Tromssan kaupungin lähisaarista puhuttaessa yleensä suosituimmaksi nousee pieni Sommarøy, vaikka sitä edeltävä, suuri Kvaløya tarjoaa sekin paljon, ellei jopa enemmänkin, nähtävää.
Kvaløyan pääsee kiertämään autolla kahta reittiä kohti Sommarøyta, niin sanottua alatietä pitkin reilu 70km ja ylätietä vajaa 60km. Se kannattaakin mieluusti ajella kokonaan ympäri, jotta näkee mahdollisimman paljon eri paikkoja.
Meidän reissumme aikana ylätie oli remontin kohteena ja siitä pääsi ajamaan läpi vain muutaman kerran päivässä tiettyinä kellonaikoina, joten harmillisesti jouduimme valitsemaan alatien sekä mennessä että palatessa. Alatie oli sekin kovasti korjauksen tarpeessa, asvaltissa olevia koloja sai väistellä tämän tästä.
Maisemat ajella olivat hienot, kuinkas muutenkaan. Poro/hirvi-varoituskylttejä oli runsaasti, mutta ainuttakaan sorkkajalkaa emme me nähneet. Ehkä hellepäivä oli saanut ne vetäytymään levolle.
Vaikka nimenomaan Sommarøy on tunnettu rantalomapaikkana, kannattaa pysähtyä jo pari kilometriä aiemmin Kvaløyan puolella sijaitsevalle Sandviksletta-rannallekin. Ainakin meidän mielestämme se oli paljon mielenkiintoisempi ranta-alue ja myös huomattavasti vähäisempi ihmismäärältään. Sommarøysta kerron täällä.
Norjassa on selkeät lasku- ja nousuveden erot. Tämä kannattaa huomioida, jos sillä on itselleen merkitystä, haluaako käydä milläkin rannalla laskuveden aikaan (vedenpohjaa hyvin näkyvillä ja sieltä löytyy kaikenlaista kivaa katseltavaa) vai nousuveden aikaan (parempi ainakin aikuisten uimiselle, paikoin laskuveden aikaan vettä oli vain nilkkoihin asti jopa kymmeniä metriä pois rannasta).
Me olimme liikkeellä niin täällä kuin Nallevuopiollakin (klik) laskuveden aikaan, ja meille se oli mieluista, vaikka emme asiaa ennakkoon olleetkaan miettineet.
Merenpinnan korkeuksia paikan mukaan ja muuta tietoa vuorovedestä löytyy esimerkiksi täältä https://kartverket.no/til-sjos/se-havniva . Sivulla on valmiina valikko, josta sen saa myös englanninkieliseksi.
Norjan säätietoja löytyy esimerkiksi täältä https://www.yr.no/nb . Søk = etsi, siihen voi kirjoittaa haluamansa paikannimen. Meny = valikko, josta löytyy muun muassa sääkartta, varoituksia, veden lämpötiloja ja lumenkorkeuksia. Norjalaisia sivuja katsoessa kannattaa laittaa nettiselaimesta päälle asetus, joka kääntää tekstin suomeksi tai englanniksi.
Vedenpinnan ollessa alhaalla, rannalta paljastuu monenlaista mielenkiintoista katseltavaa ja tutkittavaa. Meidän silmiimme osui ainakin rapujen vaihtokuoria, simpukankuoria, merisiilejä/niiden kuoria, leviä ja erikoisia kiviä.
Näitä löytöjä ei ole tarkoitus kerätä itselleen matkamuistoiksi, ei ainakaan useampaa kappaletta. Ne kuuluvat rantaluontoon ja osa rantalinnuista käyttää niiden sisältöjä ravinnokseen. Jättämällä "aarteet" paikoilleen, mahdollistaa samalla myös seuraavienkin rantakävelijöiden saavan ihastella samoja löydöksiä.
Mikäli jokainen turisti kerää viisi matkamuistoa, kymmenen turistin matkamuistot tekevät 50 ja sadan kerääjän jäljiltä rantalöytöjä on muille nähtäväksi (ja linnuille ravinnonetsintään) jo peräti 500 vähemmän.
Sandvikslettan ranta-alueen vieressä on kivannäköistä, pienipuustoista viheraluetta, joka sopii kävelyyn, evästelyyn ja vaikka myös telttailuunkin. Leiriytymisen (ja kävelyretkien) yhteydessä täytyy kuitenkin huomioida ja mieluusti etukäteen miettiä, missä ja miten sitä käy tarpeillaan.
Ihmisten ulosteet ovat jo iso ongelma osassa Norjan turistikohteita, aiheesta on uutisoinut muun muassa Yle. Meillä oli koirien remmeissäkin aina kakkapussit mukana, jotta myös koirankakat saadaan kerättyä pois vähänkin epäsopivilta paikoilta.
Sandvikslettan parkkialue oli vain tienlevennys, johon mahtuu muutamia autoja. Tien toiselta puolelta lähti luontopolkuja kallioille, joissa olisi varmasti ollut mukava käydä retkeilemässä. Meille sattui valitettavasti erittäin helteinen päivä, +27, joten teimme koirien kanssa vain ihan pieniä tutkimuskävelyjä.
Näitä merkattuja, houkuttelevan näköisiä kävelyreittejä kukkuloille oli tarjolla useampiakin tämän ajamamme Kvaløyan saaren alatien varrella. Mikäli aikaa ja kävelykuntoa vain riittää, ja keliolosuhteet ovat sopivat, niihin varmasti kannattaisi tutustua.
Koko viime kesänä tekemämme Pohjois-Norjan reissun kohteet, kuvaukset ja lisätietolinkkejä löytyy jutusta Seikkailu Pohjois-Norjassa.
Suomenlapinkoiramme Lumes täytti tammikuulla 15 vuotta. Olen onnellinen, että olen saanut pitää tämän iloisen tyypin luonamme jo näinkin kauan. Toivon, että meillä on vieläkin tiedossa aikaa olla yhdessä.
Vuosi on iäkkään koiran elämässä jo pitkä aika, niin Lumeksellakin. Kun 14-vuotiaana (Miltä näyttää 14-vuotias koira? klik) siinä ei vielä paljon näkynyt vanhuuden merkkejä, nyt niitä jo alkaa olla keräiltynä useampiakin.
Lumeksen kuulo on selvästi heikentynyt, sen kanssa on välillä hankala kommunikoida puheella, kun se kuulee vain lähellä ja reippaalla äänellä kerrotut asiat. Elekieli toimii paremmin ja onneksi Lumekselle onkin tullut aikanaan opetettua suullisten ohjeiden lisäksi myös useita niihin liittyvä käsimerkkejä.
Toisinaan huomaa, että Lumes on vähän hämillään siitä, mitä tapahtuu, koska se ei aina pysy tilanteissa ihan täysin kärryillä, kun ei kuule siihen liittyviä ääniä ja/tai ohjeita.
Kotipihalla Lumesta on turha huudella sisälle. Toisinaan niin kyllä tulee tehtyä, mutta mitään hyötyä siitä ei ole, sillä ei Lumes niitä huuteluja kuule. Siinä on koiran sisälle saamiseen muita vaihtoehtoja olemassa kolme:
1. Odottaa, että se tulee itse sisälle - jossain vaiheessa se aina tulee. Joskus tämä tapahtuu nopeastikin, mutta toisinaan sillä ei ole mitään kiirettä ja odotella saa pidempäänkin.
2. Odottaa, että se itsekseen katsoo kohti tai kokeilla viheltää kovaa (sen äänen Lumes joskus kuulee), ja sitten viittoa sitä luokse. Aina niitä katseita ei tosin tule eikä luoksetulo-viittomakaan toimi 100% - se on helpompi ingnoorata kuin suullinen kehoitus.
3. Kävellä itse Lumeksen luokse, jolloin se huomaa, että ahaa, sitä kaipaillaan sisälle, ja tulee mukaan muitta mutkitta.
Lenkeillä Lumesta ei oikein uskalla enää pitää irti ja se on vähän harmillista. Ei siksi, että se lähtisi mihinkään, vaan siksi, että jos tulee jokin äkkitilanne, missä koirat pitää saada nopeasti kiinni, Lumes ei kuule kutsuja.
Merenjäällä on ollut ainoa paikka, jossa olen päästänyt Lumeksen juoksemaan vapaana. Siellä näkee pitkälle joka suuntaan, eikä yllätyksiä pääse käymään. Lumes pitää vapaana myös kivasti kontaktia minuun ja jäällä se toimii hyvin, kun olen koko ajan näkyvissä. Metsässä puusto ja kivet peittävät näkyvyyttä eikä pelkällä katseella ja elekielellä kommunikointi toimi.
Vaikka Lumes nauttii juoksemisesta, ja on niin halutessaan edelleenkin nopeampi kuin itseään muutaman vuoden nuorempi Mesta, on Lumeksen keskimääräinen kulkuvauhti hidastunut. Tässäkin on kyllä eronsa, että missä kuljetaan - jäällä, pellolla ja metsässä Lumeksella menohaluja riittää tunninkin verran, mutta pelkkää tienvierustaa talsiminen on yleensä melkoisen hidasta.
Lenkille Lumes kyllä lähes aina haluaa lähteä mukaan, ja se usein ehdottaa metsäreittiä, kun tiellä siitä kohtaa kuljetaan ohi. Harmillisesti kevät on meillä pahinta punkkiaikaa, joten nyt plussakelien saavuttua ja lumien sulettua joudumme skippaamaan metsälenkit joksikin aikaa.
Lenkiltä takaisin kotipihaan saavuttuamme päästän usein koirat irti jo tiellä pihamme kohdassa. Lähes poikkeuksetta Lumes rynnistää pihaan täyttä juoksuvauhtia. Toisinaan Lumes saa myös niin sanottuja hepulikohtauksia, jolloin se juoksee ja syöksähtelee edes takaisin tai pientä ympyrää ihan villinä.
Kehonhallinta, varsinkin takaosan kohdalta, on heikentynyt. Juostessaan ulkorappusia liian innokkaasti ylös tai alas, eivät takajalat ihan aina pysy enää hallitusti menossa mukana. Liukkaat lattiapinnat (osa laminaateista, vinyylilankut, kiiltomaalatut puulattiat) tuottavat hankaluuksia. Niiltä on vaikea (tosi liukkailta jopa mahdotonta) nousta makuulta ylös tai kulkea rapuissa liukastelematta. Kotona sellaisissa paikoissa on nykyään matot, kyläpaikoissa täytyy Lumesta avustaa tai estää kokonaan pääsy liukkaille alustoille.
Tasapainotehtävät, joissa Lumes on nuorena ollut aivan ekspertti, ovat myös nykyään haasteellisempia. Olen kuitenkin pienillä jumppatehtävillä yrittänyt tehdä osani, että kehonhallintaan tarvittavia lihaksia tulee aktivoitua, eikä toimintakyky heikkenisi niin nopeasti, kuin ehkä ilman jumppatreeniä ja monipuolista liikkumista kävisi.
Eihän 15-vuotiaalla koiralla toki voikaan olettaa olevan enää mikään nuoren koiran kroppa. On luonnollista, että vanhuus näkyy ja paikat kangistuu, mutta koiran elämänlaatuun kuitenkin vaikuttaa paljon se, ollaanko vain sohvaperunoina (tai lattiaperunoina, jos ei sohvalle tulla) vai pystytäänkö edelleen olemaan aktiivisia ja elämään koiramaista elämää.
Ikä näkyy myös unen määrässä ja laadussa, sekä levon tarpeessa vanhan koiran väsyessä vähemmästä mitä nuoremman. Lumes nukkuu enemmän kuin ennen ja uni on huomattavasti sikeämpää kuin ennen - toki tähän ehkä vaikuttaa sekin, että kun ei kuule, ei myöskään herää ääniin, mihin ennen olisi herännyt.
Jos Lumes pitää herättää unilta, se ei onnistu puheella, koska Lumes ei tosiaan unen läpi sitä ollenkaan kuule. Kosketukseen se herää, mutta sellainen herätys on selvästi Lumekselle epämieluinen, joten pyrin välttämään sitä. Hellävarainen, mutta toimiva, herätys on ruuan vieminen nukkuvan Lumeksen kuonon eteen - ruuan tuoksu kulkee unestakin läpi ja saa sen lempeästi hereille.
Aina en raaski herättää Lumesta uniltaan, jos ei ole pakko. Jos se esimerkiksi nukkuu ruoka-aikaan, tarjoilen sille ruuan, kun se itse jossain kohtaa herää. Kerran taas koirien kanssa tehdyltä kyläreissulta kotiuduttuamme olimme lähdössä lenkille, ja Lumes olikin kopassaan ihan täydessä unessa, joten annettiin sen jäädä lepäämään, kierrettiin nuoremmalla porukalla tunnin lenkki ja kun tultiin kotiin, oli Lumes edelleen kopassaan hirsiä vetelemässä.
Näin muutoin Lumes on edelleen iloinen, pirteä ja reipas. Se on hyväntuulinen ja osallistuu mielellään yhteisiin puuhiin. Sen yli ei edelleenkään kävellä - jos se ei halua antaa jotain toisille koirille, se ei anna, vaan pitää puolensa ja sitä uskotaan.
Lumes on perusterve ja ikäisekseen hyvässä kunnossa. Tarvittaessa annan sille kipulääkekuurin, jos tulee esimerkiksi satunnaista liikkumishaluttomuutta, joka yleensä liittyy kipukäytökseen.
Tällä hetkellä en näe mitään estettä sille, etteikö Lumes vielä olisi kanssamme puolen vuoden tai jopa vuodenkin päästä, mutta toisaalta vanhan koiran kanssa ei koskaan tiedä, onko aikaa jäljellä paljon vai vähän.
Hankin ensimmäisen viherkasvini arviolta vuonna 2002 ensimmäiseen omaan asuntooni. Tästä alkoi innostus, jonka myötä uusia kasveja sisätiloihin on tullut hankittua säännöllisen epäsäännöllisesti jo yli parinkymmenen vuoden ajan.
En ole kertakäyttökulttuurin harrastaja kasviasioissakaan, ja tavoitteeni onkin saada huolehdittua kasveistani siten, että ne pysyvät voimissaan vähintäänkin useiden vuosien ajan. Aina tämä ei kuitenkaan onnistu, ja näihin vuosiin onkin mahtunut monia menetyksiä, mutta niiden vastapainoksi myös erittäin pitkään kanssani matkanneita kasveja.
Alla olevien kuvien rahapuu kuuluu näihin menetyksiin. Pidän sen niin sanotusta normaalista rahapuusta poikkeavasta, hieman erikoisesta ulkonäöstä, mutta valitettavasti en saanut sitä hoidettua oikein, vaan se vähitellen yksi lehti kerrallaan kuoli pois.
Valkoiset pilkut kuuluvat kasviin ja toivat siihen hauskan lisänsä lehtien erikoisen muodon lisäksi.
Yhteen aikaan keräilin samoista kasveista erilaisia väri- ja kasvutapamuunnoksia. Värimuunnoksia kasveihin on saatu aikaan joko luonnollisen mutaation jatkojalostamisella tai kasvien keinotekoisella muuntelulla.
Kultaköynnöksistä yleisin on nimensäkin mukaisesti vihreälehtinen kultaköynnös, jossa on kullankeltaisia pilkkuja. Alla olevassa kuvassa on yksi kultaköynnöksen valkokirjavista muunnoksista, "marble queen", joka on tosi nätti, mutta harmillisesti tämäkin minulla jo edesmennyt.
Toisessa kuvassa on kultaköynnös "N´joy", joka on ilahduttanut minua jo ainakin kuuden vuoden ajan. Se on myös valkolaikkuinen, mutta eri tavalla kuin marble queen.
Valkokirjavuuden määrä riippuu ainakin oman kokemukseni mukaan kasvin saamasta valon määrästä. Tässä N´joy on ollut liian hämärässä, jonka vuoksi lehtiin on palautunut kasvin normaali väritys, kokovihreä. Päästyään takaisin riittävään valoon, se alkoi tehdä taas uudelleen valkolaikkuisia lehtiä.
N´joyn lisäksi minulla on kaksi useamman vuoden vanhaa tavallista kultaköynnöstä, mutta ne ovat taantuneet kokonaan kokovihreiksi - tai no, toisella on yhdessä lehdessään kuviointia, muuten kaikki on pelkkää vihreää.
Tiesitkö muuten, että luonnollisessa kasvuympäristössään viidakossa, kultaköynnös on jättilehtinen (jopa reikälehtinen/repaleinen) ja paksuvartinen liaani, joka kasvaa suurten puiden runkoja pitkin? Huonekasvina elelevä kultaköynnös on vain pikkuruinen vauvaversio aidosta itsestään.
Yksi vanhimmista kasveistani, ja siten huomattavaa tunnearvoa sisältävä, on tämä korallikaktus. Sain kyseistä kasvia muutaman pistokkaan äidinäitini veljen vaimolta 17-18 vuotta sitten, ja siitä lähtien se on vain kasvanut ja kasvanut, ja jaettu jo kolmeen eri ruukkuun.
Muuttaminen korallikaktuksien kanssa on muuten ollut mielenkiintoista. Niillähän on noita pitkiä ja ohuenohuita, helposti katkeavia "lonkeroita", joten pakkaaminen muuttomatkaa varten ei todellakaan ole ollut helppoa. Yhden lyhyemmän matkan kuljetin niitä autossa ruukkua kädessäni kohotettuna pidellen ja lonkeroita varjellen. Pidemmälle matkalle kiinnitin ruukun ison, tyhjän laatikon nurkkaan ja levittelin lonkerot pitkin laatikon pohjaa.
Useimmat huonekasveina pidettävät kasvilajit eivät koskaan kuki ihmisasunnoissa, siksi niistä käytetäänkin nimitystä viherkasvi. Korallikaktus kuuluu satunnaisiin "vankeudessa kukkijiin", se joko saattaa kukkia (sillä on pienet, valkoiset kukat) tai sitten ei. Minun koralleihini ei kukkia ole kertaakaan ilmestynyt.
Korallikaktusta ei pidä sekoittaa hatioraan, jolla on korallikaktuksen kanssa samantyyppinen kasvutapa, mutta hatioran kasvunivelet ovat erilaiset ja kukinto keltainen, jonka vuoksi sitä myös tulitikkukaktukseksi kutsutaan.
Korallikaktus ei ole kuivan paikan aavikkokasvi, vaan luonnossa se kasvaa epifyyttinä suurten puiden oksilla/oksanhaaroissa, ja tarvitsee niin sanottuihin tavallisiin kaktuksiin verrattuna runsaammin kastelua.
Kasveistani vanhin on tuoksutraakkipuu, joka myös vanhalla nimellään tuoksuva lohikäärmepuu tunnetaan. Traakkipuita kutsutaan toisinaan virheellisesti palmuiksi, koska ne kuivattavat alalehtiään ja niille muodostuu kuiva, kova puurunko, mutta palmu on aivan eri asia kuin traakkipuu.
Kaupoissa myydään myös vedessä olevia, keppimäisvartisia, toisinaan kierteelle kasvatettujakin "traakkipuunpalasia" onnenbambu-nimellä, mutta ne ovat tosiaan oikeasti traakkipuita, joille on vain keksitty myyvempi nimitys.
Hyvinvoiva tuoksutraakkipuu kasvaa korkeutta aika nopeastikin, ja luonnossa ne ovat suuria puita. Omani olen saanut jo parikymmentä vuotta sitten, kun jollain traakkipuunomistajalla oli puu kasvanut jo lähes kattoon asti ja hän sahasi sen kahtia - minä sain latvan, hän piti varren. Varteen kasvaa siis uudet lehdet aikanaan ja latva kasvattaa uudet juuret.
Minulla ollessaankin traakki on jo kaksi kertaa katkaistu. Ensimmäisellä kerralla minä pidin varren ja latva meni veljelleni, kun tuolloiseen asuntooni ei mahtunut toista tuoksutraakkia sen pitkien, leveälle yltävien lehtien vuoksi. Toisella kertaa pidin molemmat palaset itse.
Näiden kahden vaaleanvihreäjuovalehtisen tuoksutraakkipuun lisäksi minulla on kaksi kokovihreää tuoksutraakkia, ja aiemmin ollut myös valkojuovainen ja limenvihreäjuovainen traakki, sekä reunus- ja supputraakkipuita.
Tuoksutraakkipuun nimessä on muuten sana "tuoksu", koska sen kukinto on voimakkaasti tuoksuva. Tuoksutraakkipuu voi kukkia myös huonekasvina, mutta se on harvinaista.
Anopinkielikasveja on monenlaisia: pitkä- ja leveälehtinen anopinkieli, lyhyt- ja leveälehtinen anopinhammas sekä kapea- ja paksulehtinen anopinkeihäs. Näistä kaikista löytyy myös vielä lisäversioita, jotka poikkeavat toisistaan muun muassa väriltään ja/kasvutavaltaan.
Anopinkieliä minulla on ollut normaalia vihreää, keltaraitaista sekä hopeavivahteista "moonshine" anopinkieltä. Tällä hetkellä minulla on vain yksi anopinkieli, se on ollut minulla ehkä seitsemisen vuotta, ja on keltaraitaversio, mutta sen raidat ovat aikaa myöden tulleet enemmänkin kellanvihreiksi.
Anopinhampaita olen myös vuosien aikana haalinut useampaa eri sorttia, mutta niistä viimeisetkin menehtyivät kuluneen talven aikana. Keihäitä minulla sen sijaan on edelleen runsaasti, niitä löytyy kahdeksan ruukullista ja pisimpien keihäiden pituus on jopa metrin.
Anopinkielet ovat mielestäni melko väärinymmärretty kasvisuku. Niitä näkee usein mainostettavan jopa pimeän paikan kasveina ja tarvitsevan vettä vain joskus ja jouluna. Kaikki minun anoppini ovat kasvaneet parhaiten ja värikkäimmin aurinkoisella eteläikkunalla, jolloin niitä on myös kasteltu jopa parikin kertaa viikossa. Vähänkin vähäisemmässä valossa minulla on niille kasvivalot viihdykkeenä ja vettä tarjoillaan noin kerran viikossa.
Ensimmäiset anopinkieleni, normaali vihreä versio, ovat kukkineet kahdesti. Anopinkieli kasvattaa kukkavarren ja sen kukinnossa on hyvin voimakas tuoksu.
Alla kuvassa etualalla anopinkieli moonshine, oikealla anopinkeihäitä ja takana erilaisia anopinhampaita. Alempi kuva otettu kameran auringonlasku-asetuksella, ja siinä näkyy myös yksi piikikäs kaktus.
Kesäisin tykkään katsella ja kuvailla ulkosalla erilaisia kukkia, niitä löytyy täällä "Kesä ja kukkaset" klik, "Miten käy, jos jättää nurmikon leikkaamatta?" klik ja "Ken on heistä kaikkein kaunein?" klik.
Kuvassa on varjot kahdesta erilaisesta anopinkeihäästä sekä anopinkielestä ja korallikaktuksesta.
Eräs hämmentävä asia, mihin olen törmännyt, on ihmisten erilaiset suhtautumistavat raskaana olevaan työkaveriinsa. Ymmärrän kyllä hyvin, että toisia lapsiuutiset ilahduttavat, toisia yllättävät ja toiset suhtautuvat asiaan neutraalisti. Se, mikä hämmentää, on jonkinasteinen vihamielinen suhtautuminen raskauden aiheuttamiin toimintakyvyn rajoitteisiin.
Kun neuvolasta kirjoitettiin todistus, että nostelua pitäisi välttää, ja tämä aiheuttaa pienen muutoksen työnkuvaan, aloitettiin kertomaan "kun minä kyllä ainakin tein töissä kaikkea, mitä ennenkin, vaikka miten supisteli ja sattui".
Kun jää parin viikon nukkumattomien öiden aiheuttaman äärimmäisen väsymyksen vuoksi sairaslomalle, niin kerrotaan "minulle ei tullut mieleenkään millekään sairaslomalle jäädä, vaikka oli minullakin sitä ja tätä ja tuota".
Kun harmikseen joutuu rajoittamaan lempiharrastustaan, kuulee "no minä ainakin kävin vielä treeneissä kaksi viikkoa ennen synnytystäkin, eikä tuntunut missään".
Kun suunnitellaan työpaikan tyky-päivää, ja esimies ohjeistaa valitsemaan toimintoja, jotka fyysisesti soveltuvat kaikille, niin ehdotukset ovat ratsastus, sähly ja sumopaini kommentilla "jos ei halua ratsastaa, voi sitten vaan katsella toisia ja ruokkia hevosia".
Ihan kuin sitä muka aivan tahallaan ja tarkoituksella käyttäisi raskautta tekosyynä kaikkeen mahdolliseen ja oikein heittäytyisi hankalaksi ihan vain toisten kiusaksi.
Kuvassa lapsuuden lelukätköistäni löytyvä, Happy Meal-ateriaan 80-luvun lopulla tai 90-luvun alussa sisältynyt Kaunotar ja Kulkuri-elokuvan bulldog-hahmo, jonka ilmeeseen välillä pystyy hyvin samaistumaan.
Kohta se on taas kesä ja kärpäset ja vesileikkien aika. Nyt ehtiikin vielä hyvin tarkistaa karvaisenkin kaverin turvavarusteet kuntoon tulevia kesän vesiaktiviteetteja varten.
Koirille on tarjolla pelastusliivejä useammassa eri hintaluokassa. Näiden välillä on suuriakin laatueroja, joten kannattaa miettiä huolella, minkälaiseen käyttöön pelastusliivi on tulossa, ja millaisia ominaisuuksia pelastusliiviltä siinä käytössä vaaditaan.
Jotta pelastusliivit toimivat optimaalisesti ja ovat mukavat yllä, niiden tulee olla koiralle oikean kokoiset. Tämä vaikuttaa liivien kelluttavuuteen ja siihen, miltä liivit tuntuvat koiran päällä ja miten hyvin ne sallivat koiran erilaiset liikkeet.
Liivien tulee pituussuunnassa ylettää pitkälle koiran selän yli, mutta ei kuitenkaan ihan häntään asti. Kyljiltä liivien tulee laskeutua reilusti kohti vatsaa, mutta jäädä kuitenkin vatsaviivan yläpuolelle. Rinnan ympäri kiertävän osan tulee olla pituudeltaan riittävä, jotta se ei kiristä tai kisko liivejä liian eteen, mutta se ei saa olla liian pitkä, jolloin se jää löysälle, eikä tue napakasti.
Mikäli pelastusliivien hankinnan ajatuksena on, että koiran voi joutua mahdollisesti nostamaan pelastusliiveistä esimerkiksi takaisin veneeseen, tulee liivien olla riittävän tukevaa tekoa - tämä tietysti korostuu, mitä suuremmasta koirasta on kysymys.
Liivien ompeleiden ja kiinnikkeiden/lukkojen tulee olla kestävät. Vatsakappaleita on oltava kaksi ja niiden on oltava levät ja pehmustetut - nostettaessa koiran koko paino on vatsakappaleiden (ja nostokahvan) varassa.
Koiralle uimaharjoittelun avuksi tai pidemmän matkan/aallokkoisen kelin uinnin tueksi hankituilla pelastusliiveillä tulee olla hyvät kellutusominaisuudet - yleensä paksumpi materiaali kelluttaa paremmin kuin ohuempi materiaali. Hyvä kelluttavuus tuo myös enemmän turvaa vaikkapa vahingossa veneestä veteen pudotessakin.
Liivit eivät saa estää tai hankaloittaa koiran liikkeitä. Koiran pitää pystyä uimaan vapaasti ja tarvittaessa liikkumaan maallakin normaalein liikeradoin.
Jos pelastusliivit päällä oleskellaan vähänkin pidempiä aikoja, korostuu niiden käyttömukavuus erilaisissa asennoissa - koiran on hyvä ja helppo istua, seisoa ja olla makuulla liivit yllään.
Jos pelastusliivin halutaan parantavan koiran näkyvyyttä vedessä, liivin värin tulee olla sellainen, joka erottuu selvästi vedestä vähän kauempaakin erilaisissa sääolosuhteissa.
Pikkubolognesen pelastusliiveissä ei ole mitään muuta hyvää kuin kirkas väri. Sille on jo pari kesää ollut ostoslistalla paremmat liivit, mutta aina se on jotenkin jäänyt, kun on nyt edes jotkin kuitenkin jo olemassa.
Näiden pelastusliivien ompelutyö on heikkolaatuista ja saumat repsottavatkin jo parista kohtaa. Yhtään isomman koiran käytössä ne olisivat jo menneet rikki. Liivien kellukemateriaali on olemattoman ohut, eikä siten oikein edes sovellu pelastusliivi-statukseen. Liivi kiinnittyy vatsan ympäri kahdella nauhalla, mutta niissä ei ole mitään levennyksiä tai pehmusteita.
Lisäksi tämä pelastusliivi on auttamattomasti selkäosastaan aivan liian pieni Pikkubologneselle.
Meillä on ollut parin päivän puunkaatourakka, eikä se vieläkään valmiiksi tullut. Ensimmäisenä päivänä en ollut koirien kanssa mukana, mutta silloin olisi ollut hyvät, kaadetut puunrungot koirien tasapainoilla niiden päällä.
Toisena päivänä kokonaisia runkoja ei enää ollut tarjolla, mutta monenlaista aktiviteettiä tasapainoiluun ja kehonhallintaan saatiin silti koirien kanssa kehitettyä. Ei tarvinnut kuin ottaa herkut esiin, niin koirat jo itse tarjosivat temppuja.
Mestaa olisi kiinnostanut kiivetä tikapuillekin, mutta alumiiniversio oli vähän liian hankala koirantassuille. Yritys hyvä kymmenen kuitenkin!
Yhdellä puulla runko oli ihanasti sydämen muotoinen, siitä pitäisi melkein siivuttaa pari palaa kotiin koristeeksi. Pajunkissojakin oli jo vaikka kuinka paljon, niitä veinkin kimpullisen oksia jo ovenpieleen.
Käytiin vähän kiertämässä peltoakin ympäri moottorikelkanjälkiä pitkin. Plussakelien seurauksena lumi on tällä hetkellä tosi pehmoista urillakin, ja umpihangessa kantoa ei ole yhtään. Tämän sai Pikkubolognesekin ikävästi huomata hypätessään kelkkauralta hankeen - ja upotessaan sinne koko koiran syvyydeltä.
Helppo, valmis kulkureitti hyvällä näkyvyydellä houkuttelee vapaana olevia koiria välillä etenemään liian pitkälle ihmisiin nähden. Teimmekin useita odottamis- ja luoksetuloharjoituksia, tässä ollaan herkkuja odottamassa palkkioksi. Instagramista (linkki) löytyy videokin yhdestä luoksetulosta.
