Rasmusgården - lapsiperheiden paratiisi

Pidättekö eläimistä? Leikkipaikoista? Hauskoista yllätyksistä? Ulkoilusta? Luonnosta? Hevosista? Ilmaisista elämyksistä?

Vöyrillä, Pohjanmaalla, sijaitseva Rasmusgården on vähän salattu helmi. Paikka mainitaan kyllä Vöyrin kunnan <Visit Vöyri-sivustolla> ja Rasmusgårdenilla on omatkin <kotisivut>, mutta missään ei kerrota, miten upea paikka se oikeasti on.

Rasmusgården vetää vertoja maksullisille vierailukohteille, kuten Etelä-Pohjanmaalla Ylistarossa sijaitsevalle eläinten vanhainkoti <Wanhalle Markille>, jossa kävimme aiemmin kesällä.

Rasmusgården, joka myös Rasmusbackenina tunnetaan, koostuu kolmesta vierekkäisestä vanhojen talojen pihapiiristä sekä parista metsäalueesta. Tätä paikkaa on rakennettu ja hoidettu rakkaudella ja se näkyy - kaikkialla on aivan älyttömän siistiä, nättiä ja viihtyisää.

Mikä tekee tästä kaikesta vieläkin parempaa, Rasmusgården on täysin avoin ja ilmainen vierailupaikka, jota ylläpitää Rasmusgården-säätiö. Alueella toimii yhteistyökumppaneina ratsastusseura, jolla on täällä ratsastuskenttä ja maneesi, koiraharrastusyhdistys, jolla on täällä treenikenttä, kyläyhdistys, joka muun muassa järjestää täällä tapahtumia ja 4H-yhdistys, joka ylläpitää täällä kesäkahvilaa ja järjestää erilaisia kursseja ja muuta toimintaa.

Rasmusgården sellaisena, kuin se nyt on, perustuu kävijöiden rehellisyyteen ja asialliseen käyttäytymiseen. Olen miettinyt, onko tässä syy siihen, miksi paikan ihanuus halutaan pitää vain paikallisten tietoisuudessa? Toisiko suurempi kävijämäärä mukanaan myös ei toivottuja lieveilmiöitä?

Mitä Rasmusgårdenissa on? Mainittakoon ensimmäisenä tosi siistit puuceet, joissa käy ihan mielellään - toisin kuin siellä Ritgrundin majakkasaaren vessassa, siitä reissusta kerroin <täällä>.

Yksi taloista on Verner Rasmuksen museo, jossa on muun muassa talonpoikaishuonekaluja ja valtava kokoelma posliiniesineitä ja -astioita. Verner Rasmus oli vuonna 1901 syntynyt talonpoika, joka eli lähes koko elämänsä täällä kotitilallaan, ja jonka sukunimen mukaan paikka on nimettykin.

Museotalon takana on ihastuttava, pieni peikkometsä, josta nimensä mukaisesta löytyy peikkoja, mutta myös muumitalo asukkaineen ja erilaisia eläinhahmoja. Samettipintaiset puput olivat erityisesti meillä lapsukaisen mieleen ja hän istui pitkän aikaan pupuja silittelemässä, halailemassa ja ihastelemassa.

Leikkialue täällä Rasmusbackenilla on monipuolinen. Hiekkaa ja hiekkaleluja, kaksi liukumäkeä (joista toisen alla maja), lautakeinu, vauvakeinu, pomppukeinu, laiva, tasapainoilurata, leikkimökki (tämä oli paikan ainoa vähän ränsistynyt asia) ja olikohan vielä jotain. Evästelypöytiä löytyy useampi.

Tämän lisäksi on vielä hevostalli, jossa pääsee hoitamaan ja ratsastamaan erilaisia leikkihevosia. Karsinoissa on kaksi valtavan kokoista pehmohevosta, seinustalla rivi keppihevosia ja omassa aitauksessaan iso puuhevonen, jolle voi pukea satulan selkään ja ratsastaa kuin melkein oikealla hevosella.

Me saamme jo pelkästään peikkometsässä ja täällä leikkipaikalla helposti kulumaan aikaa ainakin pari tuntia, mutta kun alueella on vielä...

...näitä eläimiäkin. Kanoja, valtavan tuttavallisia ja rapsuteltavia lampaita, poneja, niin söpöjä "karvalehmiä" eli ylämäänkarjaa ja vielä kanejakin, jotka tulivat hakemaan tarjottuja voikukanlehtiä yhä uudelleen ja uudelleen, ja joiden häkkien vierestä löytyi hyppyestetarvikkeita, joista oli tietysti sitten rakennettava oma esterata.

Kaikilla eläimillä oli tilavat aitaukset, ne näyttivät hyvinhoidetuilta ja ylämäänkarjaa lukuunottamatta ne tulivat oma-aloitteisesti meitä katsomaan. Eläimet eivät asu täällä pysyvästi, ne ovat kesävieraita, jotka lähtevät elokuun ensimmäisellä tai toisella viikolla takaisin omiin koteihinsa.

Eikä tässä vielä kaikki! Lähdetääs kurkkamaan luontopolkua, jonka lähtöpaikalla on kymmenen metrin mittaiset vadelmapensaat täynnä mehukkaita marjoja - kyllä muuten herkuteltiin.

Luontopolku on hyvin merkitty eikä eksymisen vaaraa ole, vaikka meitä hieman johtikin harhaan väliopasteet 4H:n polulle ja Hannu ja Kerttu-sadun mökille. Vernesstigen ja Arvidsstigen ovat pitkän matkaa samaa polkua ja erkaantuvat vasta loppupuolella, jossa Vernesstigen kulkee takaisin 4H:n polkua pitkin ja Arvidsstigen Hannu ja Kerttu-sadun ohitse.

Luontopolun alkumatkalla (eli siten myös Arvidsstigenin loppumatkalla) pääsee kulkemaan myös lastenvaunujen kanssa ja siellä on runsaasti erilaisia eläinhahmoja bongailtavaksi. Nämä olivat tosi kivoja lapsen kanssa. Siinä lapsi vähän kuin unohtaa kävelensä pitkää matkaa, kun vähän väliä löytyy jotain uuttaa katseltavaa ja siliteltävää (hän tykkäsi käydä paijaamassa kaikkia löytyneitä eläimiä).

Löydettiin myös muutama FinStones-kivi, mikä oli hauska lisäyllätys.

Vöyri ja Rasmusgården kannattaa merkata ensikesän reissulistalle, ja Vöyriltähän löytyy myös tosi kiva Ehrs Parken eli kreikkalaistyylinen puisto kalliolla sekä toisella kalliolla peikkoluola. Niistä olen kertonut jo aiemmin <täällä>. 

Ollessamme ensimmäistä kertaa menossa Rasmusgårdeniin, menimmekin väärään paikkaan, eli eräälle toiselle museoalueelle, <Fädernegårdeniin>, joka oli kyllä kiva paikka sekin.

Ja löytyyhän Vöyriltä vielä paljon muutakin kivaa, mutta tällä kertaa päätän tutkimusmatkailun ja tarinoinnin tähän. Ihanaa, alkavaa elokuuta!

Väärä paikka

Oletko joskus ollut väärässä paikassa? Minä olen, useammankin kerran. Tässä kertomus viimeisimmästä.

Kerran ajelin Pohjanmaalla Vöyrin ohi siten, että huomasin erään mäenlaelle vievän tien alussa museo-kyltin. Kiinnostuin, siellä voisi joku kerta piipahtaa.

Vähän unohdin koko jutun, mutta sitten kaveri vinkkasi minulle Vöyrillä sijaitsevasta Rasmusgårdenista. Siellä on vanhoja rakennuksia, leikkipaikka, luontopolku ja kesällä eläimiä sekä kahvila.

Hahaa - vihdoinkin sinne siis ja kaksi kärpästä yhdellä iskulla, innolla lapsen kanssa matkaan. Ajelin suorilta tein tuonne museo-kyltin ohjaamaan paikkaan, mutta perillä odotti hämmennys.

Rasmusgårdenista käytetään myös nimeä Rasmusbacken ja koska backen tarkoittaa mäkeä, olin mielessäni yhdistänyt nämä kaksi paikkaa toisiinsa; mäelle osoittava museo-kyltti ja Rasmusbacken. Totuus oli toinen.

Olimme Rekipellonkylän seuraintalon ja tanssilavan pihassa, joiden yhteydessä on myös se kyltissä kerrottu museo. Tämä museo vain oli nimeltään Fädernegården, eikä sen pihassa ollut eläimiä leikkipaikasta puhumattakaan.

Fädernegården on 1800-luvun loppupuolen elämää esittelevä museo, joka on sisustettu aikakauden tyyliin ja jossa voi tutustua paikallishistoriallisiin esineisiin. Lähellä Fädernegårdenia sijaitsee Muntersin torppa, joka liittyy Vänrikki Stoolin tarinoihin.

Tämä aluekokonaisuus löytyy osoitteesta Rekipellontie 341.

Ei leikkipaikkaa? Hetkinen. Kuka sen määrittelee, millainen paikka on leikkipaikka, ellei leikkijä itse. Kun kysyin, haluaako hän lähteä toiseen paikkaan katsomaan eläimiä vai jäädä leikkimään tänne niin sanottuun väärään paikkaan, hän valitsi jälkimmäisen.

Kiipeiltiin kivillä ja rappusilla. Syötiin vadelmia. Tasapainoiltiin penkkien päällä. Käveltiin kuntopolulla. Kokeiltiin, aukeavatko ovet. Käytiin istumassa kaikilla tuoleilla. Bongattiin hämähäkki ja kotilo ja tanssilavan kivijalasta iso reikä. Kokeiltiin, mahtuuko tyhjien betoniruukkujen sisään seisomaan. Tehtiin maasta nyhdetystä ruohosta nuotiopaikalla "lämmitettävää" leikkiruokaa, kun äidillä ei ollut eväitä mukana. Juostiin terassin ramppia ylös ja alas.

Ja kun yli tunnin leikkien jälkeen sanoin, että nyt lähdetään, oltiin eri mieltä ja juostiin karkuun, koska oltiin niin kivassa leikkipaikassa. Lapsi ei yhtään miettinyt, että meidän oli alunperin ollut tarkoitus mennä jonnekin muualle. Hän viihtyi erinomaisesti!

Että sellainen vahinkoreissu. Käytiin me lopulta siellä oikeassakin paikassa, mutta se on toinen kertomus se.

Bonuksena bongasin museotalon seinältä kyltin kyläbingosta, jossa vierailemalla ja rekisteröimällä käyntinsä vähintään kolmessa bingo-kohteessa, osallistuu palkintojen arvontaan. Ehdin jo innostua, kunnes selvisi, että pitäisi ladata joku kyläbingo-sovellus, että voi rekisteröityä bingoajaksi. Ei jaksa.

Lisäbonuksena paikalle ilmestyi ulkoilemaan paikallinen, jo vanhempi pariskunta. Nainen kävi pienen hetken kävelemässä ja mies istahti siksi aikaa meidän seuraamme - olimme juuri sillä hetkellä näissä ruuanlaittopuuhissa. Olin niin kohtelias, että kerrankin aloitin keskustelun ruotsiksi, mutta tietenkin juuri silloin kohdattu henkilö ei ollutkaan ruotsinkielinen vaan 85-vuotias suomenkielinen.

Mitä muuta Vöyrillä on? Kerroin kreikkalaisesta puistosta ja pelottavasta peikkoluolasta hiljattain <täällä>.

Mikkelinsaaret, Vöyri (Maksamaa), Pohjanmaa

Kesäpäivän veneretkemme jatkui Ritgrundin majakkasaaresta (>kertomus täällä<) Mikkelinsaarille, joka on sadoista saarista koostuva saariryhmä. Ritgrundin tavoin se kuuluu Merenkurkun saaristoon ja on Unescon maailmanperintökohde.

Meidän määränpäänämme oli tarkemmin sanottuna Kummelskär-saari, jossa on vierasvenesatama 10-20 veneelle palveluineen. Paikka on vähän kuin leirintäalue, jonne asuntoautojen sijaan vain saavutaan asuntoveneillä - ja toki sinne tullaan vierailemaan ihan vain päiväseltäänkin.

Kummelskärissä sijaitsee vanha merivartioasema, joka on ollut toiminnassa vuosien 1949-1993 välisen ajan. Nykyään vanhassa merivartioaseman talossa toimii Mikkelinsaarten luontoasema. Luontoasemaa pyöritetään vapaaehtoisvoimin ja sen toimesta huolehditaan kahvilan lisäksi muun muassa alueen yleisestä kunnossapidosta.

Saarta kiertää luontopolku, joka tarjoaisi varmasti hienoja näkymiä, mutta johon me emme uskaltaneet koirien ja lapsen kanssa lähteä tutustumaan - heti polun alussa kun on varoitus kyykäärmeistä.

Sen sijaan kiipesimme torniin, josta aukeni upeat maisemat saaren ylle ja merelle, sekä nautimme kahvilan antimista lohikeiton muodossa.

Vessa (todella siisti puucee) löytyy, saunaankin olisi päässyt ja lapsi löysi keinun keinuttavaksi. Kummelskär on viihtyisä paikka viettää aikaa, kuvat eivät vain ihan tavoita tunnelmaa.

Luontoaseman pihamaalla lenteli runsaasti pääskysiä ja pesiä näkyi useita. Huomasimme yhden pesästään pudonneen pääskynpoikasen ja mietin hetken, mitä sille tehtäisiin. Poikanen oli vielä ihan pirteä, mutta toisin kuin monet muut linnut, pääskyt eivät ruoki poikasiaan maahan. Päädyin nostamaan poikasen yhteen lähimpinä olevista pesistä ja toivomaan, että emot löytävät sen sieltä ja jatkavat ruokkimista.

Kerroin aiemmin Vöyrin kreikkalaisesta puistosta ja peikkoluolasta >täällä<. Vöyriin kuuluva Maksamaa on isolta osin saaristoa, johon nämä Mikkelinsaaretkin kuuluvat.