Koirien ja vauvan kuudes ja seitsemäs kuukausi

Koirien ja vauvan kuudes yhteinen kuukausi alkoi minun ja vauvan pienellä shoppailureissulla naapurikunnan käsityöihmisten avaamaan pop up joulupuotiin. Ostin sieltä keinulaudalla istuvan tontun, jonka nimesin vauvan ensimmäisen joulun joulukoristeeksi.

Ajattelin, että tällaisesta joulupuodissa tai joulumarkkinoilla vierailusta voisi tulla sellainen minun ja lapsen mukava, yhteinen perinne, jossa kävisimme aina ennen joulua hakemassa joulutunnelmaa ja ostamassa kotiin yhden uuden joulukoristeen.

Matkalla puotiin ja puodista kotiin katselin joenvarren harvinaisia talvitulvia. Kevättulvathan ovat ihan normaali ja yleinen ilmiö, mutta tämä alkutalven valtava vesimäärä oli erikoinen.

Koiristamme vanhin ei aina tule mukaan lenkeille eikä minulla useinkaan ole aikaa ja energiaa käyttää sitä omilla pikkukävelyillä, vaikka toki se ihannetilanne olisikin. Vauvahan nukkuu päiväunensa vain vaunuissa, joten kahdessa vauvannukutuskävelyssä kuluu jo hyvästi sekä aikaa että omaa jaksamista. 

Talviaika on myös siitä vähän hankala, kun ei vain voi napata vauvaa kainaloon ja käydä ykskaks muutamaa minuuttia kävelemässä. Täytyy pukea itsensä ja vauva ja riisua itsensä ja vauva, ja sekin tuntuu suurelta urakalta vain muutaman minuutin pikkukävelyn tähden.

Vanhuskoira ulkoileekin siis usein itsenäisesti pihassamme ja monesti se hauskasti kulkee koko tontin ympäri ihan kuin rajoja tarkistamassa. Kyllä sekin siis liikettä ja ulkoilua saa, vaikka päivittäin ei kotipihan ulkopuolelle pääsekään.

Sellainen lisätyö kyllä tästäkin järjestelystä tulee, että pihaa joutuu siivoamaan aiempaa enemmän. Tämä onneksi hoituu helposti vauvan nukkuessa kärryissä, eikä vie kuin pari minuuttia päivässä aikaa.

Vanhin koiramme Lumes on siis tammikuulla täyttänyt jo 16 vuotta. Kerroin pizzantäytteisistä syntymäpäiväjuhlista aiemmin täällä. 

Vauva on yhä kiinnostuneempi leluista ja leikkimisestä. Hän tykkää myös kirjoista ja lorukorttien kuvien katselusta sekä tietysti koirista.

Koirien lelut laitetaan entistäkin tarkemmin merkille ja voi sitä onnenpäivää, jos sellaisen ehtii käsiinsä nappaamaan - maistelusta puhumattakaan.

Liikkumista harjoitellaan kovasti ja ulkonakin on jo käyty hangella köllöttelemässä, lunta ihmettelemässä, leikkivä koiria katselemassa ja pulkkakyytiä testailemassa.

Olen käynyt paljon ruokaostoksilla vauvan kanssa kahdestaan. Se onnistuu kyllä hyvin, meidän vauva on tosi mukava ostosreissukaveri, mutta on siinä vähän omat säätämisensä.

Kaupoissa on ostoskärryjä, joissa on vauvakaukalo. Ne vain eivät oikein toimi näin pienen vauvan kanssa eivätkä ainakaan talvella. 

Vauvalla on autokaukalossaan makuupussi, jonne sen saa kotona vain sujauttaa sisävaatteissaan ja kaukalon vyöt tulevat makuupussin sisälle kiinni. Se on tosi kätevä! Makuupussia ei vaan pysty erikseen ottamaan vauvan mukaan, koska vyöt menevät siitä läpi, joten koko kaukalo makuupusseineen kulkee vauvan mukana.

Vauva myös usein nukahti kauppareissulla kaukaloon ja omassa autokaukalossa on paljon mukavampi nukkua, kun siihen saa harson päälle suojaksi sekä nostettua nukkuvan vauvan kaukalossaan suoraan autoon.

Kaikissa kaupoissa ei ole ostoskärryjä, joihin autokaukalon saisi kiinni, joten olen laittanut kaukalon sitten vain normaaleihin kärryihin kyydille. Tässä on vain se ongelma, että kärryyn ei sen jälkeen mahdu ostoksia juuri ollenkaan, kun kaukalo täyttää melkein koko kärryn. Kerran kokeilin ottaa vedettävän korin mukaan kärryn alle tuomaan lisätilaa ostoksille, mutta se vähän huonosti liikkui mukana.

Välillä olen jo autolla laittanut kaukalon rattaiden runkoon adapterilla kiinni, ettei tarvitse kantaa vauvaa kaukalossa - vauva + kaukalo painavat kuitenkin sen kymmenisen kiloa yhteensä - ja rattailla on ollut kätevä sitten kärrytellä kaupassa. Rattaidenkaan alakoriin ei tosin määräänsä enempää ostoksia mahdu.

Vauva on tosiaan helppo ja tyytyväinen shoppailukaveri, kunhan vain huolehditaan siitä, ettei nälkä pääse yllättämään. Kerran olin Citymarketissa juuri saanut melko suuret ostokset maksettua, kun vauva alkoi itkemään. Pakkaisinko ostoksia ripeästi ja annan vauvan itkeä vai nostan vauvan syliin ja alan vain yhdellä kädellä pakkaamaan ostoksia kasseihin. Valitsin jälkimmäisen.

Joku vanhempi nainen pysähtyi kohdalle ja kysyi, että kuinkakohan tuo nyt onnistuu. Tälleen yhdellä kädellä joo, minä puolestani esittelin. Hän tarjoutui lykkimään vauvaa kärryissä sen aikaa, että saan ostokset pakattua. Vauva ei halunnut istua kärryissä lykittävänä, mutta onneksi minulla oli tuttipullo valmiina.

Nainen piti vauvalle tuttipulloa, vauva joi maitoa ja oli tyytyväinen ja minä sain ostokset pakattua ilman stressiä. Olin tosi iloinen, että joku uskalsi tarjoutua auttamaan - ja olisihan minulla ollut mahdollisuus kieltäytyä avusta, jos ei olisi tuntunut hyvältä sitä ottaa vastaan.

Nainen kertoi tämän pienen vauvanhoitohetken pelastaneen hänen päivänsä. Hänen omat lapsensa ovat jo aikuisia, lapsenlapsetkin ovat jo aikuisia eikä lapsenlapsenlapsia vielä ole, joten hänestä oli ihana saada olla avuksi. 

Meidän vauvalla on oma pukeutumishuone ja se on aika luksusta. Vierashuoneen sängyllä ovat levällään kaikki vauvan ulkovaatteet ja siitä on näppärä katsoa, mitä tarvitaan, ja pukea vauvalle päälle. 

Viimeisimmin päällä olleet vaatteet jäävät aina riisuttaessa kätevästi valmiiksi päällekkäin, joten siihen on seuraavalla kerralla helppo vain laskea vauva ja pukea kerrokset takaisin.

Ulkoilukelit ovat olleet enimmäkseen hyvin suosiollisia. Kovimmilta pakkasilta on vältytty - alkutalvi 2023 oli niin kylmä, että meri oli jo marraskuulla kantavassa jäässä. Nyt palattiin takaisin normaaliin leudompaan syystalveen ja jäälle pääsi ensimmäisen kerran joulu-/tammikuun vaihteessa.

Luntakaan ei ole kerääntynyt suuremmin. Sitä on kyllä periaatteessa satanut paljon, mutta edelliset lumet ovat ehtineet melkein sulaa pois ennen uusia, joten kerrallaan olevan lumen määrä ei ole ollut montaa senttiä.

Harmittelin etukäteen, että vaunujen kanssa ei varmasti merenjäälle päästä. Moottorikelkkaurissa kyllä kävelee helposti, mutta vaunuilla niissä ei pääse etenemään. Yllätys olikin iloinen, kun lumimäärät pysyivät vaunuille suosiollisina  ja pääsimme nauttimaan myös jääkävelyistä.

Mestan ja vauvan kanssa kävimme jälleen eläinlääkärissä. Aiemmin olemme käyneet silmiä näyttämässä, Mestallahan on krooninen keratiitti diagnoosina, mutta nyt sillä ilmeni ulostusvaikeuksia ja pelkäsin suolitukoksen mahdollisuutta.

Mitään tukosta ei röntgenkuvista löytynyt, mikä oli hyvä uutinen, mutta vuodentakainen spondyloosilöydös siellä näkyi sen näköisenä, että mahdollisesti aiheuttaa kipua. Mesta siis laitettiin kipulääkekuurille ja sai Librela-pistoksen, joka uusitaan kuukauden välein.

Mestan saamasta spondyloosi-diagnoosista olen kirjoittanut täällä.

Vauva aloitti kiinteiden ruokien syömisen täytettyään 6kk. Tein hänelle alusta asti samoja ruokia kuin mitä itsekin syömme, jätin vain vauvalta kielletyt ainesosat pois.

Lisäksi pakastin jääpalamuoteissa erilaisia kypsennettyjä kasviksia ja lihoja, joista on helppo koota vauvalle ruoka-annokset silloin, kun aikuisten ruuasta ei saa sovitettua vauvalle omaa versiota.

Koska vauva oli jo tosiaan puolivuotias, en soseuttanut ruokia, muussasin vain haarukalla, ja otimme myös sormiruokailun aika nopeasti mukaan. Pari kolme kertaa kuukaudessa tarjosin ruuaksi myös kaupan valmisruokia, jotta vauva tottuisi itse tehdyn ruuan lisäksi myös teollisen ruuan makuun - ne ovat reissussa kätevämpiä kuin omat eväät.

Mistä kaikki alkoi? Koirien ja vauvan ensimmäinen kuukausi täällä. Mihin viimeksi jäätiin? Koirien ja vauvan viides kuukausi löytyy täältä.

Iik, iilimatoja!

Lapsuudenkotini pihassa on vanha vesikaivo, josta saa vettä veivaamalla ketjun päässä olevan sangon alas kaivoon ja sitten takaisin ylös.

Meitä lapsia yritettiin pelotella kaivossa asuvalla näkillä, joka kuulemma nappaisi mukaansa kaivoon lapset, jotka kurkistelevat kaivonluukusta.

Ei me sellaiseen satuolentoon uskottu ( ei muuten uskottu ikinä joulupukkiinkaan, vaikka sitäkin tarinaa meille ylläpitää yritettiin ), mutta ei myöskään oltu niin tyhmiä, että oltaisiin menty liiaksi kurkistelemaan kaivoon - sitä sankoa me kyllä hilattiin alas ja ylös.

Äitini lapsuudenkodin lähellä on hiekkamonttu, jossa he kävivät lapsena uimassa. Meille on kerrottu, että siihen aikaan siellä oli iilimatoja, jotka tarttuivat uimareihin kiinni.

Monttu ei meidän aikanamme ollut enää uimakäytössä, se oli näivettynyt ja pusikoitunut, mutta sen ohi kulki kahden tien välinen oikoreitti.

Tämä ajatus iilimadoista oli meistä lapsista niin pelottava, ettemme uskaltaneet poiketa askeltakaan tältä montun ohi kulkevalta polulta. 

Kerran tosin yritimme veljeni kanssa olla rohkeita ja mennä rantaan katsomaan, josko siellä näkyisi matoja, mutta jo muutaman metrin jälkeen pyörsimme takaisin - ties vaikka iilimadot vaanisivat pusikossa, jota oli ainakin parinkymmenen metrin mittaisesti ennen vesirajaa, ja hyppäisivät niskaan.

Iilimatohan on viralliselta nimeltään siis verijuotikas ja se käyttää ravinnokseen/ tarvitsee lisääntyäkseen nisäkkäiden verta. 

Nykyään ihmiset usein sekoittavat iilimadon hevosjuotikkaaseen, joka on hyvin yleinen ja ravinnokseen syö toisia, itseään pienempiä selkärangattomia. 

Iilimato itsessään sen sijaan on vuosikymmenten aikana harvinaistunut niin, että laji on tänä päivänä uhanalainen ja rauhoitettu. Vaikka ei siltä ehkä tunnu, olet siis onnekas, jos törmäät siihen!

Ylellä on artikkeli iilimatojen harvinaistumisesta - tiesitkö esimerkiksi, että niitä aikanaan kerättiin kymmeniä tuhansia ja myytiin ulkomaille lääkintäkäyttöön. Artikkeli täällä.

Iilimadon tuntomerkit ynnä muut faktat Suomen lajitietokeskuksen sivuilla täällä ja hevosjuotikkaan vastaavat täällä.

Meidän kodin lähiympäristössä elelee runsaasti sammakoita. Sammakot käyvät keväisin kutemassa tienvarsiojiin ja nappopäiden - sammakonpoikasten siis - kehitystä on kiva seurailla niissä aina siihen asti, kunnes ojien kasvillisuus peittää näkyvyyden veteen.

Toissakesänä havaitsimme yhdessä ojassa muutakin elämää kuin sammakonpoikasia. Siellä uiskenteli kaksi matoa, jotka määrittelin hevosjuotikkaiksi - ne syövät muun muassa juuri näitä nappopäitä. Sielläpä oli juotikkailla lokoisat oltavat, kun ruokaa uiskenteli ympärillä runsain mitoin. 

Viime kesänä juotikkaat olivat jälleen samassa ojassa, mutta jäivät sammakotta. Kaikki sammakonmunat olivat näet jäätyneet loppukevään pakkasöinä eikä niistä poikasia enää kuoriutunut.

Minua olisi kiinnostanut katsella juotikkaita hieman lähemminkin, mutta sen verran lapsuuden verijuotikaspelko on vielä selkäytimessä, etten uskaltanut kättäni laittaa hevosjuotikkaidenkaan lähelle.

Olen ihmetellyt, mistä juotikkaat kyseiseen ojaan ovat ilmestyneet. Ojasta on kyllä yhteys suurempaan ojaan, siitä pieneen jokeen ja joesta mereen, mutta oja on kuitenkin aina jossain kohtaa kesää aivan kuiva.

Nyt, kun löysin tuon lajitietokeskuksen sivut, selvisi, että hevosjuotikkaat pystyvät kulkemaan myös kuivalla maalla. Se selittääkin paljon.

En tosin tiedä, onko se ajatuksena kovin mukava, sillä siinä tapauksessa juotikkaisiin - olkoonkin hevosjuotikas ja ihmiselle täysin vaaraton - voi periaatteessa törmätä ihan missä vaan.

Juotikkaita on useita eri lajeja vielä näiden kahdenkin lisäksi. Useat ovat esimerkiksi kalojen loisia. 

Juotikkailla on sekä etu- että takaosassaan imukupit, joilla ne saattavat joskus tarttua myös ihmiseen kiinni. Suomessa tavattavista juotikkaista ei kuitenkaan minkään muun kuin verijuotikkaan hampaiden pitäisi pystyä ihmisen puremiseen.

Klikkaa video neliöstä suuremmaksi tai katso YouTubesta.

Klikkaa video neliöstä suuremmaksi tai katso YouTubesta.

Nytpä olisikin sitten todella kiinnostavaa kuulla, kuinka sinua peloteltu/ yritetty pelotella lapsena, sekä jos joku muukin on tavannut juotikkaita!