Äidin aarrelaatikko

Kun lapselle pitää keksiä vähäksi aikaa jotain kiinnostavaa tekemistä, äidin aarrelaatikko pelastaa!

Pienet lelut 80- ja 90-luvuilta lisättynä nykypäivän yllätysmunasisällöillä saavat lapsen istahtamaan aloilleen ja keskittymään tutkimiseen ja leikkimiseen.

Arvaatko, mitkä näistä ovat 1,5-vuotiaan lempparit?

Löytyykö näistä jotain sinulle tuttua?

Aarrelaatikko on oikeammin metallirasia hieman erilaisemmalla ulkonäöllä. Muistan todella paljon kodintavaroideni historiaa, mutta tämän purkin historia -mistä ja milloin- on kyllä unohtunut.

Tutit olivat joskus keräilytavaraa. Minullekin niitä kertyi muutama.

Nämä pienet hevoset ovat isomman hevosen varsoja. Ne ovat kaikki olleet ketjulla kiinni toisissaan, mutta olen joskus irrottanut ne, jotta niillä pystyisi paremmin leikkimään.

Alkuvuodesta mietin äitini ja siskoni kanssa, oliko meillä lapsena ollenkaan Duplo-legoja, koska minkäänlaista muistikuvaa niillä leikkimisestä ei ole. Äitini löysi myöhemmin valokuvatodisteita aiheesta ja minun aarrelaatikostani löytyi ihan fyysisiä todisteita - yksi legoukko ja yksi legopalikka.

Vaaleanpunainen jänis oli tosi hieno aikanaan, sillä on taivuteltavat raajat. En tiedä, mikä tuo musta ritiläjuttu jäniksen ja legoukon jalkojen vieressä on, mutta olen aina leikkinyt, että se on grilli.

Ah, trollipeikot! Nämä olivat myös keräilyesineitä ja kuten huomaatte, olen muutamalle pyöritellyt villalangasta vaatteet. Yksi trollipeikoista on myös joutunut luopumaan tavaramerkistään eli tuuheasta hiuskuontalostaan - olen tehnyt sille nutturan.

Teimme lapsena paljon puutöitä kotona ja Vaahteramäen Eemelin tapaan veistimme puukolla puuhahmoja, jotka minulla olivat aina koiria.

Silloin ennenvanhaan pieniä lelukauppoja oli vähän joka paikkakunnalla, niin meilläkin. Kävimme siellä välillä ja tämä sorminukkehirviö on yksi sieltä ostamistani leluista.

En tiedä, kuuluuko tämä teroitinkoriste johonkin lelusarjaan vai onko se vain teroitinkoriste, mutta söpö se on.

Pahoinpidelty pandakarhu - ensimmäinen kertomus lapsuuteni leluista.

Miltä tuntuu olla raskaana? Osa Ihanat, kamalat työkaverit

Eräs hämmentävä asia, mihin olen törmännyt, on ihmisten erilaiset suhtautumistavat raskaana olevaan työkaveriinsa. Ymmärrän kyllä hyvin, että toisia lapsiuutiset ilahduttavat, toisia yllättävät ja toiset suhtautuvat asiaan neutraalisti. Se, mikä hämmentää, on jonkinasteinen vihamielinen suhtautuminen raskauden aiheuttamiin toimintakyvyn rajoitteisiin.

Kun neuvolasta kirjoitettiin todistus, että nostelua pitäisi välttää, ja tämä aiheuttaa pienen muutoksen työnkuvaan, aloitettiin kertomaan "kun minä kyllä ainakin tein töissä kaikkea, mitä ennenkin, vaikka miten supisteli ja sattui".

Kun jää parin viikon nukkumattomien öiden aiheuttaman äärimmäisen väsymyksen vuoksi sairaslomalle, niin kerrotaan "minulle ei tullut mieleenkään millekään sairaslomalle jäädä, vaikka oli minullakin sitä ja tätä ja tuota".

Kun harmikseen joutuu rajoittamaan lempiharrastustaan, kuulee "no minä ainakin kävin vielä treeneissä kaksi viikkoa ennen synnytystäkin, eikä tuntunut missään".

Kun suunnitellaan työpaikan tyky-päivää, ja esimies ohjeistaa valitsemaan toimintoja, jotka fyysisesti soveltuvat kaikille, niin ehdotukset ovat ratsastus, sähly ja sumopaini kommentilla "jos ei halua ratsastaa, voi sitten vaan katsella toisia ja ruokkia hevosia".

Ihan kuin sitä muka aivan tahallaan ja tarkoituksella käyttäisi raskautta tekosyynä kaikkeen mahdolliseen ja oikein heittäytyisi hankalaksi ihan vain toisten kiusaksi. 

Kuvassa lapsuuden lelukätköistäni löytyvä, Happy Meal-ateriaan 80-luvun lopulla tai 90-luvun alussa sisältynyt Kaunotar ja Kulkuri-elokuvan bulldog-hahmo, jonka ilmeeseen välillä pystyy hyvin samaistumaan.

Pahoinpidelty pandakarhu

Olisinko ollut suunnilleen nelivuotias, kun sain kummeiltani lahjaksi noin metrisen pehmopandakarhun. Pandasta tuli yksi tärkeimpiä lelujani, en tosin muista sitä erityisesti leikeissä käyttäneeni, mutta iso ja hieno ja siksi tärkeä se oli. Muuttaessani omaan kotiin, panda muutti mukana ja istua köllötti olohuoneessa, kunnes toinen silloisista koiristani erään yksinolon aikana oli kiskaissut pandan lattialle, järsinyt sen isot muovisilmät ja repinyt kaulan auki. Harmitti. Toisaalta positiivisesti ajateltuna rikottuna oli sentään vain silmät ja kaula, ei koko höskää. Aikomuksenani oli korjata panda. Ei uusien silmien laittaminen ja kaulan kiinniompelu iso homma olisi ollut, mutta jotenkin se vain jäi ja jäi, ja lopulta passitin pandan muovisäkkiin parempia aikoja odottamaan.

Muovisäkin sisuksissa pandalla vierähtikin sitten lähes parikymmentä vuotta ja muutama muutto lisää, kunnes jokunen viikko sitten varastoa penkoessani panda säkkeineen osui käsiini. Mietin, että jos panda on vuosikausia rikkinäisenä ja hylättynä saanut varastossa lojua, niin ehkä se on vähitellen menettänyt sen hehkun ja merkityksen, mikä sillä minulle aikanaan oli. Muutama päivä sitten hain pandan sisälle, avasin säkin ja totesin, että kaikki asiat eivät säily loputtomiin säilyttämisen arvoisina, ja niinpä päästin pandan paremmille bambumaille. Kaikkea ei tarvitse pitää fyysisesti itsellään, vaikka niihin mukavia muistoja sisältyisikin. Ellen ihan väärin muista, niin jostain valokuva-albumien uumenista taitaa löytyä kuvakin siitä tilanteesta, kun pandan sain, ja sen kuvan myötä on myöhemminkin helppo muistella, miten mieluisa lahja iso panda pikkutytölle oli.

Toiset sanovat, ettei koiran saamalla liikunnan ja/tai aivotyöskentelyn määrällä ole tekemistä sen kanssa, tuhoaako koira paikkoja vai ei. Ratkaisevaa onkin syy, miksi koira yksinollessaan alkaa käyttää hampaitaan, ja ratkaisun asiaan pitäisi olla syyn mukainen. Kyseisellä pandakarhun pahoinpidelleellä koiralla kyse oli nuoren koiran aktiivisuudesta. Se vaati fyysistä toimintaa - esimerkiksi tunnin pyörälenkin - ennen yksinjäämistä, jotta jaksoi olla rauhassa kotona. Muuten kävi, kuten pandalle. Tai sohvalle. Tai eteisen jakkaralle. Ja sitten minäkin viimein opin, että joku suora syy-seuraussuhde tässä tosiaan on...