Kun koirani katosi...

...eli tarina siitä, kuinka bolognese -ja nyt puhutaan siis tietynrotuisesta koirasta, ei ruuasta-  melkein tuli syödyksi.

Pikkubolognese se aina näyttää söpöltä ja viattomalta, mutta on oikeasti hyvinkin kiero ja ovela italialainen.

Sen ajatuksenjuoksu on miettivä ja juonikas, aivan erilainen kuin näillä suorilla ja rehellisillä suomalaisilla.

Eivät lapinkoirat koskaan juonittele mitään, ne ovat todella selkeitä käytökseltään ja elävät siinä hetkessä, mikä meneillään on.

Bolognese sen sijaan ihan suunnitelmallisesti etsii tilaisuuksia tehdä asioita, joita ei saisi. Se selvästi miettii ja kyseenalaistaa asioita, jota lapinkoirat eivät koskaan tee.

Esimerkki 1

Talvella pihaa ympäröivästä aidasta voi päästä jostain kohdin yli, kun lumikinokset madaltavat aitakorkeutta tilapäisesti. 

Lapinkoirat eivät koskaan edes mieti, että aidan toiselle puolelle pitäisi päästä. Jos lumi on ihan aidantasalla, saattavat ne vahingossa kävellä siitä, mutta asia myös unohtuu samantien merkityksettömänä.

Bolognese sen sijaan bongaa heti nämä karkureitit, käyttää tilaisuuden hyväkseen ja ihan taatusti muistaa joka päivä siitä eteenpäinkin, että aidan toiselle puolen pääsee.

Esimerkki 2

Lapinkoirien ollessa pihassa ja kuullessa luoksetulokutsun, ne eivät sen kummemmin mieti tilannetta, mikä sillä hetkellä on meneillään, vaan toimivat aina samalla tavalla.

Bolognese taas tekee jatkuvia tilannearvioita siitä, kannattaako ja tarvitseeko kutsua noudattaa. Jos sillä vaikkapa on jokin muu asia mielessään, ja se olettaa, että ihminen ei tiedä, missä se on, se ei tottele. Esimerkiksi jos huutelet sitä keskellä pihaa - ei mitään vaikutusta - mutta jos samalla kävelet sitä pensasta kohden, jossa tiedät sen olevan, niin se tulee sieltä pois.

Välillä minusta myös tuntuu, että Pikkubolognese ei halua, että saadaan tietää, missä se on ollut. En tiedä, pystyykö koira niin monimutkaiseen ajatteluun, mutta todella usein käy niin, että se huutelujen jälkeen suhahtaa jostain seläntakaa esiin tai ilmestyy rappusille oven taakse samantien, kun ihminen on sulkenut oven perässään.

Ei se Pikkubolognese jatkuvasti tee katoamistemppuja, eikä se koskaan kauaa ole poissa, muutenhan sitä ei tohtisi pihaan vapaaksi päästääkään. Kyse on ihan muutamista minuuteista ja usein ei edes tiedetä, onko se piileksinyt vain kotipihassa vai ollut aidan väärällä puolella.

Ainoastaan kerran, pari vuotta sitten, sitä sai odotella reilun kymmenisen minuuttia ja käydä jo tielläkin huutelemassa. Sillä kertaa sen nähtiin tulevan tietä pitkin juosten sieltä päin, missä se aiemmin päivälenkillä oli löytänyt jotain herkullista syötävää.

Pimeän aikoja helpotti, kun kolme talvea sitten ostin bologneselle vilkkuvan valopannan. Voi sitä koiran hämmennystä, kun ihmiset pimeälläkin aina tiesivät, missä päin pihaa se on, vaikka ennen syksyn ja talven pimeys oli ollut juuri parasta piiloutumisaikaa.

Kevättalvisessa aamupimeydessä sattui tämä viimeisinkin katoaminen ja harmillisesti - vai ovelasti - juuri silloin, kun pannan akku oli jäänyt lataamatta ja bolognesen sijaintia määrittävä sininen merkkivalo hohti enää himmeästi.

Kului vartti ja kului toinenkin vartti. Bolognese oli ollut kadoksissa puoli tuntia ja alkoi tuntua siltä, että se on päätynyt jonkin metsäneläimen ruokalistalle.

Tyhmä koira. Mitäs lähtee pois pihasta.

Käyn kolmannen kerran kiertämässä pihaa ja metsänreunaa taskulampun kanssa. Huutelen "kom och ät" "är du hungrig" "maten" - näitä yleensä varmoja ruokakutsuja - mutta pientä valkoista koiraa ei näy missään.

Pikkubolognese on ollut teillä tietymättömillä 45 minuuttia. Silmäkulmiini valahtaa muutama kyynel. Se taisi bolognesen tarina olla siinä.

Palaan takaisin sisälle. Pitää herättää vauva, laittaa se kantorinkkaan ja mennä jatkamaan etsimistä.

Ensin kuitenkin avaan ulko-oven kurkatakseni rappusille, jos olisi sattunut ihme ja Pikkubolognese olisikin siellä odottamassa. Ja siellä se oli! Oli sen näköisenä, että täällä olen oven takana odottanut ainakin puoli tuntia, että joku viimeinkin päästäisi tämän kylmässä kärvistelevän koiraparan sisälle.

En voi olla miettimättä, että missäköhän puskassa se on vain seissyt odottamassa, että palaan sisälle, ja sitten samantien perässäni juossut rappusille, jotta en näe, mistä se tuli.

Oletko missannut Kun koirani katosi osa ykkösen? Ei hätää, se löytyy täältä.