mukana tulleen pikalukollisen pentupannan. Hämmästyttävää, miten pieni Mestakin on joskus ollut, ja että sen pentupanta sattui olemaan täydellisen kokoinen aikuiselle Pikkubologneselle. Pikalukkopantaa Pikkubolognese on nyt käyttänyt tyytyväisenä, mutta pitäisi ottaa asiaksi opettaa se valjaistakin pitämään.

Pikkubolognese on ääniarka, se pelkää ukkosta ja ilotulitteiden pauketta. Sisätiloissa se piiloutuu näissä tilanteissa sängyn alle tai tärisee sylissä. Osittain tämä on ehkä opittuakin käytöstä. Jos Pikkubolognesen kutsuu sängyn alta pois, se tulee sieltä ihan iloisena. Jos sen kanssa touhuaa esimerkiksi nameilla pikkutehtävistä palkaten, se ei piittaa ukkosen/ilotulitteiden äänistä mitään. Jos sen kanssa lähtee ulos reippaalle kävelylle, se myöskin on ihan normaali.

Pikkubolognesen suurimmat vahvuudet ovatkin ahneus herkuille ja halu puuhastella yhdessä ihmisten kanssa. Olen huomannut sen olevan myös hyvin älykäs, se oppii nopeasti asioita niin hyvässä kuin pahassakin. Seurakoirarotuunsa sopivasti se nauttii olla lähellä ihmisiä ja yöllä sängyssä nukkuessaan on niin järkähtämätön nukkumapaikastaan, ettei hievahdakaan, vaikka vetäisi peittonsa sen alta pois tai unissaan osuisi siihen jalallaan - lapinkoirat lähtevät sellaisesta heti pois sängystä.