Vauvan viihdekeskus - itsetehty tietysti

Kuinka saada vauva viihtymään keittiössä? No rakentamalla sille ihan oma viihdekeskus. 

Ei väliä, missä päin keittiötä vauva hyörii, ryömii ja pyörii, aina on jotain kivaa kädenulottuvilla. 

Osa on jo valmiina lattialla ja kaikki roikkuvat härpäkkeetkin saa kiskottua irti. 

Ai että miksi ne lelut roikkuvat tuolinjaloissa eivätkä ole lattialla? Koska ne kiinnostavat vauvaa paljon enemmän roikkuvina kuin valmiina tarjolla olevina.

Parhaimmillaan vauva leikkii keittiössä itsekseen yli puoli tuntia ja saan esimerkiksi hyvin leivottua. Toki välillä juttelen hänelle jotain ja käyn katsomassa leikkejään. 

Ja sitten on toki niitäkin hetkiä, kun mikään muu kuin äidin syli ei kiinnosta, ja sittenpä puuhataan vauva sylissä.

Koirien iso lääkeruisku, joka on vielä alkuperäisessä suojamuovissaan - rapisee ihanasti!

Tyhjäksi syöty vitamiinipurkki, jonne laitettu yksi kolikko sisälle - kolisee kivasti - ja tukeva naru ympärille, joka estää purkin vierimisen liian kauas ja narusta on myös kiva tarttua kiinni.

Puinen verhorengas - yksinkertaisuudessaan ihmeellisen kiinnostava, juuri sopiva koko vauvan tarttua kädellä kiinni ( ja pureskella). Myös kiva heittoleluna, joskus pyörii tosi kivasti ihan vahingossa.

Tuttirasia, jossa lelu-ukkelin lippis sisällä, tämäkin kolisee kivasti.

Krokotiilipenaali, jonka sisällä ihanasti rapisevaa sellofaania ja ihanasti heliseviä kissanlelukulkusia.

Vanha, virkattu patalappu ja puisia verhorenkaita toisiinsa kiinnitettyinä, näitä on kiva pitää kiinni ja heilutella.

Yritin virkata matonkuteesta jotain hienoa ja kivaa, mutta tällaiset siitä tuli - onneksi vauva on kiitollinen lahjottava ja nämä äidin näperrykset kelpaavat hyvin näperreltäviksi.

Yksi suurimpia lemppareita - sopiva koko, helisee kivasti ja nauhoja on kiva pureskella.

Pehmoiset rasupupu ja kirahvi heilutteluun ja niistä etsitään pesulaput, joita on kiva pureskella.

Puuvillainen pitsiliina -kiva heilutella- ja pieni muovisanko -kiva käännellä, pureskella ja heilutella.

Muumi- leikkimatto on ollut ihan paras vauvan viihdyttäjä vastasyntyneestä vähän yli puolen vuoden ikään asti. Vauvan kasvettua leikkimattoiästä yli, olen irrottanut Muumin, Niiskuneidin, Nipsun, Haisulin ja Pikku Myyn kaaresta ja kas, monta kivaa uutta lelua käytössä! Osa rapisee, osa helisee ja yhdessä on myös peili, ja nuo kiinnitysleksut ovat yllättävän mielenkiintoiset myös.

Aina ensimmäisenä palapeli tyhjätään kaikista paloista ja niitä on kiva luisutella lattiaa vasten sekä tietysti pureskella - apina, leijona ja kirahvi ovat suosikit helpoiten tartuttavan muotonsa vuoksi varmaankin. Myös tyhjä palapelialusta luisuu kivasti lattialla ja sen kanssa voi mitellä voimiaan.

Tämä on oikeasti vesileikkikirja, mutta pehmomuovisen materiaalinsa ansiosta ihan paras kestävä ja pestävä pureskelulelu.

Muumipeikko oli pitkään aivan ylivoimainen järsimissuosikki, mutta nykyään kelpaavat ötökät, perhoset ja Pikku Myy myös siihenkin eikä vain viskomiseen.

Tylsyyden iskiessä voidaan lisäaktiviteeteiksi tarjoilla vielä muovisia leikkiastioita ja ruokia, kankaisia leikkiruokia tai ihan vaan pakasterasia, sen kansi tai vaikka jääpalamuotti - ihanan yksinkertaista.

Koirien ja vauvan kuukausikuulumiset laahaavat vähän jäljessä, viimeisin kertoo koirien ja vauvan viidennestä kuukaudesta ja löytyy täältä.

Kun koirani katosi...

...eli tarina siitä, kuinka bolognese -ja nyt puhutaan siis tietynrotuisesta koirasta, ei ruuasta-  melkein tuli syödyksi.

Pikkubolognese se aina näyttää söpöltä ja viattomalta, mutta on oikeasti hyvinkin kiero ja ovela italialainen.

Sen ajatuksenjuoksu on miettivä ja juonikas, aivan erilainen kuin näillä suorilla ja rehellisillä suomalaisilla.

Eivät lapinkoirat koskaan juonittele mitään, ne ovat todella selkeitä käytökseltään ja elävät siinä hetkessä, mikä meneillään on.

Bolognese sen sijaan ihan suunnitelmallisesti etsii tilaisuuksia tehdä asioita, joita ei saisi. Se selvästi miettii ja kyseenalaistaa asioita, jota lapinkoirat eivät koskaan tee.

Esimerkki 1

Talvella pihaa ympäröivästä aidasta voi päästä jostain kohdin yli, kun lumikinokset madaltavat aitakorkeutta tilapäisesti. 

Lapinkoirat eivät koskaan edes mieti, että aidan toiselle puolelle pitäisi päästä. Jos lumi on ihan aidantasalla, saattavat ne vahingossa kävellä siitä, mutta asia myös unohtuu samantien merkityksettömänä.

Bolognese sen sijaan bongaa heti nämä karkureitit, käyttää tilaisuuden hyväkseen ja ihan taatusti muistaa joka päivä siitä eteenpäinkin, että aidan toiselle puolen pääsee.

Esimerkki 2

Lapinkoirien ollessa pihassa ja kuullessa luoksetulokutsun, ne eivät sen kummemmin mieti tilannetta, mikä sillä hetkellä on meneillään, vaan toimivat aina samalla tavalla.

Bolognese taas tekee jatkuvia tilannearvioita siitä, kannattaako ja tarvitseeko kutsua noudattaa. Jos sillä vaikkapa on jokin muu asia mielessään, ja se olettaa, että ihminen ei tiedä, missä se on, se ei tottele. Esimerkiksi jos huutelet sitä keskellä pihaa - ei mitään vaikutusta - mutta jos samalla kävelet sitä pensasta kohden, jossa tiedät sen olevan, niin se tulee sieltä pois.

Välillä minusta myös tuntuu, että Pikkubolognese ei halua, että saadaan tietää, missä se on ollut. En tiedä, pystyykö koira niin monimutkaiseen ajatteluun, mutta todella usein käy niin, että se huutelujen jälkeen suhahtaa jostain seläntakaa esiin tai ilmestyy rappusille oven taakse samantien, kun ihminen on sulkenut oven perässään.

Ei se Pikkubolognese jatkuvasti tee katoamistemppuja, eikä se koskaan kauaa ole poissa, muutenhan sitä ei tohtisi pihaan vapaaksi päästääkään. Kyse on ihan muutamista minuuteista ja usein ei edes tiedetä, onko se piileksinyt vain kotipihassa vai ollut aidan väärällä puolella.

Ainoastaan kerran, pari vuotta sitten, sitä sai odotella reilun kymmenisen minuuttia ja käydä jo tielläkin huutelemassa. Sillä kertaa sen nähtiin tulevan tietä pitkin juosten sieltä päin, missä se aiemmin päivälenkillä oli löytänyt jotain herkullista syötävää.

Pimeän aikoja helpotti, kun kolme talvea sitten ostin bologneselle vilkkuvan valopannan. Voi sitä koiran hämmennystä, kun ihmiset pimeälläkin aina tiesivät, missä päin pihaa se on, vaikka ennen syksyn ja talven pimeys oli ollut juuri parasta piiloutumisaikaa.

Kevättalvisessa aamupimeydessä sattui tämä viimeisinkin katoaminen ja harmillisesti - vai ovelasti - juuri silloin, kun pannan akku oli jäänyt lataamatta ja bolognesen sijaintia määrittävä sininen merkkivalo hohti enää himmeästi.

Kului vartti ja kului toinenkin vartti. Bolognese oli ollut kadoksissa puoli tuntia ja alkoi tuntua siltä, että se on päätynyt jonkin metsäneläimen ruokalistalle.

Tyhmä koira. Mitäs lähtee pois pihasta.

Käyn kolmannen kerran kiertämässä pihaa ja metsänreunaa taskulampun kanssa. Huutelen "kom och ät" "är du hungrig" "maten" - näitä yleensä varmoja ruokakutsuja - mutta pientä valkoista koiraa ei näy missään.

Pikkubolognese on ollut teillä tietymättömillä 45 minuuttia. Silmäkulmiini valahtaa muutama kyynel. Se taisi bolognesen tarina olla siinä.

Palaan takaisin sisälle. Pitää herättää vauva, laittaa se kantorinkkaan ja mennä jatkamaan etsimistä.

Ensin kuitenkin avaan ulko-oven kurkatakseni rappusille, jos olisi sattunut ihme ja Pikkubolognese olisikin siellä odottamassa. Ja siellä se oli! Oli sen näköisenä, että täällä olen oven takana odottanut ainakin puoli tuntia, että joku viimeinkin päästäisi tämän kylmässä kärvistelevän koiraparan sisälle.

En voi olla miettimättä, että missäköhän puskassa se on vain seissyt odottamassa, että palaan sisälle, ja sitten samantien perässäni juossut rappusille, jotta en näe, mistä se tuli.

Oletko missannut Kun koirani katosi osa ykkösen? Ei hätää, se löytyy täältä. 

Kädentaitojen taidonnäyte

Olen suuri lapasten ja villasukkien ystävä, mutta minusta ei itse niitä ole kutomaan. Olikin oikein ilahduttavaa, kun arpaonni suosi minua Enkulin käsityöt- blogin arvonnassa ja postilaatikkooni kolahtivat Lumi Karmitsan xoxo- nimisellä ohjeella kudotut ihanat lapaset. Lisäyllärinä Enkuli oli vielä laittanut mukaan upeasti kimmeltelevän voima-boho-tagin.

Minulla on tapana pitää aina joko kaksia lapasia päällekkäin tai sitten sormikkaita lapasten alla, joten minulla on siis niin sanottuja aluslapasia ja päällyslapasia. Nämä uudet lapaset saivat sisuksiinsa sormikkaat ja pääsivät heti käyttöön.

Harmillisesti talvi tuntuu loppuneen juuri nyt, kun saisin työnnellä vauvanvaunuja uusissa lapasissani, mutta toivotaan, että pakkaskelit palaavat vielä hetkeksi - ja jos ei, niin ainahan se tulee myös uusi talvi.

Enkulin kädentaidot eivät tosiaan rajoitu tarkasti kuvioituihin lapasiin (ja villasukkiin), vaan olen jo pitkään ihaillut hänen blogissaan myös taidokkaasti sommiteltuja, yksityiskohtia täynnä olevia kortteja ja tageja.

En ole yksin mielipiteeni kanssa, sillä vauvakin ihastui heti tähän värikkääseen, paljetteja sisältävään tagiin - varsinkin tuo roikkuva hapsukoriste oli erityisesti hänen mieleensä. Laitoin tagin korttikansioomme muovitaskuun, josta voimme vauvan kanssa sitä turvallisesti yhdessä ihastella.

Suuri kiitos vielä Enkulille näistä ja tiedoksi, että lapasten koko on juuri sopiva! 😊