8+5 lahjavinkkiä koiralle ja omistajalle

Nappaa talteen toimivat lahjavinkit niin koiralle kuin ihmisväellekin oli sitten joulu tai synttärit, ystävänpäivä tai nimipäivä, isäinpäivä, äitienpäivä, kesäjuhlat, muuten vaan juhlat. Kivat yllätykset piristävät aina!

1. Mainos Icebug

Olen itse ollut Icebug-nastakenkien uskollinen käyttäjä siitä asti, kun yli kymmenen vuotta sitten sain ensimmäiset Icebugini lahjaksi äidiltäni. Icebugien nastat ovat pitäneet minut pystyssä hulluimmillakin pääkallokeleillä ja on ihana tunne, kun voi vain kävellä rennosti eikä tarvitse jännittää jalkojaan liukastumisen pelossa.

Mutta miksi ostaa nastakengät irrallisten piikkipohjallisten tilalta, eivätkö ne ole sama asia? Icebugeissa nastoja on koko kengän pohjan pituudelta kantapäästä varpaisiin asti, joten pito on taattu askeleen jokaisessa vaiheessa. Kun nastat ovat integroituna kengän pohjaan, kävelytuntuma on normaali ja miellyttävä, ja myös juokseminenkin onnistuu erinomaisesti. Nastakenkien kanssa voit olla varma, että turvallinen liikkumisesi on varmistettu koko ulkoilun ajan.

Itse käytän Icebugeja läpi talven luottokenkinäni. Myös lumiset tiet voivat joskus olla liukkaita aurauksen tai tamppaantumisen jäljiltä, ja Icebugien kanssa tiedän aina kulkevani varmoin askelin.

Ostin muutama viikko sitten itselleni uudet Icebugit, ne kymmenen vuotta vanhat kun alkavat olla jo palvelusikänsä päässä, ja nyt on taas hymy huulilla, kun lähden koirien ja lapsen kanssa kävelylle.

Olen kirjoittanut Icebugeista myös ihan oman blogitekstin otsikolla Talven parhaat ulkoilukengät, se löytyy täältä, ja olen avannut vähän laajemmin sitä, miksi Icebugit ovat suosikkini.

Kiinnostuitko? Tutustu valikoimaan - tässä linkki Icebug verkkokauppaan. 

2. Mainos Koiratarvike Haukkula

Haukkula on täysin kotimainen pienyritys, jonka varasto sijaitsee Vantaalla. Muista nettikaupoista  Haukkula erottuu Tassuväki-bonusohjelmallaan, jossa bonusta saa ostosten lisäksi myös esimerkiksi tykkäämällä heidän Facebook-sivuistaan, lisäämällä lemmikin syntymäpäivän ja arvostelemalla ostamiaan tuotteita. Bonuspisteitä keräämällä saa melko helposti ostoksistaan jopa 15% alennusta - ja ensimmäisestä ostoksesta saa aina -10% bonuksista riippumatta.

Suosittelen Haukkulan valikoimasta esimerkiksi Suomessa valmistettuja, haitta-aineettomia Ozami pururullia ja purutikkuja. Treeninamiksi sopii erinomaisesti Boost lihaisa koiranmakkara, joka kiinteän koostumuksensa ansiosta on helppo pilkkoa suuhunsopiviksi palasiksi. Kotiin, autoon ja retkille sopivaan lemmikin ensiapulaukkuun on valmiiksi koottu kaikki perustarvikkeet pienempiä ja vähän suurempiakin hätätilanteita varten.

Valopanta tai pantaan/valjaisiin kiinnitettävä irtovalo parantaa koirien näkyvyyttä pimeässä ja useammalle koiralle voi hankkia jokaiselle vaikka oman värinsä, niin tietää, missä päin pihaa kukainenkin viipottaa.  Tämä on meillä ihan pakollinen varustus bolognesella, kun se ei aina huomioi luoksetulokutsuja ja saattaa myös poistua pihasta tai piileskellä jossain. Sinisenä loistava valo paljastaa nyt sijainnin aina. Valopannat toimivat loistavasti myös lasten käytössä, ja toki aikuisillakin, ja niitä on perusheijastimia hauskempia käyttää ja näkyvyyskin huomattavasti taatumpi.

Klikkaa itsesi Haukkulan verkkokauppaan tästä.

3. Itse tehty koirantakki

Meidän bolognese-koiramme on kovin kylmänarka ja palelee ulkona nopeasti jo alle +10 asteen lämpötiloissa. Takkeja on onneksi hyvin helppo tehdä itsekin, jos ei tarvitse niihin mitään monimutkaisia ominaisuuksia, joten bolognese on saanut näitä tee se itse-versioita.

Täällä blogistani löytyvä ohje superhelppoon takkiin koiralle.

4. Mainos Renkaat.com

Olen huomannut, että moni vierastaa uusien autonrenkaiden ostoa kesken kauden. Ei haluta ostaa uusia kesärenkaita enää syksyllä, tai uusia talvirenkaita kesken talven. Usein kuulee puhuttavan myös siitä, miten halutaan ajaa renkaat loppuun ennen kuin hankitaan uudet. Toisinaan tämä aiheuttaa valitettavasti vaaratilanteita joko kyseiselle autoilijalle itselleen sekä myös muille tielläliikkujille.

Liikenneturvan sivuilla kerrotaan, että talvirenkaiden kulutuspinnan pääurien syvyys tulee olla vähintään 3mm ja kesärenkaiden 1,6mm. Tämä ei kuitenkaan tarkoita turvallista urasyvyyttä, vaan lainvaatimaa minimiä, jolla renkaiden pito-ominaisuudet märällä tai lumisella tiellä ovat jo selvästi heikentyneet.

Välillä törmää myös virheelliseen käsitykseen siitä, että kun renkaita autoon laittaessa mitataan urasyvyydeksi juuri tuo minimi, niin renkaita voisi sitten käyttää huoletta vielä koko sen kesän tai talven. Jos esimerkiksi kesärenkaiden urasyvyys on maaliskuun lopulla juuri ja juuri 1,6mm, se on - ajomääristä riippuen tietysti -  lokakuun lopulla jo paljon vähemmän kuin tämä vaadittu minimimitta.

Kolahtiko - siis ajatuksen tasolla, ei toivottavasti konkreettisesti. Tästä pääset Renkaat.comin sivuille vertailemaan uusien, turvallisia ajokilometrejä varmistavien renkaiden hintoja.

5. Mainos Kodin1

Koiramme ovat olleet jo monen vuoden ajan raakaruokinnalla ja ruokien säilytyspaikkana luonnollisesti on tällöin pakastin. Ennen koiramme söivät kuivaruokaa ja ruokasäkkien kanssa oli alkuun säilytysongelma - ruuan pitäisi olla helposti saatavilla, mutta kuitenkin johonkin kauniisti ja sisustukseen sopivasti piilotettuna. Tällöin ratkaisuksi valikoituivat pystymalliset, kannelliset pyykkikorit. Kurkkaa esimerkiksi Pyykkikorit Candy harmaa, Komari tumma puu/valkoinen tai Kalthota valkoinen, joihin kaikkiin mahtuu helposti 15kg ruokasäkki.

Hierontavasaraa tai hierontapistoolia, kumpaa nimitystä siitä haluaakaan käyttää, kohtaan minulla oli alkuun epäluuloja. Sattuuko se? Auttaako se? Onko se ihan turhake? Epäluulot hälvenivät nopeasti, kun vekotin pääsi käyttöön - sillä on todella kätevä hieroa hartiaseutua ja selkää, tuntuu miellyttävältä ja ihan oikeasti se jopa auttaa niihin lihasjumeihin.

Sukella Kodinykkösen verkkokauppaan tästä.

6. Itse tehdyt namit koiralle

Tätä koirien lihapannaria tein yhteen aikaan ahkeraan ja koirilla olikin treeneissä aina itse tehdyt herkut tarjolla. Nämä namit eivät tahraa tai murusta, ja ovat koirieni mielestä herkullisia.

500g broilerin hienoksi jauhettua, luutonta jauhelihaa
4 kananmunaa
2,5dl perunajauhoja

Sekoita ainekset (broilerin tilalle voi toki halutessaan vaihtaa muuta lihaa tai sisäelimiä) keskenään kulhossa, kaada leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja levitä tasaiseksi. Peitä taikina leivinpaperilla, se estää kuoren muodostumisen.

Paista keskitasolla uunissa 175C noin 35-45 minuuttia, jonka jälkeen paloittele ja anna jäähtyä ennen pusseihin tai rasioihin pakkaamista.

Ohjeen mukaisesti tehdystä pannarista tulee namipalasia noin 650g. Pannarinpalaset säilyvät jääkaapissa muutaman päivän, joten osa annoksesta kannattaa pakastaa ja ottaa aina sulamaan tarpeen mukaan.

7. Mainos BookBeat

Ääni- ja E-kirjapalvelu BookBeat on kätevä aineeton lahja sinulle tai hänelle, jolla on jo kaikkea muuta. Yli miljoonan kirjan valikoimasta löytyy varmasti jokaiselle jotain.

Lukaise oma käyttökokemukseni BookBeatistä tai hyppää suoraan BookBeatin tilaukseen - ensimmäiset 30 vuorokautta ovat uusille käyttäjille ilmaiset.

8. Maalaa taulu

Kuinkahan monta vuotta olen haaveillut siitä, että tekisin koiran tassunjälkitaulun? Kuinkahan monta kuukautta olen haaveillut siitä, että tekisin lapsen jalanjälkitaulun? Kaikki taiteilijatarvikkeet on jo hankittu, joten olisiko aika ryhtyä tuumasta toimeen...

Löydä oma sisäinen taiteilijasi ja toteuta haaveesi, niin kuin minäkin yritän tehdä.

Miltä näyttää koira agilityputkessa?

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä pihaamme oli ilmestynyt ihanan sininen agilityputki ja siitähän sitä riemua koirille riitti. Kerrankin voi kommentoida johonkin aiheeseen, että ihan putkeen meni!

Paikoillanne - Valmiit - HEP



Täältä tullaan!



Näin hienosti odotellaan jonossa omaa vuoroa.

Minäminäminä!

Nämä viime kesäiset kuvat innostuin kaivelemaan Repolaisen blogin värihaasteen sinistä osuutta varten.

Ja vastaus otsikon kysymykseen on tietenkin kuvien ja väriteeman mukaisesti se, että sinisessä agilityputkessa koiratkin näyttävät ihan sinisiltä.

Spondyloosi koiralla - ikävä yllätys

Mestalla ilmeni äkillisesti ennen joulua pahoja kipuoireita. Istuimme olohuoneen sohvalla syömässä iltaruokaa, kun huomasin, että Mesta puuttuu. Yleensä koirat kyllä seuraavat ruuan mukana huoneesta toiseen, mutta nyt paikalla olivat vain Lumes ja Pikkubolognese.

Huikkasin Mestaa - se oli jäänyt keittiöön makaamaan, mikä oli todella kummallista. Mesta tuli olohuoneeseen, kävi sohvan eteen maahan ja samalla vingahti. Pyysin sitä nousemaan ylös, minkä Mesta teki erittäin haluttomasti.

Sen oli vaikea nousta, vaikea kävellä edes muutama askel ja vaikea pysyä seisomassa, ja se seisoma-asentokin oli erikoinen - takajalat aivan toisissaan kiinni ja oikea takajalka ei edes kunnolla maassa vaan ainoastaan varpaankärjet hieman osuivat maahan. Seisoessaan myös vingahti kerran. Mesta yritti istua vain aloilleen, ja kun annoin sen istua, se kohta yritti mennä makaamaan, mutta se oli vaikeaa ja selvästi sattui.

Aloin soittelemaan lääkäreitä läpi, näin kivuliaan koiran kanssa en todellakaan alkaisi odottelemaan huomiseen. Kaikki normiklinikat olivat jo kiinni ja ilta yhdeksään asti päivystävälläkin klinikalla jo sen verran asiakkaita paikalla, että epäilivät, etteivät enää ehdi lisää potilaita ottaa vastaan.

Saimme onneksi lähteä kunnan päivystävälle eläinlääkärille. Mesta liikkui ulkona matalassa asennossa kävellen, normaalisti se aina juoksee. Autoon jouduin nostamaan Mestan, ja nostaessa se vingahti, eikä oikein tiennyt, mihin asentoon kontissa olisi jäänyt.

Lääkärillä Mesta tutkittiin ensin ulkoisesti. Vatsaontelon keskiosa tai lanneranka aristi voimakkaasti, Mesta vingahti ja veti selkää köyryyn. Tämän jälkeen sille annettiin vahvaa kipulääkettä ja rauhoitettiin röntgenkuvausta varten.

Röntgenkuvaus se vasta kävikin pelottavaksi. Tietokoneohjelma lakkasi toimimasta ja se piti käynnistää uudelleen. Tämä vei turhaan kallista aikaa, kun yllätyksenä Mesta ei rauhoitettuna meinannutkaan jaksaa hengittää itse. Sille piti antaa lisähappea sekä nipistellä huulesta, että havahtuu vetämään henkeä, ja heräte oli pakko antaa jo kesken kuvauksen, että saadaan se hengittämään.

Tämän takia nimenomaan yleensä asioin kalliilla, isoilla klinikoilla, koska heillä on välineistöä hoitaa koiraa myös silloin, jos jotain menee pieleen. Täällä kunnallisella eläinlääkärivastaanotolla sellaisia ei ole, mutta kaikeksi onneksi heräte sai Mestan virkoamaan ja hengittäminen alkoi taas onnistua.

Mesta heinäkuulla 2023

Kuvia ehdittiin ottaa kaksi, yksi lonkista ja yksi selästä. Olisin halunnut kuvat koko selästä ja myös kaularangasta, mutta Mestan saaminen hengittämään oli kuitenkin tärkeämpi asia kuin lisäkuvien ottaminen. Normaalisti koiriani on röntgenkuvattu myös hereillä, kun olen itse pystynyt jäämään kuvaushuoneeseen ohjeistamaan koiria pysymään aloillaan, mutta tällä kertaa se ei ollut mahdollista.

Otetuista kahdesta kuvastakin selvisi kuitenkin sen verran, että suolistossa oli melko paljon kaasua (selittää vatsaontelon aristaminen painellessa) ja yhdessä selkänikamassa pitkä luupiikki (selittää käytöksen kipuoireet). Luupiikkejä selkärankaan aiheuttaa spondyloosi, joka on selkärangan ei-tulehduksellinen rappeumasairaus.

Mesta sai kotiin muutamalle päivälle vahvoja kipulääkkeitä sekä jatkoa varten reseptin tulehduskipulääkkeeseen. Liikkumisen kanssa pitää ottaa varovasti. Tuota pahaa kipua ei ole ainakaan vielä tullut toistamiseen, mutta pienempiä näkyy selvästi aina välillä.

Mikä onni, että vuosi sitten lopetin agilityn harrastamisen Mestan kanssa, vaikka se meistä molemmista niin kiva laji olikin ja aloimme juuri olla aika eteviäkin. Mielestäni agility, tai muutkaan fyysisesti raskaat lajit, eivät kuulu ikääntyvälle koiralle, ja tuolloin Mesta oli keväällä täyttämässä 10-vuotta.

Jos löytyy kokemusta koiran spondyloosista, kuulen mielelläni.

Ajatuksia agilitysta

Mestan saapuessa minulle pienenä pentuna, oli tarkoituksenani alun perin, että keskittyisimme ihan ensimmäisenä agilityn harrastamiseen ja muiden lajien vuoro tulisi sitten vähän myöhemmin. Tämän vuoksi aloitinkin agilityn pohjataitojen harjoittelun heti Mestan ollessa vielä pentu, ja etenimme vähitellen varsinaista lajiharjoittelua kohden.

Nämä alkuperäiset suunnitelmat kuitenkin muuttuivat Mestan ollessa 1-vuotias, kun pääsimme mukaan kennelpiirimme kaksivuotiseen nuorten koirien tokorinkiin ja sitä myötä päälajimme vaihtuikin yllättäen agilitysta tokoon.

Tokoringin jälkeen panostin pari vuotta palveluskoirien hakuun, jonka jälkeen aikaa vierähti koiratanssin (harrastuksena koiratanssi) parissa. Mestan ollessa 6-vuotias, havahduin siihen, että jos vielä haluaisin tosissani sen kanssa agilityakin harrastamaan, niin se pitäisi vähän niin kuin tehdä nyt eikä vasta eläkepäivillä.

Seurassa, jonka toiminnassa tuohon aikaan eniten olin mukana, oli agilityesteet kahdella kentällä, mutta ei minun lisäkseni muita agilitytreenien vetäjiä. Omat agilityoppini taas olivat peräisin vuodelta 2000, jolloin kävin alkeiskurssin ensimmäisen oman koirani kanssa, sekä myöhemmin Lumeksen itsenäisestä/kavereiden kanssa treenaamisesta saatu kokemus.

Osasin siis opettaa koirille esteet ja niillä radanomaisesti etenemisen, mutta mistään nykyajan hienosta koiran ohjaamisesta agiradalla minulla ei ollut mitään hajua - eikä ole oikein kyllä vieläkään, vaikka paljon viime vuosina olenkin edistynyt.

Lumeksen kanssa pärjäsin agilityssa joten kuten 3-luokkaa myöden silloisilla taidoillani, koska juoksimme koko radan läpi samaan tahtiin. Olen muistellut sen johtuvan siitä, että Lumeksen vauhti oli aika rauhallinen. Nyt, katsoessani vanhoja kisavideoita, näen, miten paikoin epäselvä ohjaamiseni hidastaa ja hämmentää Lumesta sekä saa sen välillä odottelemaan minua ja myöhässä olevia ohjeitani seuraavasta esteestä. Mutta miten kiltti Lumes onkaan ollut, kun se on jaksanut tunaroivaa omistajaansa!

Mestan olen osannut opettaa hakeutumaan itsenäisemmin esteille ja ehkä sen luonnekaan ei siitä johtuen ole niin "ohjaajakiltti" kuin Lumeksella, vaan se niin sanotusti lukee rataa ja miettii itsekin enemmän, mikä voisi olla seuraava este. Tämä eteneväisyys, vaikka siis hyvä ja tavoiteltava asia onkin, toi minulle ongelmia, koska vauhdikkaammin etenevän koiran ohjaaminen vaatii minulta parempaa koiran ohjaamista, jotta pysymme samalla kartalla reittivalintojen suhteen.

Onneksemme seuramme agilitytreeneille yhtäkkiä ilmoittautuikin uusi, taitava vetäjä ja mekin pääsimme Mestan kanssa viimein viikoittaisiin, ohjattuihin treeneihin. Ja miten paljon apua siitä meille olikaan, koska muun muassa pujotteluongelmamme ratkesi (kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa), keinun suorittamiseen saatiin lisää itsevarmuutta ja vauhtia sekä opimme hyödyllisiä ohjaustapoja erilaisiin esteiden lähestymisiin.

Niiden kahden treenivuoden aikana osallistuimme Mestan kanssa ensimmäisiin virallisiin agilitykilpailuihimme, nousimme 1-luokasta 2-luokkaan ja saimme kakkosista ensimmäisen nollan. Oli mukava huomata, että treeneissä oli opeteltu juuri sellaisia asioita, joita kisoissakin tuli vastaan. "Kyllä me tämä osataan" on kiva tunne tutustuessa rataan ja varsinkin sitä koiran kanssa suorittaessa.

Vaikka paljon opimmekin uutta ja parempaa yhteistyötä, eivät kaikki kisaradat olleet sujuvaa menoa vaan monenlaista kommervenkkia tuli vastaan. Milloin minä mokailin ja milloin taas Mesta keksi ihan omiaan - sillä on ihmeellinen taito yllättää minut mitä kummallisimmilla keksinnöillään sekä treeneissä että kisoissa.

Parhaiten on jäänyt mieleen, kun se kerran kesken kisaradan yhtäkkiä vain häipyi kehästä ulos ilmeisesti maahan jättämälleni namipussille, ja minä jäin kentälle yksin seisomaan wtf. Sitten Mesta juoksee iloisena takaisin luokseni "hei, jaa sä jäit tänne vielä" ja jatkettiin rata siitä loppuun kuin mitään välikohtausta ei olisi ollutkaan. Olisi muuten ollut puhdas nollarata ilman kehäpoistumisen tuomaa hylkäystä.

Kesällä -21 muutimme toisaalle asumaan ja koska olin ollut jo ajoissa asialla, olimme saaneet Mestan kanssa valmiiksi agitreenipaikan uudesta seurastamme. Kesä-joulukuun meitä opetti koutsi1, tammi-elokuun koutsi2 ja juuri alkaneella syyskaudella meille vaihtui koutsi3.

Olen hieman muutosvastarintainen tyyppi ja pysyttelisin mielelläni saman, meille sopivaksi havaitun kouluttajan treeneissä, mutta olen näiden muutosten ansiosta huomannut, ettei se vaihtelu aina pahasta ole. Kaikki ovat osanneet viedä meitä todella hyvin eteenpäin ja keskittyneet hieman eri asioihin, mikä on hyvä juttu. Osaamiseni Mestan kanssa on edistynyt huomattavan paljon.

Mesta Lappalaiskoirat ry:n kesäleirillä vuonna 2016 Rokualla.

Agilityssa on yleistä käydä kisoissa jopa joka viikonloppu, mutta itse olen kisannut aika säästeliäästi. En ensinnäkään jaksa käydä joka viikonloppu kisoissa ja toisekseen en halua ajella kisoihin kovinkaan kauaksi. 2020 kävin Mestan kanssa viisissä kisoissa (11 kisastarttia), 2021 kaksissa kisoissa (6 kisastarttia) ja nyt 2022 on takana kahdeksat kisat (15 kisastarttia).

Alkuperäinen tavoitteeni Mestan kanssa agilityssa oli sama kuin Lumeksen kanssa - päästä 3-luokkaan asti ja sitten voidaan lopettaa kisaaminen. Nyt meillä on takana kahdeksan starttia kolmosissa, jo kolme nollatulosta ja niin kiva fiilis päällä, ettei yhtään tee mieli lopettaa agilitya. Mesta vain täyttää ensi keväänä 10-vuotta, ja vaikka hyvässä kunnossa onkin, niin jotenkin sitä haluaisi myös keventää ikääntyvän koiran harrastuksia vähemmän rasittaviksi.

Mestasta on harmillisen vähän agilityvideoita. Viime kisoihimme pyysinkin siksi siskoni käymään ja kuvaamaan meitä. Olipa ihana viimein itsekin nähdä, miltä meidän meno näyttää! Mesta etenee niin keveästi ja vaivattomasti, etten voi kuin ihailla. Ja vaikka ohjaamisessani on vielä hurjasti parannettavaa, saan kuitenkin ohjattua Mestan sujuvasti koko radan läpi ja yhteistyömme on oikein hyvää.

Jos alla oleva video ei näy, linkki Youtubeen.

Oppiiko vanha koira uusia temppuja?

Vanha sanonta kertoo, ettei vanha koira opi uusia temppuja. Sillä viitataan myös ihmisten vaikeuteen tai haluttomuuteen luopua vanhoista tavoistaan uuden tieltä. Itse olen viimeisen vuoden aikana päässyt testaamaan tätä koirien osalta ihan käytännössä, sillä Pikkubolognese (Millainen koira on bolognese?) tassutteli elämääni ollessaan jo kahdeksanvuotias.

Alkuunpääsy aikuisen koiran opettamisessa oli huomattavasti hankalampaa kuin aiemmin pentujen kanssa. Pikkubolognese kun oli jo tiettyihin tapoihinsa kangistunut ja kropankäytöltään rajoittunut, eikä se niin sanotusti ollut oppinut oppimaan. Onneksi se kuitenkin oli, ja on edelleen, erittäin perso herkuille, joten motivaation rakentaminen yhdessäpuuhailuun on ollut helppoa.

Sinänsähän asiat opetetaan samalla tavalla koiran iästä riippumatta. Hidasteita Pikkubolognesen opettamiseen toi, ettei se ollut aiemmin joutunut tekemään asioita herkkupalojen eteen. Se oli tottunut saamaan kaiken heti lupia kyselemättä ja temppuja tekemättä. Alkuun Pikkubolognese myös häipyi viereltäni heti namin saatuaan, koska sillä ei ollut oletusarvoa toiminnan - ja siten namien saannin - jatkumisesta.

Olin suunnitellut videoivani Pikkubolognesen treenihetkiä alusta alkaen, mutta se alkutaival tuntui niin epätoivoiselta, ettei paljon tehnyt mieli ottaa kameraa esiin. Nyt jälkikäteen se hieman harmittaa, sillä kun Pikkubolognese ensin oppi oppimisen salat, ollaan edistytty oikein kivasti, ja kaipaisinkin niitä videoita juuri siltä ajalta, kun mikään ei tuntunut onnistuvan.

Ryhmäkuvausharjoituksia viime kesältä - istu, paikka ja palkka.

Pikkubolognesen saaminen istumaan oli vaikeaa. Istumaan ohjaavan namikäden sijainnista riippuen se seisoi, nousi takajaloilleen tai peruutti, mutta ei istunut. Olin jo luovuttaa, kun en vain kerta kaikkiaan saanut sitä istumaan, vaikka mitä yritin. Sitten erään kerran luopumistreenin yhteydessä pitäessäni namia Pikkubolognesen edessä, se yhtäkkiä istahtikin, kun namia ei saanut ottaa. Sillä keinolla sainkin sitten Pikkubolognesen istumaan yhä uudelleen ja uudelleen, ja olin iloissani oikean keinon löytymisestä.

Maahanmenon opettaminen oli toinen vaikea tehtävä. Samoin kuin istumaan, pennut menevät myös  helposti makuulleen oikeanlaisesta namikäden liikkeestä, mutta ei aikuinen Pikkubolognese, ehei. Jouduin todella pitkään palkkaamaan sen pelkästään siitä, että se vain otti namin kädestäni maasta, koska se ei todellakaan ollut menossa edes kumarrusasentoon vaan lopetti namin yrittämisen muutamaan toistoon, jos ei saanut sitä heti.

Keksittyäni vaihtaa yksittäisen namin pidempään namisuikaleeseen, josta koira saa koko ajan murustettua pieniä palasia, Pikkubolognese vihdoin ja viimein lopulta taipui kumarrukseen. Maahanmeno oli silti edelleen tiukassa, sillä Pikkubolognese saattoi ihan hyvin pysytellä parikin minuuttia kumarrusasennossa nameja syömässä ennen kuin lopulta laskeutui makuulle.

Oppimisen kannalta nopeat, perättäiset ja onnistuneet toistot ovat avainasemassa. Tämä vain oli ihan mahdotonta saada toteutumaan nelikiloisen koiran kanssa, joka jo niihin kahteen maahanmenoon kuluvassa neljässä minuutissa söi päivittäistä ruokamääränsä vastaavan määrän nameja. Lukuisten paikallaanjunnaavien makuutreenien jälkeen päädyinkin sitten lopulta lepuuttamaan kämmentäni kumarrusasennossa nameja syövän Pikkubolognesen selän päällä ja tämä toimi nopeutti laskeutumista makuulle, jolloin saatiin enemmän toistoja lyhyemmässä ajassa ja sen ansiosta Pikkubolognese vihdoinkin hiffasi jutun juonen.

Sisällä maahanmeno toimii jo aika hyvin, mutta ulkona tarvitaan vielä paljon lisäharjoituksia.

Joissain asioissa Pikkubolognese taas on osoittanut olevansa luonnonlahjakkuus. Esimerkiksi viime kesänä tein lapinkoirille 200m pituiset osittain namitetut jäljet ja Pikkubologneselle vain 20m mittaisen namijäljen, koska se oli sille todennäköisesti elämänsä ensimmäinen. Ensin jouduin muutaman kerran näyttämään Pikkubologneselle, että nameja löytyy lisää, kunhan vain haistelee reittiä eteenpäin. Sen jälkeen Pikkubolognese puksuttelikin jälkeä pitkin niin tarkkaavaisesti, että sille tehdyn -ilmiselvästi liian lyhyen- jäljen loputtua se jatkoi matkaansa Mestan jäljelle. Mesta oli jo aiemmin ajanut oman jälkensä ja samalla siis syönyt siinä olleet namit, mutta sehän ei hidastanut Pikkubolognesea, joka määrätietoisesti haisteli kokonaan läpi Mestankin jäljen ollen selvästi itseensä tyytyväinen. Video Pikkubolognesesta jäljestämässä löytyy Team Vallattomien Instagramista.

Marras-joulukuulla Pikkubolognese pääsi kaksi kertaa rallytoko-treeneihin mukaan. Oletusarvoni oli, ettei se hallissa paljon minuun keskittyisi puhumattakaan mistään kotona alustavasti opittujen asioiden suorittamisesta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Pikkubolognesea kiinnosti tasan tarkkaan vain minä ja minulla olevat herkut. Se teki seuraamista, istumista, minun ympäri kiertämistä ja jopa maahanmenoja - ja sai toki koko ajan herkkupaloja loistosuorituksistaan.

Kotona olimme kesällä harjoitelleet jokusen kerran agilityn pujottelua ja putkea, jotka löytyvät minulta omasta takaa. Hallissa käydessämme päätin agilitykentän ollessa vapaana käyttää tilanteen hyödyksi ja tehdä Pikkubolognesen kanssa samalla myös pienet agilitytreenitkin. Voihan vietävä, miten pätevä pikkuinen se olikaan! Perättäisiä hyppyesteitä, puomi, A-este ja keinu - Pikkubolognese suoritti kaiken tuosta vaan kuin vanha konkari, vaikka oli ensimmäistä kertaa asialla. Miksi ihmeessä näiden kanssa ei harrasteta enemmän, kun potentiaalia, tekemiseniloa ja -halua rodussa selvästi on?

Jos alla oleva video Pikkubolognesen agilityharjoittelusta ei näy, linkki Youtubeen.

Kolme ratkaisua pujotteluongelmiin agilityssa

Painiskelin pari vuotta sitten kesällä sen ongelman kanssa, että en saanut millään opetettua Mestalle agilityn pujottelua kunnolla. Se sinänsä osasi sen, mutta esimerkiksi muutaman hyvin sujuneen aloituksen jälkeen se saattoi seuraavaksi pujahtaakin vasta johonkin kolmanteen keppiväliin, ja todella usein lopetti pujottelun toiseksi viimeiseen keppiväliin. Aloin olla jo vähäsen epätoivoinen, että Mestan pujottelusta ei ikinä tule kisavalmista.

Jos ei oteta huomioon ensimmäisen lapinkoirani kanssa käytyjä agilitytreenejä vuosina 1999-2001, niin minähän olen treenannut agilitya aina itsenäisesti. Tuolloin kesällä 2019 alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jos joskus niihin agilitykisoihin Mestan kanssa haluan, niin olisi nähtävästi vähän pakko hakeutua osaavamman ohjaukseen neuvoja saamaan. Onneksemme yhdistyksessä, jonka toiminnassa mukana olemme, aloitti juuri sinä kesänä uusi, pätevä tyyppi pitämään pidemmän tähtäimen tavoitteellisia agilitytreenejä ja pääsimme Mestan kanssa mukaan. Ja kas kummaa, pujotteluongelmatkin alkoivat ratketa, kun oli joku kertomassa, mitä kannattaisi tehdä toisin.

1. Olin ollut jumissa ajatukseen, että kaikki pitää alusta alkaen tehdä täydellä vauhdilla, jotta lopputuloskin olisi vauhdikas. Maksimaalisen vauhdin tavoittelun vuoksi monesti käytin pujottelussa palkkana jalkapalloa, jonka potkaisin keppien toiseen päähän ja sen jälkeen päästin innosta puhkuvan Mestan kepeille. Treeneissä vetäjä muistutti, että pujottelussa koira tarvitsee onnistuneeseen suoritukseen myös runsaasti aivotyöskentelyä, joten vauhdin tavoittelua ei välttämättä kannata heti viedä äärimmilleen. Hieman rauhallisemmalla mielialalla koira pystyy keskittymään paremmin ja sen reippaammankin vauhdin saa kyllä mukaan sitten, kun osaaminen tulee varmemmaksi. Vaihdettiin lelun heittäminen keppien lopussa odottavaan namialustaan ja tällä oli heti positiivinen vaikutus pujottelun aloituksen sujuvuuteen yhdistettynä muutaman kerran parin ohjurin käyttöön keppien alkupäässä.

2. Olin ollut jumissa ajatukseen, että haluan hiljaisen pujottelun, eli että en kannusta koiraa pujottelun aikana vaan se itsenäisesti keskittyy siihen, koska hiljaisuus tekee kivemman vaikutelman kuin jatkuva höpöttäminen koiran pujotellessa. Treeneissä vetäjä kehoitti kokeilemaan, sopisiko se kannustaminen kuitenkin koiralle paremmin, ja niinhän siinä kävi, että se kepkepkep-hoilotus auttoi Mestaa saamaan paremmin pujottelun rytmistä kiinni ja pysymään siinä loppuun asti. Tajusin, että vaikka ihanne on koiran itsenäinen suoritus, niin tyhmähän sitä on, jos ei vaikeissa kohdissa koiraa auta, joten otin tarvittaessa käyttöön myös jarrutuksen ennen keppejä, jotta sinne ei suinpäin syöksytä vaan aivotkin ehtivät mukaan.

3. Treenien vetäjä huomasi, että Mesta oli jumissa ajatukseen, että pujottelu kuuluukin suorittaa siten, että se loppuu toiseksi viimeiseen keppiväliin. Ei ollut väliä, oliko keppejä 6, 9 vai täydet 12, lopputulos oli aina sama. Mesta oli päässyt toistamaan pujottelun lopettamista kesken niin monta kertaa, että oli oppinut sen oikeaksi tavaksi suorittaa. Jotta Mestalle saatiin läpi ajatus keppien pujottelusta loppuun asti, pariin viimeiseen keppiväliin laitettiin ohjurit. Alkuhämmennyksen jälkeen Mesta tajusi niiden idean eikä enää hyppinyt yli/tunkenut ali, vaan alkoi pujottelemaan kepit loppuun asti ja toistojen kautta tämä uusi tapa jäi Mestalle pysyvään muistiin ja ohjurit voitiin poistaa.

Periaatteessahan nämä kolme meille ratkaisun avaimiksi ollutta kohtaa ovat ihan simppeleitä perusasioita, jotka olisi itsekin pitänyt tajuta. Kun yksin omassa päässään ongelmia pyörittelee, niin ei vaan aina näe omaa nenäänsä pidemmälle, vaikka kuinka yrittää. Tarvitaan joku muu laajentamaan sitä ajattelua ja näkemystä asioista. Puolen vuoden päästä ohjattujen treenien aloittamisesta oltiinkin Mestan kanssa jo sitten ensimmäisissä agilitykisoissamme.

Videoilla (jos eivät näy, linkki ja toinen linkki Youtubeen) pari Mestan pujottelutreenipätkää joulukuulta 2020. Haukkuva koira on Lumes, jota harmittaa olla käskettynä paikoilleen makaamaan - ja kyllähän se pääsikin Mestan jälkeen verestelemään agilitymuistojaan Mestan joutuessa vuorostaan jäädä katselijan rooliin.