Säikähdyksen kauhistus

Vanhin koiramme Lumes on 15v9kk vanha. Tämän ikäisen koiran kanssa jokainen yhdessä vietetty kuukausi on ilon aihe, mutta muutama päivä sitten Lumes säikäytti minut todella pahasti.

Olin käynyt Mestan ja Pikkubolognesen kanssa vaunukävelyllä ja tullessani kotiin, kävin herättämässä nukkumaan jääneen Lumeksenkin käymään ulkona.

Lumes nosti päätään ja katsoi minua, mutta ei noussut ylös, vaan laski päänsä takaisin pedille. Säikähdin ihan hirveästi, että onko se yhtäkkiä halvaantunut tai jotain, kun ei pääse ylös.

Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja pulssi nousi tuntuvasti. Ryntäsin ulos hakemaan nukkuvan vauvan vaunuineen sisälle ja nappasin kännykän käteeni aikomuksenani soittaa miehelle, että nyt heti kotiin, Lumeksella on iso hätä.

Ja sitten Lumes tassutteleekin unisena minua vastaan keittiöön. Sillä on kaikki kunnossa. Se vain kesken unien herätettynä olikin tarvinnut pienen tuumaustauon, jotta noustako vai jatkaako unia.

Väkisinkin vanhuus alkaa näkyä jo enemmän. 14-vuotiaana Lumes oli vielä vauhtia täynnä https://teamvallattomat20.blogspot.com/2023/05/milta-nayttaa-14-vuotias-koira.html ja vielä viime keväänäkin himpan päälle 15-vuotiaanakin olemus oli reippaampi kuin nykyään https://teamvallattomat20.blogspot.com/2024/04/milta-nayttaa-15-vuotias-koira.html .

Vielä Lumes kuitenkin jaksaa ja elämäniloa riittää. Viikonloppuna se sai iltaulkoilun jälkeen sisällä hepulin ja juoksi pari kertaa talon päästä päähän. Pari viikkoa sitten se tapasi vieraan lapinkoirauroksen kyläpaikassa ja olisi ihan hirveästi halunnut vain leikkiä uuden kaverin kanssa.

Koirien ja vauvan kolmas kuukausi

Kolmantena kuukautena koirien ja vauvan kanssa on elämä jatkunut aika mukavasti ja tasaisesti.

Pikkubologneselle alkoi oppikoulu pois huomioraapimisesta, jota se on jo vuosia harrastanut aika ahkerasti - innostuneena ja huomiota halutessaan raapii siis etutassuillaan ihmisiä/ ihmisten lähellä lattiaa tai muita kohteita. Tämä ei ole kovin kiva tapa vauvan tai taaperon läheisyydessä, joten se on saatava nyt opetettua Pikkubologneselta pois.

Alkuun kielsin raapimisesta tai käskin Pikkubognesen pois aina, kun se tulee raapimaan tai häseltämään, mutta aika nopeasti havahduin siihen, että se on aivan väärä tapa. Kieltäminen ei opeta koiraa - jos ei saa raapia eikä häseltää, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Pois käskeminen taas on kovin ikävää, kun meidän pitäisi kuitenkin tulla kaikki keskenämme toimeen ja elämän olla mukavaa kaikille.

Näiden negatiivisuutta lisäävien toimintatapojeni tilalle vaihdoin Pikkubologneselle kehoituksen istumiseen - kun se haluaa huomiota, se saa tulla istumaan viereen, ja silloin tiedetään, että nyt pikkukoira kaipaa vähän rapsutuksia ja iloista höpöttelyä itselleen.

Aina, kun Pokkubolognese raapii tai häseltää, käsken sen istumaan, ja heti istuuduttuaan se saa iloista huomiota minulta. Ei haittaa, vaikka se siinä vaiheessa sitten nousee ylös, huomio kun on jo ansaittu toimimalla toivotulla tavalla, ja jos se alkaa huomiosta ilahtuneena häseltää liikaa, pyydän sen vain uudestaan istumaan.

Ja tämä toimii! Raapiminen ja häseltäminen on jo vähentynyt ja niiden sijaan tullaan ihan liki istumaan - ei toki toimi vielä aina aivan automaattisesti, mutta koko ajan ollaan parempaan suuntaan menossa. Lisätuloksena tämä opettaa Pikkubologneselle itsehillintää, kun se joutuu vähän jarruttelemaan innostumistaan, jotta malttaa istahtaa, ja jottei joudu uudelleen istumaan.

Ps. Tämä vinkki on täysin käyttökelpoinen myös lapsille - on paljon tehokkaampaa kieltämisen sijaan ohjata lapsi toimimaan toivotulla tavalla.

Syyskuun alussa oli vielä ihanan lämpöisiä kesäpäiviä eikä syksy tuntunut vielä ollenkaan olevan tulossa. Oli helppoa, kun ulos sai vain mennä, eikä tarvinnut sen kummemmin miettiä pukeutumista. Vauvakin pääsi ulos nautiskelemaan olostaan ja koirista oli mukavaa, kun vietimme aikaa yhdessä myös ulkona, eikä tarvinnut lenkkeilyjen lisäksi vain pelkästään sisällä makoilla.

Vauva on päässyt - tai näkökannasta riippuen joutunut - mukaan myös koiramaisiin menoihin. Eläinklinikka tuli tutuksi, kun kävimme näyttämässä Mestan silmiä lääkärille. Ajat olivat myöhässä ja jouduimme odottelemaan omaa vuoroamme suunniteltua pidempään. Siihen päälle sitten vielä se aika, mikä Mestan kanssa meni omalla lääkärivuorollaan, niin ehdin jo huolestua, että kuinka pärjätään, jos vauvan tulee kauhea nälkä kesken lääkärikäynnin. Onneksi vauva jaksoi tsempata hyvin ja selvisimme ilman nälkäkiukkua, mutta lääkärihuoneesta sitten menimmekin suoraan vauvan kanssa ruokailemaan.

Ja jos vauva joutui mukaan koirajuttuun, niin joutui koirakin mukaan vauvajuttuun - kävimme samalla reissulla pikaostoksilla Biltemassa, kun vaunuihin sopivat pyykkipojat löytyivät vain sieltä. Koska Biltema mainostaa, että koirat ovat sinne erittäin tervetulleita, otin Mestan tietysti mukaan kauppaan. En jaksanut kaivaa rattaita toistamiseen autosta, joten Biltemaan astelin vauva toisella käsivarrella ja koira remmissä toisella. Vähän riskipeliä, mutta minulla oli ihan täydellisesti käyttäytyvät reissukumppanit ja selvittiin hienosti.

Vauvan ristiäiset tulivat ja menivät. Koirat olivat mielissään, kun tapahtuu jotain kivaa (ihmisiä=kivaa) ja erilaista. Alla oleva kuva Pikkubolognesesta on jotenkin älyttömän söpö. Sen keittiössä sijaitseva peti oli otettu pois ristiäisvieraiden tieltä ja Pikkubolognese päätyi nukkumaan kipparalle keittiönpöydän alle. Pikkubolognese ei yleensä makaa - saati sitten nuku - pelkällä lattialla tai edes matonkaan päällä, mutta nyt se oli niin väsynyt ihmishälinästä, että uni yllätti pienen, valkoisen koiran.

Vauvalla tuli pieni taantuma vaunulenkkeilyyn ja ehdin jo hetken olla melkein epätoivoinen, että tähänkö meidän mukavat ulkoilut koirien kanssa loppuivat. Aiemmin vauva oli ihan mukavasti nukahtanut vaunuihin, mutta sitten yhden kerran se alkoikin jossain kohtaa lenkkiä nukahtamisen sijaan itkemään ihan hysteerisesti, eikä mikään muu auttanut kuin ottaa se sieltä syliin. Tämä toistui muutamalla lenkillä.

Siinä on vain hankalaa jatkaa kävelylenkkiä, jos pidät koiria, työnnät vaunuja ja vielä vauvakin on sylissä. Tienposkessa on vähän vaikea alkaa imettämäänkään, ja toisaalta vauvalla ei kyllä pitäisi nälkäkään olla, kun juuri ennen lenkkiä on aina saanut syödäkseen.

Tajusin, että ennen niin helposti nukahtanut vauva on kasvanut vähän isommaksi, eikä uni aina enää tulekaan niin automaattisesti. Siinä kohtaa, kun väsyttää ja pitäisi antaa itsensä nukahtaa, tuleekin itku. Jokaisella kerralla sain lopuksi vauvan nukahtamaan vaunuihin, kun taputtelin sitä hetken massusta ja hytkytin vaunuja vähän aikaa edes takaisin, ennen kuin jatkoin kävelyä, ja aina uudestaan, jos vauva meinasi alkaa itkeä.

Tämä on sellaista jatkuvaa tutustumista, kun vauva kasvaa ja kehittyy ja sen käyttäytyminen muuttuu siinä mukana. Mitä vauva tarkoittaa? Mitä vauva tarvitsee? Minkälainen juttu toimii missäkin tilanteessa?

Vaunukävelyt alkoivat taas sujua mukavasti entiseen malliin ja pääsimme koko porukalla yhdessä nauttimaan ulkoiluista. Pidemmille lenkeille otin alkuun varmuuden vuoksi mukaan tuttipullon ja maitoa, jos tulee sellainen "hätätilanne", että niitä tarvitaan. Kahdesti taisin kesken lenkin antaa pullosta maitoa, mutta sitten sitäkään hätävaraa ei ole enää tarvittu.

Mesta tulee aina sänkyyn, kun olen siellä vauvan kanssa. Se käpertyy kipparalle jalkopäähän ja tykkää, kun saa olla lähellä. Pikkubolognesekin tulee sinne välillä, lähinnä tosin aamuisin, jos on vielä valmiiksikin sängyssä. Mesta seurailee minua muutenkin aina huoneesta toiseen, mutta Pikkubolognese yleensä viettää koko päivän sohvalla ruokailuja ja ulkoiluja lukuunottamatta.

Lumes ei ole koskaan viihtynyt sängyllä tai sohvalla satunnaisia hetkiä lukuunottamatta. Samassa huoneessa kanssani sekin kyllä pyrkii olemaan, mutta nykyään, kun se nukkuu niin sikeästi, se on enemmänkin siellä, missä sattuu olemaan nukkumassa.

Koirillemme ei ole opetettu hillittyä vieraiden vastaanottamista, tai edes oman perheen kotiintullessa rauhallista käyttäytymistä. Ne juoksevat ovelle ja haukkuvat. Tai no Pikkubolognese harvoin haukkuu, mutta juoksemassa mukana sekin on.

Tarkoitukseni oli ennen vauvantuloa opettaa koirat vähän neutraaleimmiksi kyseisissä tilanteissa, mutta jostain syystä se sitten jäi tekemättä. Helpompaa se olisi ollut silloin, kuin nyt vauvan kanssa.

Lopulta otin kuitenkin asian käsittelyyn ja ryhdyin tuumasta toimeen. Vielä ei olla lähellekään valmiita, mutta kivaa edistymistä näkyy jo toisinaan. Odottamaton, mutta ihan kätevä "sivuvaikutus" oli koirien hakeutuminen minun läheisyyteeni ovelle rynnimisen sijaan. 

Ehdimme mökillekin käymään vielä kaksi kertaa, joista ensimmäisellä kerralla kokeilimme mökillä yöpymistä vauvan kanssa - se meni oikein hyvin - ja toisella kertaa kävimme vain päiväseltään hakemassa petivaatteet yms pesuun ja talveksi kotisäilöön.

Mökillä on tehty joka vuosi jotain suurempaa tai pienempää rakennustyötä. Viime kesinä on valmistunut muun muassa kakkosmökki, sille terassi ja laituri, puuvaja ja viime talvina ajettu soraa ja kaadettu puita.

Ehdin jo ajatella, että kuluneena kesänä pidettäisiin taukoa rakentamisesta. Vähän oli puhe uuden terassin kattamisesta, mutta ainakin vielä se jäi puheentasolle. Sen sijaan sitä ehtikin viimeisinä mökkipäivinä vielä aloittaa vanhan laiturin uusimisen, jotta on sitten ensi kesää varten valmiina ottamaan mökkeilijät vastaan. Eli edelleenkään ei kesää ilman edes pientä rakennushommaa.

Yöpymisaamullemme sattui aivan ihana, sankka sumu. Se on aika harvinaista - tai sitten vain yleensä nukumme niin pitkään, ettemme aamusumuja ehdi näkemään - ja pitikin heti käyttää tilaisuus hyväkseen ja ottaa vähän erilaisia mökilläolokuvia. 

Koirien ja vauvan ensimmäinen kuukausi täällä.

Koirien ja vauvan toinen kuukausi täällä.

Miksi koiralle kannattaa opettaa temppuja?

Miksi olen opettanut koirilleni niin monia erilaisia temppuja? Eivätkö temput ole ihan turhanpäiväisiä taitoja?

1. Opettamalla temppuja opin opettamaan koiriani. Mitä enemmän opettaa, sitä enemmän oppii opettamisesta ja mitä enemmän oppii, sitä enemmän osaa opettaa - myös kaikenlaista muuta kuin vain niitä temppuja.

2. Opettelemalla temppuja koirani oppivat oppimaan, ja mitä enemmän opettelevat, sitä enemmän oppivat oppimaan - myös kaikenlaista muuta kuin vain niitä temppuja.

3. Kaikenlainen yhdessä tekeminen, myös temppujen opettelu ja jo opittujen temppujen parissa yhdessä puuhailu,  parantaa minun ja koirieni välistä suhdetta ja yhteistyötä. Mitä enemmän teemme aktiivisesti yhdessä juttuja, sitä vahvemmaksi suhteemme muodostuu ja sitä parempaa yhteistyö välillämme on.

4. Koirani eivät tule onnellisiksi pelkällä sohvalla makaamisella ja kävelylenkeillä, vaikka joskus harhaanjohtavasti voikin siltä tuntua. Ne tarvitsevat monenlaista tekemistä ollakseen onnellisia ja temppujen opettelu ja suorittaminen on yksi keino, jolla voin varmistaa, ettei koirieni elämä ole liian tylsää.

5. Tykkään ottaa paljon kuvia koiristani ja erilaisilla niiden osaamilla tempuilla saan kuviin monenlaista vaihtelua.

6. Temput ja niiden harjoittelu lisäävät koirien fyysistä aktiivisuutta, ketteryyttä ja kehonhallintaa.

7. Osa tempuista on myös oikeasti hyödyllisiä arjessa koirien kanssa. Hoitotoimenpiteitä helpottavat esimerkiksi käskystä kuonon pitäminen kämmenellä ja kylkimakuulle meneminen. Jännittävissä tai kiihdyttävissä tilanteissa temppujen teko rauhoittaa ja saan koirien huomion takaisin itseeni.

8. Temppujen opettelu - ja se, että onnistuu siinä - ja jo osattujen temppujen tekeminen on kivaa niin minun kuin koirienikin mielestä.

9. Tietyissä tilanteissa, esimerkiksi treeneissä tai lenkeillä, koirien lempitemppuja voi käyttää niille myös palkintoina.

10. Vieläkö löytyisi yksi hyöty temppujen opettelusta, niin saadaan täysi kymppi täyteen?


Temppujen hyödystä koiran eläinlääkäripelon lievittämiseen olen kirjoittanut täällä. Erilaisia anna tassu-tempun versioita kuvina täällä. Voiko kanille opettaa temppuja, siitä kirjoittelin aiemmin täällä.

Wittingin kaivokset ja luontopolku, Ylistaro, Etelä-Pohjanmaa

Etelä-Pohjanmaalle Ylistaroon, Seinäjoen sivukylälle, avattiin menneenä kesänä satoja vuosia vanhojen kaivosten ympärille rakennettu luontopolku. Paikka ja aihe onkin kiinnostanut ihmisiä, sillä luontopolusta tuli heti suosittu.

Perille löytää osoitteella Könnintie 978, Seinäjoki - ja nimenomaan Seinäjoki, sillä sama osoite löytyy myös Ilmajoelta, mutta se vie eri paikkaan.

Luontopolku on huolella rakennettu ja selkeästi merkitty. Leveällä sorapinnalla pääsi kulkemaan hyvin myös lastenvaunujen kanssa, mutta ihan huterimmat kaupunkirattaat jättäisin silti kotiin.

Aivan pienimpiä kuoppia lukuunottamatta kaikki polun varrella olevat kaivoskuopat on aidattu, joten myös perheen pienimpien on turvallista juoksennella reitillä. Huomioitava kuitenkin, että kahdennentoista kuopan jälkeen tulee tienylitys ja kuopan nro14 rappusiin ei ole porttia.

Kaivoskuoppia luontopolun varrelta löytyy 15 kappaletta. Vanhimmat niistä on tehty "ikiaikaisella" nuotiomenetelmällä, jossa kallio saatiin halkeilemaan polttamalla ensin nuotiota kivipinnalla ja sitten heittämällä vettä päälle. Lämpötilojen nopea vaihtelu teki kiveen halkeamia, joista sitten jatkettiin töitä. 

Nämä Wittingin kaivokset ovatkin ilmeisesti Suomen ainoa paikka, jossa on nähtävillä polttolouhitut kaivokset. Myöhemmin käyttöön tullut ruuti ja sittemmin dynamiitti nopeuttivat ja helpottivat louhintatyötä

Syvimpään kaivoskuoppaan pääsee tukevia kierreportaita pitkin tutustumaan sisään ihan pohjalle asti. Tämä olikin kiva ja mielenkiintoinen lisä kaivosalueelle tutustumiseen, ettei tarvitse vain aitojen yli ylhäältä päin katsella, vaan saat ihan "käydä hypistelemässä" paikanpäällä.

Tämä Vittingin kylän kaivosalue on kokonaisuudessaan aika harvinaislaatuinen ja se on Suomen toiseksi vanhin rautakaivos. Sieltä löytyy myös hiontakelpoista rodoniittia, jonka jotkut luokittelevat jalokiveksi ja siitä voidaan valmistaa koruja.

Luontopolku on pituudeltaan 1,7km. Paluu on merkattu tietä pitkin, jonka varrella sijaitsee viidestoista kuoppa, mutta me kävelimme mieluummin takaisinkin metsän läpi.

Pääparkkipaikalle mahtuu hyvin muutama auto (ja toiselle p-paikalle vielä muutama lisää) ja vieressä on myös uimamonttu, sauna (joka kesällä ilmeisesti lämmitetään päivittäin) ja nuotiopaikka, joten tänne voi tulla kaivosalueeseen tutustumisen lisäksi muutenkin viihtymään.

Meidän porukassa oli tällä kertaa viisi aikuista, yksi 8-vuotias (joka oli innoissaan kaivoksista), yksi vauva ja neljä koiraa (meidän kolmen lisäksi viimeisen kuvan parkinvärinen lapinkoira).

Lisätietoja Wittingin kaivoksista löytyy esimerkiksi Ylen artikkelista täältä ja Seinäjoen museoiden blogista täältä. 

Etelä-Pohjanmaalla kannattaa piipahtaa myös Vimpelin komeilla kuntoportailla (eli täällä klik), joita on niin pitkästi, että niitä kavutessa voi loppua kunto.

Vinkit menestykseen - löytöretkeilijä Pata Degerman

Mesta parin vuoden takaa kisapalkintojen kera.

Työkaverini kävi pari vuotta sitten kuuntelemassa parituntisen luennon, jossa puhujana oli Suomen ainoa ammattimainen löytöretkeilijä Pata Degerman. Luento oli kuulemma ollut mielenkiintoinen ja viihdyttävä, joten löysin itseni googlettelemasta Degermania ja päädyin Youtubeen kuuntelemaan yhden hänen haastatteluistaan. Hyvin nopeasti kaivoin esille muistiinpanovälineet, sillä huomasin monien Degermanin ajatuksista sopivan erittäin hyvin myös koiranomistamiseen ja koiran kanssa harrastamiseen.

Tässä kokoamani koiramainen vinkkilista haastattelun "Mitä sinä voit oppia vuorien valloittajalta? - Haastattelussa Pata Degerman" pohjalta.

• Älä anna negatiivisten ajatusten jäädä jumittamaan päähäsi. Opettele jokin mantra, esim. "ylös ja eteenpäin", jota hoet itsellesi saadaksesi jumittuneen, huonon ajatuksen katoamaan. Olo on paljon parempi ja helpompi, kun ei jää vellomaan negatiivisuuteen vaan pystyy jättämään sen taaksensa.
  
  "Ei minun koira voi tuollaista oppia." "Aina se on ollut tällainen." "En minä osaa opettaa sitä." "Ääh, kisat meni ihan penkin alle." "Aina se vain tekee noin, vaikka minä mitä tekisin."
  
  Koirien kanssa jäädään helposti jumiin epäonnistumisen ajatuskierteeseen, joka estää kehittymästä eteenpäin ja alentaa omistajan mielialaa, sekä pahimmillaan jopa huonontaa koiran ja omistajan välistä suhdetta. Ei muuta kuin ylös ja eteenpäin, ja uudet suunnitelmat kehiin!
  
  
• Kun jokin asia ei mene suunnitelmiesi mukaan, valittaminen ei ole vaihtoehto. Voit joko istua ja kärsiä, tai voit tehdä asialle jotain.
  
  Oletko yrittänyt opettaa? Koira ei opi itsestään ihmisten haluamia käytösmalleja, ne pitää sille opettaa. Jos et itse osaa, kysy neuvoa joltain, joka osaa. Mikä epäonnistui, miksi, mitä voisi tehdä, että seuraavissa kisoissa onnistuminen olisi parempaa? Oletko tehnyt pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti, onko koiran motivaatio huomioitu, tarvitsetteko osaavamman apua?
  
  
  
  
• Runsaasta vuorikiipeilykokemuksesta huolimatta kiipeäminen aiemmin valloittamattomille vuorille on aina ennalta-arvaamaton seikkailu. Yhtään kun ei tiedä, mikä reitti ylös olisi hyvä ja minkälaisia paikkoja vastaan tulee - ja juuri se siinä viehättääkin.
  
  Yksi koiranomistamisen ja -kouluttamisen kiehtovista piirteistä on, että koskaan et ole valmis ja täysinoppinut. Perusperiaatteet ovat toki kaikkien koirien kanssa samat ja vuosien kuluessa omat tiedot ja taidotkin karttuvat, mutta silti jokaisen uuden koiran kanssa opettelu alkaa taas alusta.
  
  Minkälainen juuri tämä koira on? Mikä toimii tämän koiran kanssa ja mikä ei? Minkälainen minun on oltava tämän koiran kanssa? Mitä minun pitäisi oppia osatakseni ymmärtää ja opettaa tätä koiraa?
  
  
• Kun puhutaan pitkäkestoisista ja erittäin haastavista retkistä, sinne ei lähdetä vieraiden ihmisten tai hyvänpäiväntuttujen kanssa. Omaan retkikuntaansa kuuluviin henkilöihin tutustutaan ennakkoon kuukausien ajan ja retkikuntalaisten välisen luottamuksen on oltava sataprosenttinen.
  
  Ihmisten välisen kanssakäymisen pääarvo on ystävällisyys -  kukaan ei halua tehdä yhteistyötä idiootin kanssa. Ryhmän me-hengen kannalta tärkeitä ovat myös empatiataidot ja iloinen luonne, sekä periksiantamattomuus yhteisen tavoitteen eteen.
  
  Koirien kanssa harrastaessa ja kouluttautuessa jokainen joutuu lähes poikkeuksetta joskus tilanteeseen, jossa kouluttaja ja/tai treenikaveri ovat itselle täysin ventovieraat. Varsinkin aloittelevan harrastajan/koiranomistajan on joskus vaikea tietää, kenen neuvoihin ja toimiin voi luottaa. 
  
  Moni pysytteleekin mieluusti samanhenkisissä, kannustavissa ja tutuiksi tulleissa omissa treeniporukoissa, ja ulkopuolista näkemystä haetaan harkitusti mm. suositusten perusteella. Tällä on valitettavasti myös lieveilmiönsä, jos ajaudutaan kuppikuntaisuuden puolelle, joka on ongelmana joidenkin rotujen ja yhdistysten sisälläkin.  
  
  Ystävällisyys, empaattisuus ja iloisuus eivät siten ole huonoja käytösohjeita koiranomistajillekaan - oli sitten kyse toisten ihmisten tai koirien kohtaamisesta. Koiran näkökulmasta hyvä suhde omistajaansa muodostuukin nimenomaan luottamusta herättävän käyttäytymisen kautta, ja onnistuneesti peruskoulutetun koiran kanssa luottamuksesta muodostuu molemminpuolinen.
  
  
  
  
• Aina löytyy joku, joka sanoo "se on mahdotonta" tai "ei noin voi tehdä". Tällaisten kommenttien ei pidä antaa lannistaa, vaan nostaa itsensä no varmasti pystyn-fiilikseen. Jos joku on edes kerran onnistunut siinä, se on mahdollista uudelleenkin, tai jos kukaan ei ole edes yrittänyt, niin ehkä ei vain ole yrittänyt, vaikka se olisi mahdollista.
  
  Jos joku ei tykkää ajatuksistasi, muita ihmisiä kyllä riittää. Sillä on merkitystä, minkälaista porukkaa kerää ympärilleen. Auttavatko he tavoitteiden saavuttamisessa? Onko heidän kanssaan hyvä fiilis? Muista myös itse uskoa tavoitteeseesi - jos uskot johonkin, sinulla on 30% suurempi todennäköisyys saavuttaa se.
  
  Yksi ehkä yleisimmistä ennakkoasenteista on koiran rotuun liittyvät määritelmät, mitä sen kanssa muka voi tehdä ja mitä ei. Osalla roduista toki fysiikka rajoittaa tietynlaisia asioita, mutta suurin osa rajoitteista on kiinni ihmisten omista ajatusmaailmoista. Tärkein kysymys onkin, uskotko sinä itseesi ja koiraasi?
  
  
• Tavoitteiden toteutumista kannattaa ajatella pyramidimaisesti: Huipulla on se päätavoite, mutta sen saavuttaminen on porrastettu useisiin pienempiin välitavoitteisiin, jotka edesauttavat päätavoitteen saavuttamista. Pysyttelemällä pelkästään alatasolla, "kellarissa", ei tavoitteita saavuteta, vaan portaita täytyy kulkea askel askeleelta ylös päin.
  
  Vaativien löytöretkien valmistelu voi viedä aikaa jopa useita vuosia. Sitä ei jaksaisi, jos ainoa tavoite olisi retki itsessään, vaan pelkkää määränpäätä tärkeämpää on koko matka valmisteluineen kaikkineen - jokainen saavutettu välitavoite on pieni voitto ja iloitsemisen aihe kohti päätavoitteen saavuttamista. 
  
  Asioita kannattaakin katsoa positiivisen kautta, löytää pienetkin onnistumisen hetket ja iloita niistä, sillä positiivinen asenne kantaa jo pitkälle. 
  
  Suurin osa koiranomistajista tavoittelee koirilleen hyvää arkitottelevaisuutta. Se on kuitenkin itsessään laaja käsite, jonka saavuttamiseen kuluu yleensä pitkäkin aika. Kun tämä päätavoite jaetaan useammaksi välitavoitteeksi, esimerkiksi sisäsiisteys, rauhallinen yksinolo, sujuvat ohitukset ja luoksetulo, saadaan selkeä kuva, mitä haluttu arkitottelevaisuuden hallinta pitää sisällään.
  
  Myös välitavoitteet avataan pienempiin osiin; sujuviin ohituksiin voi kuulua rentous (sekä koiran että omistajan), remmin pysyminen löysällä, omistajan johdonmukainen käytös, koira ei ääntele ja koira ei tuijota vastaantulijoita (joka voidaan vielä jakaa osiin vastaantulijoiden mukaan).
  
  Näin ollen matkalla kohti arkitottelevaisuutta voi ensin iloita siitä, että jes, osasin itse toimia johdonmukaisesti ohitustilanteessa! Jes, pystyin olemaan rento, vähänkö siistii! Jes, koira ei haukkunut kuin yhdelle ihmiselle tänään, me osataan kyllä!
  
  Vinkkejä tähän aiheeseen voi kurkata kirjoituksista "Oletko koirasi mielestä kiinnostava?" ja "Kuinka ongelmia ratkaistaan?"
  
  

• Hymyile, vaikka ei aina hymyilyttäisikään, sillä tekohymykin kohentaa oloa. Muista, että pelkkä päätavoitteen saavuttaminen ei tee mieltä rikkaaksi, vaan ne kaikki siihen johtaneet kokemukset.
  
  Kaikilla, jotka ovat saavuttaneet jotain, on takanaan unelma ja halu toteuttaa se. Sanonta "rakkaudesta lajiin" ei ole pelkkä klisee, vaan motivaation lähde siihen, että jaksaa tehdä sitä, mitä tekee. Koska kukaan ei tiedä vastausta kysymykseen "Mikä on elämän tarkoitus?" kannattaa elää elämäänsä niin, että on tyytyväinen ja onnellinen.
  
  Elä hetkessä, nauti elämästä ja mieti myös, minkälaiset asiat sen oman koiran tekevät tyytyväiseksi ja onnelliseksi, sillä aina ne eivät ole sellaisia asioita, mitä ihmiset ensimmäisenä ajattelevat. Jos et ole varma, kokeile!
  
  
  

Koirien ja vauvan toinen kuukausi

Pääsimme niin sanottuun normaaliin elämään kiinni vauvan toisen kuukauden aikana. Koirille avautui jälleen pääsy makuuhuoneeseen, mistä sängyssä nukkuvat Mesta ja Pikkubolognese olivat hyvin onnellisia. Lumes oli jo aiemminkin päässyt  olemaan yöt makkarissa, kun ei vanha koira ihan ymmärtänyt, miksi säännöt yhtäkkiä muuttuivat, eikä se oikein osannut käydä yölevolle "väärässä huoneessa".

Minun vointini kohentui ja sitä myöten pystyin viimeinkin myös aloittamaan päivittäiset lenkkeilyt koirien ja vauvan kanssa. Porukan vanhus 15,5v Lumes määrää lenkkien keston - jos lähtee mukaan, kävellään lyhyemmästi (30-60min) ja hitaammin, ja jos jää kotivahdiksi nukkumaan, kävellään muiden kanssa pidemmästi (1-2h) ja reippaammin.

Yhtenä päivänä osuimme ulkoilemaan samanaikaisesti jonkin juoksutapahtuman kanssa. Kuljimme juuri päinvastaiseen suuntaan kuin juoksijat, joten heitä tupsahteli vastaan tämän tästä.

Juoksijoista viimeisen lähestyessä meitä, katsoin, että onpa hän vähän tutunnäköinen. Kohdalla tunnistin hänet entiseksi työkaveriksi ja huikkasin viime hetken "hei" ja heti perään kuulumiset "meillä on vauva". 

Juoksija vain nyökkäsi, mitäpä sitä muuta kesken juoksun ehtisikään. Jäin kuitenkin miettimään, että mahtoiko hän siinä juoksuun keskittyessään edes tunnistaa minua niin nopeasti ohi olevassa yllättävässä kohtaamisessa. Ehkä hän miettii, että olipa joku outo tyyppi, joka tuntemattomille ohikulkijoille huutelee vauvauutisiaan.

Vauva ei edelleenkään kiinnosta koiria eikä koirat vauvaa. Onhan se vauva toki edelleen aika "epäihminen" koirien silmiin, kun vain makoilee meidän sylissä, sängyssä tai leikkimatolla. Lumes käy sitä vähän haistelemassa, kun tullaan jostain kotiin ja vauva on hetken lattialla autokopassa, mutta siinäpä se oikeastaan.

Meitä ihmisiä ilostuttaa, kun vauva on alkanut kovasti juttelemaan, ottamaan katsekontaktia ja tarkkailemaan ympäristöään. Koirien läsnäoloa hän ei tosiaan silti vielä millään tavalla huomioi.

Mesta sen sijaan huomioi iloiset jutteluni vauvalle ja tulee katsomaan, mikä juttu on menossa ja haluaa minulta huomiota: tulee sängyn vierelle, laskee päänsä sängylle ja odottaa lupaa hypätä sängylle, jonka saatuaan tulee viereeni rapsutuksia varten. Rapsutusten loputtua joko hyppää takaisin lattialle tai käy sängylle maaten. Vauvaa Mesta ei noteeraa, vain minut.

Pikkubolognese ja Mesta ovat lähentyneet vauvan saavuttua taloon. Ne löytyvät aikaisempaa useammin makoilemasta vierekkäin. Ehkä ne kompensoivat sitä, että ihmisiltä liikenee niille aiempaa vähemmän huomiota.

Alkujaan, Pikkubolognesen saavuttua elämäämme, se oli Mesta, joka meni Pikkubolognesen viereen, mutta Pikkubolognese siirtyi siitä aina toiseen paikkaan. Vähitellen Pikkubolognese alkoi kuitenkin hyväksymään Mestan vieressään, eikä enää lähtenyt pois. Nykyään tilanne on se, että toisinaan Pikkubolognese jopa itse menee Mestan viereen makoilemaan.

Äitini kotitalolla on tullut vierailtua enää todella harvoin, tämä käynti oli tälle kesää ensimmäinen ja mahdollisesti samalla myös viimeinen. 

Paikka ihmisineen ja touhuineen on ollut minulle yksi elämäni rakkaimmista, ellei jopa rakkain, mutta vähitellen se fyysisen paikan merkitys ja hehku alkaa himmentyä, kun tyhjillään olevat rakennukset ovat hiljaiset ja ränsistyvät.

Koirat muistavat edelleen, missä talon ulko-ovi on ja että sieltä on moneen kertaan kuljettu, ja juoksevat rapuille odottamaan pääsyä sisään. Muistoja tulvii omaankiin mieleen ja kelpaahan näissä maisemissa kävelylläkin käydä.

Halusin tuoda vauvan tänne edes yhden kerran käymään, vaikkei se itse vielä asiasta mitään ymmärräkään. Kuvat jäävät kuitenkin muistoksi myöhemmin katsottavaksi ja tarinoitavaksi, ja itselleni asialla oli merkitystä. Ei sitä koskaan tiedä, milloin joku paikka yhtäkkiä lakkaakin olemasta.

Kesämökilläkin on sattuneesta syystä oltu kuluneena kesänä ennätysvähän - kerran ennen vauvaa ja kerran vauvan kanssa. Päivä mökillä kului nopeasti ja olisi ollut ihana jäädä mökille yöksikin, mutta en jotenkin tohtinut vielä vauvan kanssa. Tuntui turvallisemmalta ja helpommalta mennä nukkumaan kotiin, jossa on varmasti kaikki tarvittava vauvanhoitoon.

Veneeseen vauvalla on pelastusliivit, kuten koirillakin, ja ensimmäistä kertaa olen pukenut ne myös itseni päälle ihan vain vauvan takia, jos jotain sattuisikin ja jouduttaisiin äkillisesti vedenvaraan. Hytillisessä veneessähän yleensä ollaan ilman liivejä, kun sieltä sisältähän ei veteen voi pudota, mutta mukana ne toki ovat aina.

Koirat ovat aina ihan superonnellisia päästyään mökille - koko päivä ulkona hengailua meidän ihmisten kanssa.

Mökkirantaan oli ilmestynyt punainen yllätys. Joltain toiselta mökiltä toisesta rannasta oli ilmeisesti päätynyt kelluva koiranlelu vedenvaraan yksinään (tai se oli heitetty liian pitkälle, eikä koira enää ollutkaan hakenut sitä) ja aallot olivat kuljettaneet sen meidän mökillemme.

Mesta oli uudesta lelusta ihan innoissaan. Paljon parempi kuin mökiltä jo valmiiksi löytyvät lelut, tuumi Mesta. Siellä jossain toisella mökillä onkin sitten koira, jolla on yksi lelu vähemmän.

Lumes järjesti meille mökillä pienen katoamistempun. Sillähän on kuulo jo todella huono, eikä se ole ollenkaan tietoinen, jos sitä huudellaan, joten mökillä tarvitsee jatkuvaa valvontaa tai remmiin kytkettynä olemista.

Ei sillä, että se karkaisi mihinkään, mutta mökkipihassakin on itsessään jo niin paljon piilopaikkoja, että jos se siellä hiljakseen kuljeskelee, menee kauan löytää se, ja itse ainakin haluan aina tietää, missä koirani omassakin pihassa ovat.

No, eihän se valvonta todellakaan toimi sataprosenttisesti, ei varsinkaan minun ollessa vauvassa kiinni. Yhtäkkiä Lumesta ei sitten näkynytkään enää missään. Me kuljemme ympäri pihaa Lumesta etsien ja lopulta se löytyykin ihan tyytyväisenä verhoilla suojatulta terassilta nukkumasta autuaan tietämättömänä, että siitä on oltu huolissaan.

Minä pääsin pitkästä aikaa tervehtimään hevosia. Olihan se jo ollutkin ikävä puolin ja toisin, hevoset eivät meinanneet millään saada rapsutuksista tarpeekseen.

Yritin ottaa myös kivoja selfieitä heppakamujen kanssa, mutta tämä tyyppi oli sen verran linssilude, että meidän kaikki yhteiskuvat näyttivät lähinnä tältä.

Kuinka sujui koirien ja vauvan ensimmäinen kuukausi? Lue täältä <klik>
Mitä kotona ehtii tekemään, kun on pieni vauva hoidettavana? Kurkkaa täältä <klik>
Miltä tuntuu olla raskaana? Tutustu täällä <klik>
Puuttuuko koiraltasi pelastusliivit, vaikka tie vie vesille? Vinkit pelastusliivin hankintaan täällä <klik>
Vieläkö olisi aikaa lähteä pienelle lomareissulle? Viisi kivaa retkikohdetta löytyy täältä <klik>
Syksy tulee ja kohta saa, tai näkökannasta katsoen joutuu, laittaa lämmintä päälle. Miltä näyttävät koirien villasukat? Katso täältä <klik>

Koska viimeksi nukuit yön ulkona?

Viime lauantaina vietettiin Suomen luonnon päivää ja siihen liittyvää Nuku yö ulkona-haastetta.

Minä en ole aikuisena enää ollut kovinkaan aktiivinen ulkonanukkuja. Viimeksi olen yötä nukkunut ulkona kesällä -21 mökillä, ennen kuin lisärakennus makuuhuoneineen valmistui.

Niitäkään yöpymisiä ei ollut alunperin suunniteltu ulkona nukkumiseen. Meillä on sen verran iso vene, että siinä on makuupaikat viidelle hengelle, joten kaksi ihmistä koirineen mahtuu sinne nukkumaan oikein mukavasti.

Minä en vain oikein kestä sitä keinutuksessa nukkumista. Alkuyö meni aina hyvin, kun vesi oli tyyni, mutta aamuyöstä veteen alkoi tulla sen verran liikettä, että vene keikkui ja minulle tuli huono olo.

Muita nukkujia keikutus ei häirinnyt, mutta minä aina kömmin aamuyöstä peitto kainalossa veneestä ulos terassin sohvalle nukkumaan, ja mies tuli koirien kanssa sitten myötätunnosta perässä.

Olisihan sitä voinut jäädä illalla jo suoraankin sinne terassille nukkumaan. Jotenkin sitä aina kuitenkin halusi kokeilla, että jos tämä olisi nyt se yö, jolloin vene ei keiku ollenkaan, tai se yö, kun keikkumisesta huolimatta pystyisin siellä aamuun asti olemaan. Mutta ei, niitä öitä ei tullut.

Lisärakennus valmistui syksyllä -21 ja sen jälkeen ei olekaan ulkona tullut öitä nukuttua - sitä ei varmaankaan lasketa, että kesällä nukkuu makuuhuoneen ikkuna auki...

Mutta päiväunia minä olen kyllä ulkona nukkunut! Niitä nukutaan mökillä joka kesä siellä terassin sohvalla useammat. Vauvakin pääsi jo ensimmäisellä mökkivierailullaan samaiselle sohvalle torkkumaan sylin ja rattaiden lisäksi. Onhan se toki kotonakin jo vaunuissa päiväunia nukkunut, kun koirien kanssa käydään kävelyllä.

Voisi olla ihana, jos mökillä (tai kotona) olisi riippumatto. Sellainen oli joskus kauan kauan sitten toisten isovanhempieni luona ja siitä jäi vähän sellainen ikuinen kaiho riippumattoiluun. Olisikohan sellaisessa mukava ottaa päiväunet? Täältä https://www.minunriippumattoni.fi/ olen jotain katsellut, mutta saa nähdä, jääkö haaveksi vai laitetaanko joskus toteutumaan.